lauantai 29. joulukuuta 2012

Periaatepäätös

Juttelimme Miähen kanssa mahdollisesta pikku-kolmosesta ja tulimme siihen tulokseen, että mennään ilman ehkäisyä seuraavaan synttäriini saakka ja jos siihen mennessä ei olla raskaana, otetaan ehkäisy käyttöön ja jatketaan elämää nykyisellä kokoonpanolla. Ajatukset koko asiasta ovat hieman ristiriitaiset, mutta tuntuu hyvältä, että asiasta on tehty jonkinlainen päätös ja että jahkaaminen ei kestä ikuisesti. Toukokuuhun asti on siis putiikki auki. Mitään suurta yrittämistä en jaksa aloittaa, joten ovistestit pysyköön kaupassa. Kiertopäiviäkään en ainakaan tässä kierrossa osaa laskea, kun menkkojen alkaminen oli jokseenkin epämääräistä. En siis tiedä minkä päivän laskisin kp1:ksi enkä ihan tarkkaan edes muista milloin vuoto alkoi. Mutta jos helmikuun alkuun mennessä ei ole seuraavia kuulunut, voisin huvikseni vaikka testin tehdäkin :). 

Uudenvuoden kunniaksi olen jälleen päättänyt aloittaa elämäntaparemontin. Jotainhan näille kiloille on tehtävä ja muutenkin voisin varmasti elää huomattavasti terveellisemmin. Päädyin aloittamaan sitä "projektia" varten ihan oman bloginsa, joka löytyy täältä

torstai 27. joulukuuta 2012

Järjenääni häviksissä

Joulu tuli ja meni ja arki on taas koittanut. Joulu itsessään meni pitkälti kuten arkikin: päikkärit nukuttiin suht samassa rytmissä ja tissiä syötiin ihan samalla kaavalla kuin arkenakin. Niin, ja sitä korviketta. Muovinen kuusi saatiin kuitenkin asennettua parvekkeelle ja Saarioisten äitien laatikot tuli syötyä. Kinkkukin ostettiin savustettuna versiona, joten oiottiin kyllä oikein kunnolla. Yhtäkaikki, se oli joulu. Lahjoja oli kertynyt muutama perheen pienimmille ja suureksi hämmennyksekseni olen huomannut 80 Duplon leviävän erittäin tehokkaasti aika moneen huoneeseen. En suosittele niiden päälle astumista yöllisellä vessareissulla mikäli jalkapohjasi ovat yhtään samaa herkkyysluokkaa kuin allekirjoittaneella.

Minimies jatkaa elämäänsä hurmurina. Hänestä on itseasiassa kehkeytynyt varsinainen hymypoika ja pienen pientä naurun tapaistakin ollaan taloudessamme jo kuultu. Tänä aamuna poika äityi varsin kiekumaan riemusta äidin syliin päästyään ja sekös mammaa riemastutti. Tissiä syödään sen minkä saadaan ja loput mennään Nan-lehmän maidolla. Alan olla asian kanssa suht ok ja nautin siitä, että Miäskin voi tarpeen vaatiessa herran ruokkia. Ei siis mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Jottei elämä itsessään liian helposti sujuisi, sain vieraakseni täti punaisen jo hyvissä ajoin. Tuhrut alkoivat jo parisen viikkoa sitten (=noin 6 viikkoa synnytyksestä!) ja itse vuoto muistaakseni joskus viime viikolla. Jätän tarkemmat kuvailut sikseen, mutta olihan se aikamoinen tulva. Olisin jotenkin toivonut saavani olla rauhassa ko. vieraalta hieman pidempään, mutta toisaalta osasin vierasta myös odottaa imetystilanteen huomioonottaen.

Ehkäisystä puhuimme Miähen kanssa ennen jälkitarkastusta, joka oli kai pari viikkoa sitten, mutta mikään ei oikein tuntunut meille sopivalta. Päädyimme siis minipillereihin, kunnes parempi vaihtoehto löytyy. Pillerit on aloitettu, mutta häpeäkseni minun on myönnettävä, että olen googlannut pillereiden varmuutta ja mahdollisuutta raskautumiseen pillereistä huolimatta. Kahjoa, tiedän. Siis, että jos kerran vielä haluaa yhden lapsen, niin miksi syödä niitä pillereitä? Varmaankin siksi, että järki ja tunne kulkevat tässä asiassa ihan omia polkujaan ja nuo polut eivät taida risteytyä. Alitajuisesti olen sitten kai ajatellut, että jos otan pillerini päivittäin, mutta tulen siitä huolimatta raskaaksi, minun ei tarvitse ottaa asiaan sen kummemmin kantaa. Se vain tapahtuu ja voin sitten salaa olla iloinen. Tänään kuitenkin ajauduimme puhumaan asiasta Miähen kanssa. Siis vauvakuumeesta ja tästä olostani, josta en meinaa päästä eroon. Siitä, että haluaisin vielä yhden lapsen. Jos valita saisi, laittaisin tilaukseen yhden pienen tytön, mutta poikakin toki kelpaisi. Asiaa väännettyämme keskustelu päättyi yhteisymmärrykseen joka kuuluu seuraavasti: jätetään ne pillerit ottamatta ja kokeillaan muutama kuukausi ihan vaan tjottaillen. Nauraen totesin, että en aio mitään tikkuja ja testejä hankkia enää, mutta taidan itsekin tuntea itseni sen verran hyvin, että tuo "lupaus" tuskin kovin kauas kantaa...

Mitään järkeähän tässä raskauden ja uuden vauvan tavoittelussa tässä kohtaa ei ole. Edellinen täyttää huomenna kokonaiset kaksi kuukautta ja elämä on tietyin osin hieman telakalla. Jos olisin muutaman vuoden nuorempi, antaisin asian hautua pari vuotta ja katsoa sitten mikä tilanne on. Mutta kun ikäni on mikä on, on päätöksiä tehtävä nyt. Eniten pelottaa se, että tulen raskaaksi ja saamme vammaisen lapsen. Jaksaisinko? Tai ehkä paremminkin; miten jaksaisin? Tässä minä siis istun näiden tunteiden ristivedossa ja yritän saada edes jotain selvyyttä ajatuksistani. Pelatako varman päälle vai ottaako riski tietäen, että mikään ei ole varmaa? Ihan kun elämässä muka olisi jotain "varman päälle" -tilaa...

Rakas järjenääni, missä olet? Voisitko puhua hieman selkeämmin?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Arkea ja i(h)mettelyä

Blogini näyttää hiljenevän entisestään. Kirjoitettavaa olisi muutaman pienen kirjan verran ja kirjoittaminen asioiden prosessoimiseksi olisi enemmän kuin terapeuttista, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Muutama aloitettu sepustus roikkuu tallennetuissa teksteissä, mutta olen menettänyt toivoni niiden valmistumisesta.

Minimies täytti sunnuntaina viisi viikkoa. Aika kuluu ihan siivillä ja päivät vaan jotenkin soljuu kauhealla vauhdilla. Pientä haikeutta on jo nyt havaittavissa: ei tuo vauva kovin kauaa enää ole vauva. Neuvolassa käytiin toissa viikolla ja pituutta tuntuu tulevan 2cm:n viikkovauhdilla. Muodoltaan ja malliltaan hän on aivan erilainen kuin veljensä. Pikku Ukko on alusta asti ollut pitkä ja hoikka, Minimies taas tuntuu olevan vähän punkerompi. Saadaan siis käyttöön ne lukuisat housut, jotka eivät koskaan Pikku Ukon päällä pysyneet :).

Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin. Pikku Ukko on sopeutunut uuteen rooliinsa vallan mainiosti ja käy tasaisin väliajoin pikkuveikkaa silittelemässä. Aamulla ensimmäiseksi hänen täytyy kurkistaa vauvan sänkyyn ihan vain nähdäkseen vieläkö siellä nukutaan. Kyllähän tuo osuutensa osaa myös vaatia, mutta onneksi vaatimukset eivät ainakaan toistaiseksi ole kohdistuneet Minimiehen suuntaan.

Minimies on osoittaunut jokseenkin rauhalliseksi tapaukseksi. Itkua meillä kuullaan vain järjettömässä nälässä ja ulkovaatteita pukiessa. Murinaa, ähinää ja tuhinaa sitten sitäkin enemmän. Jonkin asteista vatsavaivaa meillä kai podetaan, sillä murinat eivät lopu yöpuulle mennessä, vaan jatkuvat usein koko yön. Tai vaikka vielä alkuyö nukuttaisiinkin hiljaisuudessa, viimeistään ruokatauon jälkeen desibelit kohoavat. Murinoista huolimatta useimmat yöt meillä menee nukkuen. Ensimmäinen pätkä on yleensä 4h, jonka jälkeen sitten jatketaan nukkumista jonkinmoinen pätkä. Muuta rytmiä tässä elämässä ei sitten olekaan. Syödään, kakitaan ja nukutaan tauotta. Tai siltä se ainakin ajoittain tuntuu.

Harmin aiheena mainittakoon, että tällä kertaa täysimetys ei tainnut onnistua. Minimies sai lisämaitoa sairaalassa laskeneiden sokereiden vuoksi ja kun keltaisuuttakin oli kotiinlähtiessä, kehottivat jatkamaan lisämaidon antamista kotonakin muutama päivä. Maito nousi vasta kotiin päästyämme ja muutaman päivän rinnat olivat ihan sairaan kipeät osittain maidosta johtuen ja osittain siksi, että vauva sai nännin päät verille. Veri sinänsä ei ole vauvalle vaarallista ja yritinkin imettää ruvista ja haavaumista huolimatta, mutta vauvan maha ei tuntunut veressä olevaa rautaa kestävän ja seurauksena oli aikamoinen pulautuksien tulva. Sitä myötä alkoi vauvalla olla myös sen verran kova nälkä, että korviketta oli vain nöyrryttävä antamaan. En sitten tiedä opetinko vauvan siihen, että maitoa voi saada helposti vai enkö edelleenkään tuota hänelle riittävästi ruokaa, mutta varsinkin iltaisin tuntuu, että nukahtamiseen tarvitaan enemmän kuin tissi. Täysimettänyt olen tasan yhden vuorokauden sillä seurauksella, että poikareppana oli tosi nälkäinen seuraavana yönä. Päätin siis, etten ota asiasta pultteja vaikka se vähän luonnon päälle käykin. Pääasia, että vauva saa ruokaa eikä hänen tarvitse nälässä kärvistellä. Olin kuitenkin yllättynyt omista reaktioistani imetykseen liittyen.

Painoa on synnytyksen jäljiltä noin kilo siihen, mistä lähdettiin tätä nyyttiä yrittämään. Tilanne ei kuitenkaan ole ihan niin auvoinen, sillä Pikku Ukon jälkeen kiloja jäi useampia. Yritän tsempata itseäni niihin kuuluisiin parempiin elämäntapoihin, mutta se vaatii aika paljon tällä hetkellä. Ehkäpä jonakin päivänä vielä.


torstai 1. marraskuuta 2012

Hän on täällä

Pikaisesti vain toteamassa, että rakas poikamme syntyi 28.10.2012 rv 38+6. Poika on maailman suloisin ja nyt elämä jatkuu kahden pienen äitinä. Ihan huimaa. Synnytystarinaa tulossa, kunhan ehtii hetken istua paikallaan.

Olen onnellinen.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Tulis jo

Se olis sitten niinku 37+2 kasassa ja halu, tarve ja toive pikaiselle jakautumiselle on suuri. Olen koko raskauteni ajan puhunut ja valmistautunut siihen, että yli mennään kohisemalla ja todennäköisesti vauva saapuu käynnistyksen saattelemana viikolla 43. Nyt olen sitten huomannut itsessäni suunnatonta kärsimättömyyttä enkä malttaisi odottaa pääsyä tositoimiin. Syytä siihen en osaa kunnolla määritellä. Kai se on osittain sitä, että olo on aika tuskainen ja kömpelö ja vaikka kuinka tiedänkin, että vatsan seutuville jää aikamoinen makkara vielä synnytyksen jälkeenkin, niin ainakin se on pehmeää ja periksiantavaa. Jos vaikka kengännauhat saisi vähän pienemmällä ähinällä sidottua. Toisaalta haluaisin tämän tunteen purkkiin, josta voisin kaivaa sen tasaisin väliajoin esille. Syitä tähän on kaksi: 1. LUULISIN se vähentävän tätä kummallista vauvakuumetta, joka päätäni vaivaa ja 2. LUULISIN sen motivoivan laihduttamaan tuon pullataikinan pois. Sokerihoitajat ja -lääkärit ovat kovasti nimittäin kehottaneet ainakin niistä vauvakiloista irtautumaan nopealla tahdilla, mikäli ei ihan hirveän suuri hinku oe kakkostyypin diabeetikoksi.

Mitään sen suurempaa pikapuolin tapahtuvaan synnytykseen viittaavaa ei ole havaittavissa. Supistuksia tulee lähes päivittäin, mutta niillä tuskin on mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Pullataikina vaan harjottelee. Laskettuun aikaan on siis vähän vaille 3 viikkoa ja tämä lienee nyt sitä aikaa, josta pitäisi nauttia. Ja näinhän minä olin ajatellut tehdä. En vain oikein enää tiedä mitä se nauttiminen olisi. Kaikki tekeminen vaatii aikamoista ponnistelua ja ihan vain elämästä selviäminenkin on oma projektinsa. Siitä huolimatta kasasin vauvan pinniksen eilen (tai siis, Pikku Ukkohan me loppujen lopuksi siihen laitettiin, kun siinä ei ole päädyissä pinnoja. Useampana yönä kun tuo poika on saanut jalkansa työnnettyä niiden pinnojen väliin ja siitäkös kitinää syntyy.). Olen suorastaan ylpeä itsestäni. Vauvan vaatteet on myös pesty, mikä sinällään on ihme tässä taloudessa. Vielä kun saisi hoitopöydän paikoilleen ja vaatteet nätisti omille paikoilleen, niin melkein kaikki olisi hoidossa. Vaippoja ja jotain muuta pientä täytynee vielä hankkia ja rattaat, jotka on "jo" meille varattu, hakea, mutta eiköhän näistä tässä selvitä.

Näillä mennään tänään.

torstai 11. lokakuuta 2012

Vauvakuumetta rv 36+

Eilen käytiin taas Naikkarilla painoarviossa (siis vauvan sellaisessa. Tämä ihan vain selvyyden vuoksi mainittakoon). Viime viikko oli sokerien puolesta hieman parempi, mutta ei täydellinen kuitenkaan. Vauvan koko jännitti, mutta uutiset olivat hyviä: vauvan painoarvio oli aikalailla sama, kuin Pikku Ukosta samoilla viikoilla. Mitään makrosomiaan viittaavaa ei siis ilmennyt ja muutoinkin kaikki hyvin. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä 2-3cm, ulkosuu sormelle auki, sisäsuu kiinni. Aika normitulos uudelleen synnyttäjälle siis. Insuliinit saa nyt unohtaa ja ainakaan näillä näkymin ei myöskään ole syytä käynnistellä synnytystä aikaisemmin.

Tuon käynnistysasian huomasin olevan itselleni pienoinen pettymys. Tottakai olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että vauvalla vaikuttaa asiat olevan hyvin ja kaikki on mennyt niin hienosti, mutta itsekkäästi kauhistelen jo niitä "yliviikkoja". Olen siis koko ajan yrittänyt ajatella, että synnytys käynnistetään viikolla 42+0 ja valmistautua siihen henkisesti, mutta se onkin tainnut olla itsensä huijaamista koko yritys. Kun ajattelen, että synnytykseen on vielä vaikka kuinka monta viikkoa, iskee jonkinlainen pettymys. Jos se olisi käynnistetty etukäteen, olisin voinut päästä tosi toimiin jo parin viikon päästä. Kuten olen kai moneen kertaan todennut, Pikku Ukon odotuksessa ne viimeiset kaksi viikkoa olivat yhtä painajaista. Henkisesti olin aivan loppu ja fysiikkakin oli koetuksella. Tällä kertaa fysiikka on jo nyt koetuksella eri tavalla ja melkein kuuden viikon odottelu ei huvita yhtään. Taidan myös olla aika malttamaton näkemään uuden tulokkaan. Jännittää ihan oikeasti, että kuka sieltä seuraamme liittyy. Synnytyksen käynnistyminen omia aikojaan on minulle näköjään täysin utopistinen ja kummallinen ajatus. En vaan osaa valmistautua siihen, että niinkin voisi käydä siitä huolimatta, että monet kaverit "lohduttelevatkin" tarinoilla ylimenneestä ykkösestä ja pari viikkoa etuajassa syntyneestä kakkosesta. Parempi siis vain jatkaa itsensä huijausta ja koettaa edelleen valmistautua niihin yli meneviin viikkoihin ihan suosiolla.

Asia, joka aiheuttaa mielessäni suunnattoman määrän hämmennystä tällä hetkellä, on tämä kasvava "vauvakuume". Siis niinku ihan oikeasti. Joka päivä mietin miten ihanaa on päästä eroon mammavaatteista, kömpelyydestä ja raskauden vaivoista. Ja samaan aikaan mietin, että on se vaan niin ihanaa, kun sitten pääsee taas yrittämään raskautta. Ihan kahjoa. Varsinkin, kun olimme Miähen kanssa puhuneet tämän olevan meidän iltatähtemme. Kamala sanoa näin, mutta en tiedä ajattelenko oikeasti niinkään sitä kolmatta lasta, kuin uutta raskautta. Järkikin sanoo, että parasta lopettaa tähän kun vielä jotenkin mahdutaan tähän kämppään - heikosti siis, mutta mahdutaan kumminkin. Samoin työ- ja opiskelukuvioiden vuoksi tähän olisi hyvä päättää. Mutta mieli ja tunteet eivät ihan vielä ole samalla sivulla järjen kanssa. Ehkä se vauva-arki kuitenkin toimii realisoivana tekijänä tässä asiassa, joten mitään päätöksiä on turha asiasta vielä tehdä.

Pienet pyykit on kaikki pesty ja huomenna mennään sänkyostoksille. Meille on ihan oikeasti tulossa vauva. Ihan huimaa.

36+3

lauantai 6. lokakuuta 2012

Vauva-lehden raskaustesti

Pakko tehdä tää nyt, ettei jää kokonaan tekemättä. Ja ilman tätähän raskaus ei olisi oikea raskauskaan :)...

Ellu teki Vauvan raskaustestin viikolla 35+5.

Olen nähnyt erikoisia unia. 
En yhtä paljon, kun Pikku Ukkoa odottaessa, mutta täysin niiltä en ole nytkään välttynyt. Unet ovat kuitenkin niin vauhdikkaita ja mutkikkaita - omituisuutensa lisäksi - että niitä ei enää herättyä kunnolla muista. Viime yönä näin unta, että anoppini kutsui uutukaista vauvaamme Mikaeliksi, enkä millään keksinyt keinoa korjata erhettä ja sanoa, että vauvamme nimi ei todellakaan ole Mikael. 

Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani. 
En todellakaan. Kokeilin kuvata mahaa muutaman kerran edellisessä raskaudessa ja järkytyin niistä kuvista niin, että sai se homma sitten jäädä. Näytin vain ja ainoastaan lihavalta, eikä mistään söpöstä vauvamahasta ollut tietoakaan. Ystäväni otti kyllä muutaman kuvan jossain vaiheessa, joten eiköhän niistä saada todistusaineistoa raskaudesta myös tuleville polville, jos niitä tarvitsevat.

Olen tuntenut itseni seksipommiksi. 
Juu, en. Seksi ei juurikaan ole ollut päällimmäisenä mielessäni ja se räjähdysherkkyyskin tulee ihan muista lähteistä. 

Pesänrakennusviettini on herännyt. 
On ja ei. En luonnostani ole mikään sisustaja ja esittelenkin satunnaisille vieraillemme steriileitä olohuoneenseiniämme, joille en ole yhtäkään taulua tai julistetta ripustanut. Olen havainnut viimeviikkoina hiipiviä ajatuksia, jopa suunnitelman poikasia, siitä, mitä noille valkoisille maalipinnoille haluaisin. 

Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista. 
Kyllä. Isolla K:lla. Tuskin on asiaa, jota en olisi murehtinut. Varsinkin unettomat yöt saavat murehtimisen huippuunsa ja silloin ei ole turvassa kenenkään henki.

Itkeskelen katsoessani televisiota. 
Joskus harvoin. Vähemmän kuitenkin, kuin edellisessä raskaudessa.

Tiedämme lapsen sukupuolen.
Kyllä. Tiesimme vauvan nimen tuottavan meille ongelmia ja ajattelimme, että mitä aikaisemmin tiedämme kumpi on tulossa, sitä helpommalla selviämme. 

Mummot ohittavat minut suojatiellä. 
Miksi juuri suojatiellä? Mummot ohittavat minut. Piste. 

Olen stressannut imetyksen onnistumista.
Oikeastaan en. Se onnistui esikoisenkin kanssa, joten miksei nyt? Ja jos se ei onnistu, ei meidän maailmamme siihen kaadu. Toivon tietysti, että imetys onnistuu, mutta ei se stressaaminen asiaa miksikään muuta. 

Hyvä äiti on kotona pitkään. 
Vain, jos äidillä on rahaa tehdä niin. Ei tuota voi yksiselitteisesti pitää hyvän vanhemmuuden mittarina. Ystäväni sanoi joskus olevansa parempi äiti käydessään töissä ja joillekin äideille asia varmasti on näin. Olisihan se hienoa, jos voisi olla kotona pitkään, mutta jossain vaiheessa talous ei sitä enää kestä.

Tiedän, miten haluan synnyttää. 
Haluan samanlaisen synnytyksen, kuin ensimmäinenkin oli :). Tosin ilman vauvan sydänäänten romahduksia. Tällä kertaa taidan kuitenkin luottaa itseeni enemmän ja mitään suurta pelkoa synnytys ei aiheuta.

Ps. Viikot vierii kamalaa vauhtia ja vauvan tuloon valmistautuminen on alkutekijöissään. Noin niinkun materialistisesti ajateltuna. Paniikki iskee, kun ajatteleekaan asiaa. Tosin onhan meillä arsenaalia Pikku Ukon jäjiltä ja mitään kamalan oleellista ei puutu (ai niin, se pinnis. Ja tuplarattaat.), mutta jotain pientä kuitenkin. 








maanantai 1. lokakuuta 2012

Äitiysloma-ajatuksia

Äitiysloma alkoi toissapäivänä. Oltuani jo monta viikkoa kotona tuo päivä ei mitenkään muuttanut elämämme konkretiaa, mutta pikkuhiljaa elämänmuutoksen läheisyys alkaa iskeytyä tajuntaan. Että se maaginen laskettu aika on ensi kuussa. Että kaikki muuttuu taas kerran. Olemme Miähen kanssa tunteneet vähän yli neljä vuotta ja siihen aikaan on mahtunut niin kihlat, häät, neljä muuttoa, opiskelua, töitä, vauva ja muutama muu pikku muutos. Ja taas olemme menossa kohti uutta muutosta. Ajatuskin hengästyttää.

Vointi on ollut olosuhteisiin nähden kaiketi kohtuullinen. Vauhtini on nykyisin hidas, mutta eipä kai tässä maailmassa mikään kiire ole. Lelut (ja mm. kattilankannet) saavat ihan rauhassa lojua lattioilla ja elämä muutenkin kulkee suht rauhallisia polkujaan. Supisteluja on ollut jonkin verran, mutta uskoni niiden avaavaan tehoon ei kokemukseeni perustuen ole kovin suuri. Perjantaina mahaa jomotteli oikein kunnolla ja meinasin jo illalla soitella päivystykseen mielenrauhaa hakeakseni, mutta olin varmaan vain ollut liian paljon jalkeilla ja jomottelut ovat hellittäneet levolla. Miäs on sitä mieltä, että mahan muoto on sen verran muuttunut viime päivinä, että vauva on jo laskeutumaan päin, mutta itse en oikein ole varma. Kovasti se edelleen tuntuu painavan keuhkojen suuntaan ja hengittäminenkin on aika raskasta nykyisin.

Tässä kohtaa raskautta huomaan itsessäni lievää haikeutta. Olimme Miähen kanssa puhuneet, että jos yksi saadaan, niin toiselle annetaan lupa tulla. Olisihan se kiva, jos olisi leikkikaveri ihan omassa kotona. Olemme olleet tosi onnekkaita ja ensimmäisen jälkeen tämä toinenkin ilmoitti tulostaan. Tästä piti tulla se meidän iltatähti, kuopus, viimeinen. Minulla on kuitenkin jo nyt haikea olo siitä, etten enää koskaan saa kokea raskautta ja ettei minussa enää koskaan kasva uutta elämää. Jollain hassulla tavalla poden vauvakuumetta, vaikka tämä sisuksissani myllääväkin on vielä ponkaisematta maailmaan. Ajatus on ihan kahjo, joten menköön hormonien piikkiin. Miähelle yritin näitä tuntemuksiani avata, johon hän totesi, että kyllä hän on vielä valmis vaikka kaksikin lasta haluamaan tämän jälkeen. Väärä vastaus. Se kun sai pienen myrskyn aikaan tunteissani. Että jos vielä sittenkin pääsisin kyttäämään oviksia ja laskemaan päiviä, tekemään testejä, pettymään ja ehkä ilahtumaankin... Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että tämä on nyt viimeinen raskaus ja tästä nautitaan ihan täysillä.

Olen myös miettinyt itseäni äitinä ja ihmisenä. Ponnahduslautana mietteisiini toimi tapaaminen kahden ystäväni kanssa, joista toista en ole tavannut vuosiin, vaikka facebookissa onkin pidetty yhteyttä ja soiteltukin ajoittain. Toisen kanssa olemme tavanneet säännöllisesti. Tällä kertaa tarkoituksena oli tavata äitien ja lasten kesken, mikä ajatuksena oli aivan loistava. Syötiin, juteltiin, oltiin hetki pihalla ja lähdettiin taas kukin suuntaansa. Tapaamisen jälkeen minulla oli kuitenkin kummallinen olo, etten ollut kohdannut ystävistäni kumpaakaan. Tiesin kyllä mitä vaippamerkkiä heillä käytetään ja missä iässä kenenkin lapsille oli puhjennut hampaita, mutta semmonen todellinen ystävien välinen kohtaaminen jäi puuttumaan. Se lienee normaalia tässä elämänvaiheessa? Olenko siis liian vaativainen, jos sellaista haluaisin ja toivoisin? Näiden kahden ystäväni kanssa olen nuoruudessani viettänyt paljon aikaa ja käynyt tuntikausia syvällisiä pyjamakeskusteluja. Eikö siitä kaikesta ole jäljellä muuta, kuin kakkavaipat ja hampaat? Kontrastina tälle mietin tapaamisia kahden ex-työtoverini kanssa, joilla meilläkin kaikilla on kyllä samanikäisiä lapsia, mutta tapaamiset ovat kovin toisenlaisia. Ei sillä, kyllä mekin käymme läpi lastemme kehitystä ja puhumme paljonkin ihan vain siitä arjesta, mutta jotenkin vain jokin osa minua ihmisenä tyydyttää noissa hetkissä enemmän, kuin tapaamisessa vanhojen ystävieni kanssa. Haluan, että lapseni ovat tärkeällä paikalla elämässäni. Rakastan heitä ja voisin puhua heistä tuntikausia. Mutta onko minulla silti oikeus haluta ihmissuhteilta myös muuta?

Toinen ystävistäni kysyi myös käymmekö Pikku Ukon kanssa perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsi -hässäköissä. Huomasin ylireagoivani kysymykseen. Ystäväni sai siis vastauksena paatoksellista puhetta siitä, miten minä en viihdy paikoissa, joissa käydään vain vertailemassa lapsia, varusteita ja joissa on ihmisiä, joita en tunne. Liekö se vain omaa huonoa itsetuntoani, mutta haalarimateriaalien vertailu ei vain riitä minulle. Kun tämä ystäväni vielä totesi, että hänen mielestään vertailu on oikeastaan hauskaa, olin vetää herneen nenääni totaalisesti. Nyt tuo tunteiden voimakkuus jo naurattaa, mutta eipä naurattanut sillä hetkellä. Ja juu, kyllä minä tiedän, että Pikku Ukon vuoksi minun olisi syytä raahautua läheiseen avoimeen päiväkotiin edes joskus ja antaa hänelle niitä kokemuksia, joista hän selkeästi nauttii.

35+0


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Elämää verensokerimittarin ympärillä

Perjantaina piipahdin äitipolilla vauvan kokoarviossa noiden sokereiden vuoksi. Toistaiseksi kaikki hyvin. Vauva on himpun verran (= noin 3%) keskikäyrän yläpuolella kokonsa perusteella ja päivän painoarvio oli noin 2,3kg. Tähän tietoon ei voi kuitenkaan tuudittautua, sillä sekä lääkäri että hoitaja painottivat tämän hetken ja tulevien viikkojen tärkeyttä sokereiden tasaamisessa. Vauva kun kasvaa muutoinkin näillä viikoilla aika huimasti, niin yhtään ei saisi ylimääräistä tulla, ettei tule ylimääräisiä kasvuspurtteja. Jos mennään näillä käyrillä loppuun saakka, vauvan painoarvio perjantaisen perusteella on noin 3,8kg la:n tienoilla.

Lääkärin tapaamisen jälkeen tapasin vielä "sokerihoitajaa". Menin sinne jotenkin suurin odotuksin ja toivoin saavani konkreettisia neuvoja ja kaipa niitä jossain muodossa sainkin. Ärsyttää vaan, kun kaikki tieto on niin tiedon antajasta kiinni. Olen siis keskustellut tästä radin hoidosta tähän mennessä oman th:n, polilta soittaneen hoitajan ja nyt tämän vastaanottaneen hoitajan kanssa. Neuvolassa sain ohjeen, että jos aamuarvo tuppaa kovasti nousemaan, kannattaa syödä vaikka puolikas banaani yöllisellä vessareissulla sokereita tasaamaan, puhelimessa ollut hoitaja kielsi kaikenlaiset banaanit - niin kokonaiset kuin puolikkaatkin- kokonaan ja vastaanottanut hoitaja oli sitä mieltä, että yöllä ei syödä, yöt on nukkumista varten. Puhelimessa ollut hoitaja myös sanoi, että mikäli insuliinia tarvitaan, alkaa aika sen aloittamiseen olla aika vähissä. Kysyin vastaanotolla, että mikä se takaraja on, jolloin insuliinit voi tarvittaessa vielä aloittaa ja hoitajan vastaus oli yksiselitteisesti, ettei sellaista rajaa ole. Joillakin se voidaan kuulemma aloittaa vaikka raskauden viimeisellä viikolla. Tämä tieto helpotti, sillä en ole ollut insuliineista kovin innoissani, mutta tajuttuani, ettei lääkettä pistettäisikään minua varten vaan kokonaan vauvan voinnin parantamiseksi, olen avoimempi asialle. Siis, jos ne täytyy jossain vaiheessa aloittaa. Tällä kertaa selvittiin ilman ja kontrolloidaan vauvan painoa sitten taas reilun parin viikon päästä.

Ruokavalion suhteen olen edelleen yhtä pihalla kuin ennenkin. Syöt sitä tai tätä, niin aina on joku arvo pielessä. Ja varma tapa saada ne nousemaan, on stressata niistä. Stressi kun osaltaan myös arvoja kohottaa. Elämä pyörii inhottavasti verensokerimittarin ympärillä ja niistä maagisista lukemista on tullut melkein elämänlaadunmittari. Ärsyttää.

torstai 20. syyskuuta 2012

Palvelukseen halutaan Maija Poppanen

Jos viimeksi kirjoitin, että olo on raskas ja tukala, nykyistä oloa tuskin voi enää sanoin kuvata. Ymmärrän todellakin miksi tästä tilasta käytetään termiä "raskaana". Vyötärön seutu alkaa olla sen verran painava, ettei oikein mistään meinaa tulla mitään ja kaikenlainen kyykkiminen ja kumartelu on varsin rasittavaa. Vauva menee kurtuille väkisinkin moisista asennoista. Toivoisinkin meille seuraaviksi viikoiksi jonkinlaista Maija Poppasta pyörimään tänne. Riittää, kun hän korjaa lelut (ja miksei myös hyötyesineet, jotka Pikku Ukon mittapuulla mitattuna kuuluvat myös leluihin) lattioilta, imuroi edes joskus ja käy puolestani vessassa. Olisiko se liikaa vaadittu? Niin, siis olen aika kyllästynyt tuohon jatkuvaan vessassa ravaamiseen varsinkin, kun Pikku Ukon mielestä hänen on aina päästävä mukaan. Itse asiassa tuo outo mieltymys ei taida liittyä yksin äitiin, vaan osansa siitä saavat niin isä kuin teinitkin. Käy siinä sitten tarpeillasi, kun toinen istuu oven takana kiljumassa.

Pikku Ukon elämässä on muutenkin tapahtunut sekä imarteleva, nöyryyttävä (vai mikä se sana on, jolla tarkoitetaan sitä, että "saa minut tuntemaan nöyryyttä"???) että ärsyttävä muutos. Tähän asti elämän keskiö on ollut jaettu erinäisiin sektoreihin, joihin on mahtunut erinäisiä ihmisiä - nyt on vain yksi sektori ja siihen mahtuu vain äiti. Kyllähän se siis oikeasti saa nöyräksi ja laittaa miettimään sitä vastuuta, joka minulla pienen ihmisen elämässä on ja sitä luottamusta, jolla hän minuun "takertuu", mutta joskus toivoisi, että joku muukin kelpaisi. Mutta kai tässä sitä perusluottamusta rakennetaan ja kerta toisensa jälkeen on vain luotava kokemuksia siitä, että ei se äiti ole mihinkään hävinnyt, vaikka se välillä vessassa käykin.

Raskaus alkaa hämmästyksekseni olla jotakuinkin loppusuoralla. Jos laskettuna aikana jotain konkreettista tapahtuisi, jakautuminen tapahtuisi noin 6,5 viikon päästä. Ja vaikka konkretia tapahtumassa todennäköisesti siirtyy sinne kahden viikon päähän la:sta, ei siihenkään mikään mahdoton matka enää ole. Yön hiljaisina tunteina kuuntelen vauvan liikehdintää ja Pikku Ukon tuhinaa ja mietin, että miten tästä oikein tullaan selviämään. Mielessäni pyörivät kauhukuvat ovat aikalailla katastrofin aineksista kasattuja ja pimeydessä millekään realistiselle järjen äänelle on turha etsiä kaikupohjaa. Sitä ei vain ole. Jottei kukaan ymmärrä väärin (siis siltä varalta, että täällä joku käy näitä harvoja postauksia tutkailemassa), niin en minä ole tätä raskautta missään vaiheessa katunut. Minä haluan tämän lapsen ja hän on minulle ihan älyttömän rakas. Että kai me sitten selvitään, kun vaihtoehtoja ei ole.

Raskausajan vaivoista ykkösenä tuli ehdottomasti peräpukama. Siitä sain kärsiä jo Pikku Ukkoa odotellessa ja varsin varhaisilla viikoilla se ilmaantui riemastuttamaan elämääni nytkin. Nopeasti sen kuitenkin syrjäyttivät ikävät rytmihäiriöt, jotka ovat onneksi laantuneet sairasloman ja rauhoittumisen avulla. Ihan kaikkein kauheimmaksi on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut tuo jatkuva sokereiden kyttäys. Laitoin arvoja taas maanantaina neuvolan suuntaan ja myös pienen maininnan siitä, että ä-polilta ei olla asian tiimoilta olla oltu missään yhteydessä tänne päin. Samana päivänä sain sitten puhelun polilta ja olisin jo siinä kohtaa voinut vannoa, että th on sinne soittanut ja sen lähetteen kanssa oli ollut jotain hämminkiä. Ja myöhempi puhelu th:lta osoitti asian olleen juurikin näin. No juu, mutta sain hoitajalta siis taas opastusta ruokavalion suhteen ja mittausten suhteen. Menen huomenna käymään polilla, jossa ensin ultrataan vauva ja saadaan jonkinlainen kokoarvio. Jos koossa ei ole mitään hurjia pyrähdyksiä, jatketaan ruokavaliolla, mutta jos vauva alkaa täyttää jättiläisen mitat, otetaan insuliinit käyttöön heti. Itse en usko vauvan olevan millään tavoin kookas, mikä johtunee siitä, että ajatuskin insuliineista ärsyttää. Jos tilanne sitä vaatii, niin onhan se vauvan hyväksi tehtävä, mutta silti koko homma ärsyttää.

Toisaalta myös tuo ruokavalio ärsyttää. Teen varmastikin jotain väärin, mutta jos noudatan ohjeita (niiden ristiriidasta huolimatta), joita olen tähän mennessä saanut, olen niin nälkäinen, että siitä kärsii koko perhe. Eilen yritin olla oikein mallipotilas ruokavalion suhteen sillä seurauksella, että ampiainenkin jäi toiseksi kiukunmäärässä. Ja kun yhden päivän kituu laskien tunteja siihen, koska saa seuraavan läpinäkyvän ruisleivän viipaleen syödä, voi olla varma, että jossain kohtaa on pakko saada jotain vähän tuhdimmin. Itselläni se oli heti alkajaisiksi aamupalalla tänään. Vetäisin sellaisen mättöannoksen muroja, että vaikka tähän asti nuo aterian jälkeiset arvot ovatkin olleet suht siistejä, vedin ehdottomasti pohjat sillä saralla. Ei siis mättöannosta muroja enää. Mutta huomenna siis tapaan ensin lääkärin ja sen jälkeen vielä hoitajan, jolta toivottavasti saan ohjeita siihen, millä nälkä pidetään loitolla kaiken tämän härdellin keskellä.

Tulipas negatiivissävytteinen postaus. Positiivisena loppukaneettina todettakoon kuitenkin, että olen onnellinen. Sokereiden mittaus loppuu aikanaan, maha muuttuu kiinteästä pallosta löllöksi pullataikinaksi, jonka kanssa kumartelu taas sujuu ja arki lähtee ihan varmasti rullaamaan, kunhan sinne asti päästään.

33+3

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kaksi kuukautta la:aan

Syksy taisi sitten jollain mittapuulla mitattuna tulla. Sää näyttää olevan mitä mainioin ja lehdetkin pysyvät sinnikkäästi puissa, mutta rään määrä lienee suoraan verrannollinen vuodenaikojen vaihteluun. Ja räkää täällä todellakin riittää. Monta päivää on jo köhitty ja loppua ei tunnu olevan näköpiirissä. Pikku Ukko on toistaiseksi säilynyt varsinkin terveenä, mutta perheen aikuiset eivät meinaa tolpilleen selvitä. Onneksi sentään voidaan päiväuneilla vuorotellen.

Sokeririntamaan tästä flunssasta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä. Mitään kun ei tee mieli syödä, annokset pysyvät pikkuruisina ja sokerit kohdillaan. Aamuarvo oli 4,9, mikä on alhaisempi kuin ikinä. Tai ainakaan koko sinä aikana, kun olen arvoja seuraillut. Kaikenkaikkiaan sokerirumba ei kuitenkaan ole ihan näin hyvällä tolalla. Laitoin maanantaina viikon arvot neuvolaan ja sieltähän täti sitten rimpautti ja totesi, että eihän tuo tilanne nyt niin kovin hyvältä näytä. Itseasiassa arvot - jopa ne tunti aterian jälkeen mitatut, joissa ei tähän asti ole ollut suurta häikkää - kipuavat ylöspäin kovalla hopulla. Tällä kertaa voin rehellisesti sanoa tehneeni ruokavaliooni muutoksia. Suklaat ovat jääneet kokonaan pois sen myötä, kun jäin sairaslomalle ja lepääminen on helpompaa, ja valkoisia viljoja vältän viimeiseen asti. Omalla kohdallani kaikki tuo häslinki ja ruokarytmin säännöllistäminen tarkoittaa lähes jatkuvaa nälkää, mutta eiköhän tämä kroppa tästä vielä totu asiain kulkuun. Kaikesta vaivannäöstäni huolimatta lähete äitiyspolille lähti ja siellä sitten kuulemma mietitään uusia keinoja arvojen normalisoimiseksi. Lääkitys ei edelleenkään houkuta, kun tämä tauti pitäisi pystyä selättämään ihan ruokavaliollakin, mutta kai sitä on pakko harkita, jos se on sitten se keino, jolla vauva voi paremmin.

Muuten olo alkaa olla aika iso ja raskas. Kaiken sorttinen kyykkiminen on sen verran inhan tuntuista, että olen harkinnut siivoavani seuraavan kerran joskus synnytyksen jälkeen. Siis reilun kahden kuukauden päästä. Lelut lojukoon lattioilla, kuten myös jätepaperit, joita Pikku Ukko syvällä hartaudella levittelee ympäriinsä. Huonompi homma onkin sitten ruuanlaitto, kun jostain kumman syystä kattilatkaan eivät pysy kaapissa, vaan ovat pitkin kämpän lattioita. Siirtynemme siis lähiaikoina kokonaan mikroruokintaan? No juu, appivanhemmat ovat tulossa viikonlopuksi, joten ehkä sen varjolla saan lahjottua Miähen keräyspuuhiin tässä päivänä muutamana.

Tänään on tasan kaksi kuukautta viralliseen laskettuun aikaan, joka on siis 5.11. Se, jonka mukaan itse elämääni pyrin elämään, on kuitenkin kaksi viikkoa myöhemmin ihan vain siitä syystä, että Pikku Ukkoa odotellessa ne kaksi ylimennyttä viikkoa olivat niin älyttömän raskaita. Nyt siis tähtään jonnekin sinne marraskuun puolivälin paikkeille. Merkkipaalun ylitys lienee kuitenkin tämäkin.

31+2

Ps. Löysin kengät ja mammamahan peittävät sukkahousutkin löytyivät herra Googlen ihmeellisestä maailmasta. Täällä ollaan siis valmiina viikonlopun pippaloihin. Kun vaan jaksaisi tavalla tai toisella ryömiä paikalle....

perjantai 31. elokuuta 2012

Supistavat kengät

Viikon päästä on suvussa häät. Eivät omani, mutta eivät kovin kaukaisetkaan. Häät ovat pienet ja mukaan pääsevät vain harvat ja valitut. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että häihin - suuriin tai pieniin - ihmisten oletetaan pukeutuvan juhlavasti. Minulla ei ole mitään häitä vastaan, päinvastoin. Olen onnellinen parin puolesta ja toivon heille kaikkea hyvää. MUTTA itsekkäästi ajateltuna näiden häiden ajankohta on mahdollisimman huono. Tai siis vaatteiden suhteen huono. Jos kaikki menee hyvin eikä kukaan asianosaisista muuta mieltään, tämä on minun viimeinen raskauteni. Minun ei siis ole syytä (eikä oikein järkeäkään) hankkia kalliita äitiyskolttuja ja muita vatsan mukaan valittuja prumeluureja, kun käyttämättähän nuo tulevaisuudessa jäävät. Ylipäänsä inhoan ostaa vaatteita, joiden käyttö rajoittuu vain pieneen marginaaliin kohtaamistani tilanteista. Jep, vaatekaappini sisältö noudattelee aikalailla farkku-huppari -linjaa. 

Onnekseni onnistuin löytämään jonkinlaisen semijuhlavan koltun riekaleen ihan vain netissä surffaamalla ja jopa suhteellisen halvalla. Ongelma siltä osin siis ratkaistu. Vaatekaapista löytyi vielä päälle menevä "bolerontapainen", joten vaikka mekkonen onkin ehkä hieman kesäinen, se  menee varsin mainiosti hieman kylmemmässäkin säässä. Mammamahan kätkevän (tai oikeammin sitä korostavan) syystakin nappasin H&M:n tangosta ja pienen pohdinnan jälkeen löysin myös tilaani soveltuvat sukkahousut netistä. Olen siis ollut ahkerana viime päivinä. 

Ongelmaksi ovat muodostumassa kengät. Jo hamasta nuoruudestani muistan ajanjaksoja, jotka päätyivät itkupotkuraivareihin kenkäostosten jälkeen, kun mitään sopivaa ei koskaan löytynyt. Jossakin vaiheessa laukaisin ne äitini pelkäämät sanat "mä en lähe koko juhliin" ja huomaan noiden sanojen pyörivän tälläkin hetkellä kielen päällä. Eilinen meni aika tehokkaasti kenkäkauppojen ympärillä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Haen yhä uudestaan ne vanhat, juhliin tarkoitetut kenkäni kaapin perukoilta ja yhä uudestaan totean, että ne eivät siis todellakaan mahdu jalkoihini enää/tällä hetkellä. 

Kenkäkaupoilla pörrääminen taisi intensiivisyydessään mennä ohi hyvinvointini: supisteli ja paljon. Koko iltapäivän suorastaan. Jossain vaiheessa (lue: kaikki ostoskeskuksen kenkäkaupat kierreltyäni) tulin järkiini ja aloitin taivalluksen kohti kotia. Tuossa vaiheessa supisti noin 10 minuutin välillä ja puhe alkoi olla jo hankalaa supistuksen aikana. Onneksi bussiin ja istumaan pääseminen helpotti ja olo normalisoitui. Kengät tosin jäivät ostamatta.

30+4

tiistai 28. elokuuta 2012

Saikulla

Lääkärissä käyty. Ja "kaikki kunnossa" -puhe kuunneltu. Tai siis, paastosokeri oli 5,4 ja kolesterolit vaikka minkälaisissa lukemissa, mutta niistä ei taideta syytä näille rytmihäiriöille saada. Olo on oikeastaan mitä mainioin, jos vain makaa sohvalla eikä tee mitään. Pikaisesti teen tästä sen keittiöpöytädiagnoosin, että häiriöt ovat suorassa suhteessa rasitukseen. Tämän huomion myös lääkäri vahvisti lisäten, että stressi siihen päälle ei varmaan ainakaan vähennä oireita.

Tarkoitus oli mennä lääkäriin reippaana ja hyvinvoivana, mutta yllättäen huomasin kyynelehtiväni kuin pahainen teini sillä seurauksella, että sain sairaskertomukseeni merkinnän "aivan uupunut". Sairasloma ei ole minulle mitenkään kunnia-asia ja mieluusti olisin vielä töissä käynyt, mutta sen verran järjissäni olen, että tajuan itsekin olevani työkunnoton. Siis työhöni nähden. Sitä kun edelleen ollaan vastuussa muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lääkärin kanssa tultiin siis siihen tulokseen, että ei tämä kunto tästä seuraavien viiden viikon aikana niin paljoa parane, että minusta töihin vielä olisi ja saikku kestää siis äitiysloman alkuun. Ihan hurjaa. Siis että se äippäloma on noin lähellä. Hieman anteeksipyydellen vein sairaslomalaput esimiehelle, joka ei minun nöyristelyistäni juurikaan välittänyt. Totesi vain, ettei olettanutkaan minun enää palaavan töihin ja piti itsestäänselvänä, että meidän alalta äitiysloman portti avataan hieman sovittua aikaisemmin. Suhtautui asiaan siis tosi asiallisesti ja suorastaan mukavasti. Merkillepantavaa lienee, että viime viikolla saadussa sairaslomalapussa yksi loman syy oli "raskauden aikainen väsymys" - tämän päiväisessä luki "raskauden aikainen väsymys ja uupumus". Jos ei tuo viikon sairasloma siis muuta saanut aikaan, niin ainakin se uuvutti, vai miten tuo nyt pitäisi tulkita???

Jos ihmeelliseltä tuntuu äitiysloman läheisyys, vähintään yhtä ihmeelliseltä tuntuu ajatella, että meillä on kohta vauva. Siis jos kaikki menee hyvin. Edelleen välillä mietin ja pelkään pahimpia mahdollisia ja varsinkin yön hiljaisina tunteina, vessareissun jälkeen unta odotellessa, onnistun ahdistamaan itseni vaikka minkälaisilla skenaarioille. Milloin kuolee kukakin ja aina tilanne on yhtä kehno. Mutta niin, siis se vauva... Pikkuhiljaa alan havaita itsessäni jotain orastavaa valmistautumista asiaan. Kovasti tekisi mieli ostaa vauvalle jotain pientä tai ainakin alkaa jo pyykätä noita Pikku Ukon vanhoja vermeitä varastosta. Samaan aikaan huomaan iskostaneeni tajuntaani päivämäärän, jolloin 42 viikkoa on täynnä ja odotus varmasti päättyy. Joskus löydän itseni ihmettelemästä, että mitä jos tämä lapsukainen onkin edellistä kiireisempi eikä jaksakaan odottaa käynnistykseen asti, mutta nopeasti onnistun realisoimaan itseni asian suhteen. Tulipa hän koska hyvänsä, se tapahtuu PIAN. Ihan kohtahan tässä ollaan marraskuussa.

Sokerit eivät meinaa millään asettua uomiinsa ja laitoinkin niistä sähköpostia neuvolaan eilen. Terkkari soitti tänään kovistellakseen minua vielä vähän lisää ja tässä nyt sitten yritetään tehdä muutoksia ruokavalioon siihen tahtiin, että ensi viikolla lukemat ovat mallikelpoiset ja äitiyspolin diabeteshoitaja jää minulle edelleen tuntemattomaksi. Olen mittaillut aamuarvoja ja ottanut toisen lukeman ennen iltapalaa, kun olen huomannut sen kohoavana herkästi. Yritän muistaa vuorokausikäyrän ottamisen huomenna. Toistaiseksi kaikki arvot ovat olleet päälle viiden raja-arvon ollessa 5,5. Arvot kuulemma ovat oikeasti korkeita ja aihetta millekään leikkimiselle ei tässä vaiheessa ole. On siis vaan pakko yrittää paneutua asioihin kunnolla ja saada jotain konkreettista muutosta aikaan.

Näillä mennään tänään 30+1.


torstai 23. elokuuta 2012

Kiukkupussintulehdusko?

Pikku Ukko saavutti vuoden kunnioittavan iän viime viikolla. Ihan huimaa ajatella mitä kaikkea lapsi ekana elinvuotenaan oppii ja mitä kaikkea pienessä kropassa ekan vuoden aikana tapahtuu. Vuosi sitten toimme kotiin pienen nyytin, jonka kyvyt ja taidot olivat aika minimissä ja nyt meillä häärää taapero, jonka vauhtia ei pitele mikään, joka juttelee kovaäänisesti ja huomiota vaativasti ja joka tuntee ja tunnistaa lähi-ihmisensä. Sen lisäksi tuo nyytti on lähes kolminkertaistanut painonsa ja kasvattanut varttaan 30cm kulkien ihan omilla käyrillään.

Juhlan kunniaksi kävimme myös 1-vuotisneuvolassa, josta siis nuo lukemat ovat peräisin. Pikku Ukko sai kolme rokotusta isän sylissä istuen äidin lähes vuodattaessa kyyneliä katsoen huoneen valkeaa nurkkaa (ai minustako muka joku hoitaja joskus? Ei ikinä!!!). Illalla pojalle nousi kuume ja vaikka lämpöily onkin lakannut, seuranamme on hyvin kiukkuinen pikkumies. Pinna tuntuu olevan kireällä asiasta kuin asiasta ja mikään ei kelpaa. Syliin on päästävä, mutta siellä ei viihdy. Leluja haetaan ja siirretään paikasta toiseen ja sitten on suuri kiukku ja harmi, kun ne ovat missä ovat. Suurimman raivon saa aikaiseksi kuitenkin kaurapuuro. Mistä ne lapset tietääkin, että sen on tarkoitus olla pahaa??? Entä onko tämä kiukku ja raivo pysyvää, vai onko kyseessä vain rokotuksien aiheuttama, ohimenevä kiukkupussintulehdus?

Jottei nuoren herran elämä vaan liiaksi olisi rutiineihin sidottu, jäi äiti sairaslomalle eilen. Sydän on jo pitemmän aikaa pompotellut ihan omaan tahtiinsa ja se tahti ei ole tasainen. Joinakin päivinä selvitään muutamalla pienellä häiriöllä, mutta takana on myös niitä päiviä, jolloin syke ei pysy missään kuosissa koko päivänä ja vaikka kuinka minulle hoetaan, että tuollaiset rytmihäiriöt ovat vaarattomia, ne väsyttävät. Sitä paitsi, kun sitä väkisinkin miettii tuollaisina päivinä sitä omaa vointiaan ja tahtomattaankin keskittyy ihan vain elämiseen, hoidossani olevat ihmiset jäävät pakostakin kakkoseksi. Ja sehän ei  taas ole kovin turvallista heille. Kävin siis lääkärissä eilen ja seuraavan viikon ihan vain lepäilen. Tänään kävin labrassa ja ensi viikolla menen kuulemaan jo ennalta arvattavaa puhetta siitä, että arvot ovat kaikki priimaa ja missään ei mitään vikaa ole. Hyvä tietysti niin, mutta joskus toivoisi, että olisi joku helposti korjattava pikku juttu jossakin, ettei täysin mene mielenvian piikkiin.

Mutta Pikku Ukon elämä meni siis aivan sekaisin siitä tosiasiasta, että äiti onkin kotona. Väsynyt nuori herra kiukkusi ja raivosi lähes tunnin ennen kuin äiti luovutti ja antoi pojan isälle. Sillä seurauksella, että nuori herra rauhoittui noin nanosekunnissa ja nukahti samanmoisessa minuutissa. Hetken aikaa mietin, että olisiko siellä töissä sittenkin päässyt helpommalla, mutta ajatus kesti todellakin vain tuon hetken. Ei minulla siis oikeasti mikään kiire sieltä töistä ole pois. Itse kuitenkin tiedostan sen, että en minä ihan työkuntoinen ole. Töissä tulee pitkin päivää vastaan monenmoisia tilanteita, joihin on kyettävä reagoimaan nopeasti ja siihen minusta ei tällä hetkellä ole. Voin toki nähdä tilanteen ja rekisteröidä, että kohta jotain tapahtuu, mutta tapahtuman estäjäksi minusta ei ole. Katsotaan siis helpottaako rytmihäiriöt ihan kotona ololla ja levolla.

Terveydenhoitaja tsekkasi myös nuo kiusalliset verensokerini. Eihän ne nyt ihan puhtaita lukemia ollut, mutta luulin selvinneeni jotenkuten kuitenkin. Vaan en selvinnyt. Kaksi viikkoa voidaan kuulemma vielä katsoa, mutta lukemat on saatava alas. Piste. Täti-th sanoi haluavansa arvoni parin viikon päästä sähköpostiinsa ja jos niissä on yksikin ylitys, lähtee lähete äitiyspolille välittömästi. Ukaasi annettiin toissapäivänä iltapäivällä ja olen jo saanut mitattua kaksi ylitystä :(. Jotain pitäisi siis aikuisten oikeasti asialle tehdä.


keskiviikko 8. elokuuta 2012

Radi ja muuta pientä

Piipahdin (no joo, siis lojuin sen tiukan kaksi tuntisen...) sokerirasituksessa viime viikolla. Koska edellisessä raskaudessa koin tuon ikävän tapahtuman kahdesti ja molemmilla kerroilla selvisin puhtain paperein, en ajatellut asiaa oikeastaan sen enempää. Vähän läpihuutojuttuna ajattelin homman vetää ja hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä. Pikamittarilla paastoarvo antoi lukemaksi 4,8 ja kun labrahoitaja sanoi rajan olevan 5,3, en asiaa sen enempää ajatellut. Hoitaja myös sanoi, että mikäli narahdus käy, ovat neuvolasta yhteydessä vielä samana päivänä. Huokaisin siis helpotuksesta illalla, kun ei neuvolasta mitään kuulunut ja siirsin koko asian unohdettujen joukkoon. Unohdetuissa asia lojui vielä tänäänkin neuvolaan mennessä. Vuorossa oli lääkärineuvola, jonne kuitenkin mennään terkkarin huoneen kautta. Terveydenhoitaja oli siellä sitten vastassa noiden sokeritulosten kanssa ja ystävällisesti tiedotti paastoarvon olevan sievästi koholla. Vaikka muut arvot olivat normaalien rajoissa, narahdus kävi silti. Menen siis ylihuomenna ohjauskäynnille ja verensokerimittarin hakuun. Ärsyttää ja sapettaa, mutta josko tästä saisi motivaatiota tehdä elämäntaparemonttia vähän kauaskantoisemminkin.

Muuten raskaus kulkee omia ratojaan. Lääkäri totesi vauvan vaikuttavan isolta viikkoihin nähden. Jep, tosi kiva lausahdus kuultuani juuri tuon radi-diagnoosin. Lääkäri taisi huomata kauhistuneen ilmeeni ja tarkensi, että vauva lienee ihan normaalin kokoinen, on vaan niin kummallisessa asennossa, että se nostaa sf-mittaa. Toivon siis pääseväni vielä ennen marraskuuta jonkinlaiseen kokoarvioon. Raskaus on tuonut mukanaan muutamia pikkuvaivoja, joista ikävämpiä ovat rytmihäiriöt ja se surullisen kuuluisa pukama. Rytmihäiriöt eivät kuulemma ole vaarallisia, vaikka lääkäri onnistui jonkun lisälyönnin tänään myös kuulemaan, mutta osasi selittää asian niin hienosti, että onnistuin uskomaan, etten ole tähän vaivaan ihan heti kuolemassa. Maha on todellakin kasvanut ja painaa jo sen verran, että koettelee aina välillä. Eikä ihan helpolla ole selkäkään päässyt. Mutta hengissä ollaan ja elämä jatkuu, joten riittäköön tämä näistä valituksista.

Rv 27+2.


torstai 19. heinäkuuta 2012

Säikähdyksellä selvittiin

Vuorotyö ja bloggailu ei näytä sopivan samaan pakettiin. Ei ainakaan allekirjoittaneen elämässä. Omassa työssäni teen pelkkää päivävuoroa ja senkin jälkeen olen vaikka kuinka väsynyt, mutta tämä vuorotyö on lähinnä tappavaa tässä elämäntilanteessa niin paljon kun siitä normioloissa olenkin tykännyt. Tämä mainittakoon (teko)syynä blogin hiljaisuuteen, ei niinkään väsymyksenvalituksena ;). Valittaakin tosin joskus tekisi mieli. Ihan sillälailla sydämen kyllyydestä ja täysin suodattamatta. Jotenkin vain en koe sitä sallituksi. Tai siis tarkoitan, että olen hyvin, hyvin onnellinen sekä Pikku Ukon olemassa olosta että Minimiehen odottelusta ja jotenkin kummallisesti koen, että näiden kahden onnellisen asian arvo laskee, jos lieveilmiöistä valitan. Hassu ajatus, myönnän sen itsekin, mutta niin se vaan joskus menee.

Parissakin blogissa on ollut ajatuksiaherättäviä kirjoituksia siitä, miten toisen odottaminen eroaa ensimmäisestä odotuksesta. Muutama sana siis tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Itse raskaus tuntuu menevän aikalailla samoja ratoja, kuin ensimmäinenkin (tai siis, olihan meillä se keskenmeno, joten Pikku Ukon odotus oli jo toinen raskaus, mutta kun ei se ensimmäinen sen pidemmälle edennyt, verrattakoon näitä kahta tähän asti edennyttä). Oireet ovat pääsääntöisesti samanlaiset ja muutenkin tiettyä identtisyyttä on havaittavissa. Omat oloni ovat kuitenkin olleet hieman toisistaan poikkeavia. Syynä tähän lienee se, että Pikku Ukkoa odotellessa istuin koulun penkillä ja minulla oli tylsien luentojen aikana aikaa kuunnella itseäni, nipistelyjäni ja vauvan liikehdintää. Nyt tuo ikiliikkujaksi tituleerattu Pikku Ukko vie sen verran huomiota, että itsensä kuuntelu on jäänyt toiselle sijalle. Töissäkään ei aina ja koko ajan kykene keskittymään itseensä ja sekin lienee vaikuttaa asiaan. Vauva-asiat eivät siis pyöri mielessä ihan koko aikaa ja viikot joudun aina laskemaan uudestaan, kun sitä tietoa johonkin tarvitaan. Kaikenlaiset kropan krempat ovat myös alkaneet huomattavasti aikaisemmin tällä kertaa. Selväksi on jo nyt tullut, että ihan täysin ei ruhoni ole edellisestä ponnistuksesta toipunut ja nyt maksellaan huviveroa siitä. Selkää jomottelee, liitoskipuja löytyy ja peräpukama lähentee Guinessin ennätystenkirja -kokoa. Maha pullahti näkyviin huomattavasti aikaisemmin ja jotain supistusten tapaistakin olen ollut tuntevinani viimeistään tänään. Niin, ja rytmihäiriöitä. Siinä vasta ikävä vaiva. Niistä juttelin viimeksi neuvolassa, mutta ovat kuulemma normaaleita, jos eivät nyt ihan joka päiväisiksi ylly. Tällä viikolla niitä on kieltämättä ollut aika monena päivänä ja ne saavat olon aika ikäväksi. Varsinkin tuntitolkulla kestäessään. Mielialaltani olen tainnut tässä toisessa raskaudessa olla seesteisempi. Paniikissa olen edelleen ajoittain ja pelot seuraavat kintereillä, mutta jotenkin olen kuitenkin rennompi enkä taida ihan joka paniikin häivähdykseen reagoida. Doppler on käytössä satunnaisesti päivinä, jolloin liikkeitä ei ole tuntenut/huomannut/tuntenut, mutta säännöllisesti härveli ei ole käytössä ollut.

Paniikista puheenollen... Ensimmäiset käyrät on otettu. Teen työtäni siis erityislasten kanssa ja yhtenä päivänä menin tilanteeseen, johon näin jälkikäteen ajatellen minulla ei ollut mitään asiaa. Vaistojen varassa kun mennään, niin tilanne on pysäytettävä silloin kun se on päällä ja tälläiseen tilanteeseen siis itseni työnsin. Sillä seurauksella, että sain potkun mahaani. Siis itseni ulkopuolelta. Potku ei ollut onneksi kovin voimakas ja tuli vasemmalle puolelle, kun vauva selvästi majailee oikealla, mutta työvuoron läpi jatkunut jomottelu sai minut tekemään visiitin päivystykseen. Olin käyrillä jonkin aikaa ja koska näytti hyvältä, totesimme, että mitään vahinkoa potku ei aikaan saanut. Mutta kyllä se silti säikäytti.

Viikkoja tällä hetkellä kasassa (mikäli oikein laskin) 24+3, joten kovaa vauhtia mennään.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Pikku Ukon elämää

Olen näissä harvalukuisissa postauksissani viime aikoina keskittynyt niin tähän raskauteen, että kaikki muu on jäänyt lähes huomiotta. Olkoon tämän postauksen keskiössä nyt sitten vaikka tuo rakastakin rakkaampi Pikku Ukko vaikka ihan vain tasapuolisuuden nimissä. Herralla on ikää nyt piirun verran päälle 10kk ja se itsessään jo on postauksen arvoinen juttu.

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että tässä ollaan jo melkein vuosi opeteltu tätä vanhemmuutta ja äitiyttä niin, että sankari on ollut ulkoistettuna. Kai siihen äitiyteen kasvamista tapahtui jo odotusaikana, mutta se on ollut jotenkin konkreettisempaa kun on joku, jolle oikeasti ja näkyvästi on äiti. Pinna on jonkun kerran ollut aikas tiukalla, mutta kaiken kaikkiaan ihmettelen sitä, miten lapsi oon kasvattanut kärsivällisyyttäni. Mitään älyttömän suuria kiukkuja ja harmeja ei toistaiseksi ole Herra Hyväntuulisella ollut, joten se lienee syynä siihen, että pinna ei ole äidiltäkään totaalisesti palanut, mutta jotain pientä kiistaa sentään ollaan hänenkin kanssaan aikaan saatu :). Joskus muinoin muistan miettineeni, että mahdanko pitkästyä viettämään aikaa vauvan kanssa. Ilokseni on todettava, että pitkästymiseltä on vältytty. Rakastan viettää aikaa poikani kanssa ja jos oma mielikuvitukseni ei aina riitäkkään virikkeiden ja leikkien keksimiseen, on poika siinä hommassa sitäkin lahjakkaampi.

Parhaat naurut kirvoittaa tällä hetkellä kaikenlaiset piiloleikit. Menitpä sitten piiloon keittiön oven taakse tai veditpä harson pääsi ylle, naurut saat takuuvarmasti kun pistät pääsi esiin ja kiljaiset "kukkuu". Leluista Pikku Ukko ei oikein koskaan ole kauhean pitkäksi aikaa löytänyt virikkeitä. Tosin äidin harmiksi lelut, joista saa jonkinlaista ääntä kuuluville pysyvät suosiossa pidempään, kuin tylsät ja äänettömät vekottimet. Pisimpään ovat kiinnostaneet jugurttipurkki, pepsi pullo (niin tyhjä kuin vettä sisältäväkin), pesupallo ja muovimuki. Jep, kuka niillä kalliilla leluilla mitään tekeekään? Satunnaisesti poika jaksaa innostua myös kirjoista. Tänään oli hyvinkin satunnainen hetki ja herra viihtyi yhden ja saman kirjan kanssa puolikin tuntia, mikä on tuon ikäiselle ikiliikkujalle suunnilleen ikuisuuteen verrattava ajanjakso.

Hampaita herralla on kokonaiset kuusi kappaletta: kaksi alhaalla ja neljä ylhäällä. Niitä on tehty tiuhaan tahtiin viime aikoina ja sen verran kiukuttelua oli tänäkin iltana, että josko sieltä jokunen vielä puhkeaisi joskus lähitulevaisuudessa. Hampaiden ilmaantumisen myötä myös syöminen on siirtynyt uusille raiteille. Siihen asti nuo karkeammat soseet eivät oikein nuorta miestä viehättäneet, mutta nykyisin menevät alas jokseenkin sutjakkaasti. Ihan parhautta on tosin haukata paloja äidin persikasta tai nektariinista. Tai ylipäänsä ihan mistä vaan, mikä sattuu olemaan äidin.

Pikku Ukko on aina ollut kova liikkumaan mukaan lukien aika ennen ulostautumista yksiöstään. Ryömimällä mentiin lujaa ja konttaamalla vielä lujempaa, mutta nyt taitaa edessä olla aivan uusi vaihe sillä Pikku Ukko otti ensiaskeleensa muutama päivä sitten. Harjotteluahan se käveleminen vielä on, mutta kehitystä tuntuu tapahtuvan aikamoisella vauhdilla.

Kaiken kaikkiaan meitä on siunattu varsin "helpolla" lapsella, joka on suurimmaksi osaksi hyväntuulinen ja kaikin puolin sopeutuvainen. Yritän siis varautua siihen, että aina ei elämä ole näin helppoa ja Kakkonen on mahdollisesti vallan toisenlainen. Niin tai näin, rakkaita ovat molemmat jo nyt.

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Ultrakuulumisia

Rakenneultrassa käyty. Rakenteet mallillaan ja istukka kauniisti takaseinässä. Aivan ihana kätilö ultrasi ja selitti koko ajan mitä teki ja mitä näkyi. Mahtava kokemus.

Aavistukset näyttäisi pitävän paikkansa ja Pikku Ukon lisäksi  perheeseemme näyttäisi liittyvän Minimies. Siis, jos kaikki menee hyvin loppuun saakka. Ja siitä eteenkin päin.

Olen onnellinen.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Puoliväli häämöttää jo...



Maanantaina, mikäli kaikki menee hyvin, raskautemme on puolessa välissä. Ainakin noin niinkun laskennallisesti. Henkisesti valmistaudun kuitenkin siihen, että kahdella viikolla mennään yli lasketusta ajasta, joten oikeasti puolivälin saavutamme vasta viikon päästä. Se, kuka oli oikeassa näiden viikkojen ja aikojen suhteen, nähdään vasta marraskuussa, joten siihen asti elellään yleisesti määriteltyjen lukujen mukaan ja siihen perustuu myös tämä kulman takana odottava puolivälin pysäkki. 
Tiistaina menemme rakenneultraan kurkkaamaan, että asiat on jokseenkin kunnossa ja raskaus etenee niinkuin toivoisimme. Tärkeintä on nähdä vauva ja kuulla, että hän voi hyvin, mutta tuskin maltamme vastustaa kiusausta kysyä sukupuoltakaan. Tähän liittyen kaivoin muutamasta blogista tutuiksi käyneitä "uskomuslistoja" joiden mukaan ajattelin minäkin nyt ennustaa tulevaa :)...
Tyttö vie äitinsä kauneuden. Tyttövauva saa äidin kasvot pöhöttymään ja hiukset hapsottamaan.
-Ei kuulosta tutulta. Tosin kovin kauniina en itseäni pidä missään olotilassa :). Piste pojalle.
Poikamaha on pyöreä ja edessä, tyttömaha leviää vaakasuunnassa.
-Mikäs maha se sitten on, kun se näyttää pelkältä ylimääräiseltä vatsamakkaralta? Koiranpentumahako? Työkaverit ovat tosin pelastaneet minut analysoimasta mahaani ilmoittamalla, että tyttöä tässä mahan muodon perusteella odotellaan. Piste tytölle siis. 
Poikaa odottavalla linea negra ulottuu häpyluusta yli navan, tyttöä odottavalla viiva jää navan alle.
-Linea negraa ei ole näkyvissä. 
Poikaa odottava himoitsee suolaista, tyttöä odottava taas makeaa.
-Kumpikin maistuu, mutta ehkä ne muutamat varsinaiset himot ovat kuitenkin suolaisen suuntaan. Hento piste pojalle siis. 
Pojan kanssa ei ole pahoinvointia, tytön kanssa kyllä.
-Olo oli alkuraskaudessa jokseenkin krapulainen, mutta oksentelemiselta on vältytty. Poikako?
Vilkas sikiö on poika, rauhallisempi sikiö on tyttö.
-Vauhtia on jo nyt aikalailla. Ehdottomasti poika. 
Poikaa odottaessa liha oksettaa, tyttöä odottaessa oksettaa kala.
-Hmmm... Kumpaakaan on vaikea tunnistaa. Ei pisteitä kenellekään.
Jos sänky on oveen nähden poikittain tulee tyttö. Jos pitkittäin, niin poika tulee.
-Mihin oveen, ulko-oveenko? Jos kyseessä on makuuhuoneen ovi, piste menee tytölle. 
Mikäli raskausaika on vaikea, lapsi on ilman muuta poika.
-Toistaiseksi on päästy helpolla. Piste tytölle. 
Poika aiheuttaa närästystä.
-Onhan sitä närästystä jo ollut jonkun verran. Jonkun verran poika tulossa siis. 
Vauvan syke: alle 145 poika, yli 145 tyttö
-Siellä se keikkuu 140:n kieppeillä. Poika siis. 
Kiinalaisen syntymäkalenterin mukaan tytölle piste.

Legendan mukaan Maya-intiaanit määrittelivät vauvan sukupuolen äidin iästä synnytyshetkellä ja synnytysvuodesta. Jos molemmat luvut ovat joko parillisia tai parittomia, tulossa on pikkuprinsessa. Jos toinen luvuista on parillinen ja toinen pariton, luvassa on pikkuprinssi.

-Molemmat on parillisia, piste prinsessalle. 
Jos rinnat kasvavat heti raskauden alussa, on odotettavissa tyttö.
-Ei niille kyllä heti alussa tapahtunut yhtään mitään. Muutama viikko sitten vasta intoutuivat. Tästä en antaisi pistettä kummallekaan. 
Jos oikea rinta kasvaa enemmän, on tulossa poika ja jos vasen kasvaa enemmän, kasvaa masussa tyttö.
-Ovat jotakuinkin samaa kokoa. 
Tyttö tekee äidistään kiukkuisemman, poikaa odottava pysyy tyynenä.
-Miehen mielestä olen ollut tyyni, joten poikaa odotellaan.


Tähän astisten väittämien perusteella tulossa olisi poika (pojalla 7 pistettä, tytöllä 5) :).


Mutta eihän näin tärkeää asiaa voi jättää yhden testin varaan, joten tässä siis vielä toinen.
Poika
-Ei pahoinvointia
-Et ole muuttunut ulkonäöllisesti, tai jopa hehkut (No en kyllä hehku! Mutta en kai ole muuttunutkaan)
-Säärikarvojen kasvu kiihtynyt
-Tekee mieli happamia ja suolaisia ruokia
-Eteenpäin työntyvä masu, raskautta ei havaitse jos katsoo ihmistä takaa päin 
-Vauvan sydämensyke hidas 
-Potkut napakampia ja kovempia (Niinku mihin verrattuna??? Kyllähän tuo jo monottaa, mutta en minä tiedä onko ne napakoita tai "kovempia")
-Tumma viiva vatsalla, jatkuu navasta ylöspäin
-Sinulla on terävä ilme (Mitähän tääkin mahtaa tarkottaa???)
-Olit yhdynnässä ovulaation aikaan (Mahdollisesti. Sitä ovulaatiota kun en onnistunut bongaamaan...)
-Odotat esikoista, tai edellinenkin lapsesi on poika
-Elitte leppoisaa elämänvaihetta lasta tehdessänne
-Kätesi ovat kuivat
-Olet rauhallinen ja hyväntuulinen
-Vauvan isä lihoo odotusaikana
-Jalkasi ovat aiempaa kylmemmät
-Rinnoissa valtava muutos, arat ja turvonneet
-Poikaolo


Tyttö
-Pahoinvointia raskauden aikana
-Kukkiva iho
-Olet kiukkuinen
-Ikenet verestävät
-Vauva on kova hikkaamaan
-Vauvan potkut ei kovin rajuja
-Vauvan syke tiheä
-Närästys
-Sinulla on jatkuvasti salaperäinen, lempeä ilme (Tämä ei oikeasti pidä paikkansa, mutta tietokone ei anna sitä yliviivata, joten kaipa teknologia tietää sitten paremmin :))
-Vatsasi leviää sivulle
-Makean himo
-Olit yhdynnässä muutamaa päivää ennen ovulaatiota (Ei voi tietää, kun siis en edelleenkään sitä ovulaation ajankohtaa tiedä)
-Viiva vatsassa päättyy napaan
-Edellinenkin lapsesi on tyttö
-Olitte stressaantuneita lasta tehdessänne
-Kädet aiempaa pehmeämmät
-Rinnoissa ei juuri muutosta
-Tyttöolo


Selvästi poika tulossa siis. Nämä nyt on siis vaan näitä hömppäjuttuja, mutta ihan hauskoja. Loppukaneettina sanottakoon, että kumpi vaan on ihan yhtä tervetullut ja rakas. 

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Potku

Toissapäivänä (18+3) se sitten tuli. Istuin ryytyneenä bussissa matkalla töistä kotiin, kun minua potkaistiin. Voimaa potkussa ei ihan hirveästi ollut, mutta sen verran tutun tuntuinen tuo tuntemus oli, ettei tarvinnut miettiä sen lähdettä. Ihana tunne. Jos satuit siis näkemään bussissa kummallisen mallisen naisen, joka ei todellakaan näytä raskaana olevalta vaan enemmänkin oudosti lihavalta, hullunhymy kasvoillaan, olet ehkä saanut olla todistamassa tätä elämän mullistavaa hetkeä. Muljahdusliikkeitä tuntuu ajoittain, mutta odotan niiden vahvistumista tosissani. Doppler on edelleen käytössä, mutta ehkä jotenkin vähän eri ajatuksella kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Silloin halusin tietää ja kuulla, että elämää edelleen on. Nykyisin on vähän sellainen olo, että "miksi niitä sydänääniä kuuntelemaan, kun jos niitä ei löydykään, niin mitäs minä sitten teen". Jonkunlainen pelko vauvan menetyksestä on taas/edelleen olemassa ja kokemuksesta jo tiedän, että ei se pelko mihinkään häviä. Onneksi se kuitenkin vaihtelee vähän päivästä riippuen.

Aloin miettiä viime postaukseni jälkeen näiden raskauksien eroja. Kuten jo edellisessä tekstissä mainitsin, minusta tämä on aika identtinen edelliseen kertaan. Löysin kuitenkin muutaman erilaisuuden. Suurin lienee tissien käyttäytyminen. Edellisessä raskaudessa rinnat kipeytyivät jo ennen positiivista testiä, tällä kertaa tuo viiltävä kipu ilmaantui jossain rv15 tienoilla. Kokoa rintavarustuksella alkaa olla sen verran, että kuppikoko huitelee ehkä jossain P:n tietämissä... Jäätelö ei myöskään ole maistunut samaan tahtiin, kuin edellisellä kerralla. Vielähän tuo asia ehtii muuttua, mutta kyllä Pikku Ukkoa odotellessa näillä viikoilla oli jo mennyt useampi paketti jäistä herkkua. Mielialaltani olen ehkä hitusen tasaisempi. Suuremmilta raivareilta ja räiskeiltä olen säästynyt ja muutenkin perusvire on sellainen toiveikas ja luottavainen.

Muuten oireet noudattavat jokseenkin vanhaa kaavaa: peräpukama on ilmaantunut jo varhaisessa vaiheessa kiusakseni, keskiraskauden energisyys on minulle vain sana Vau:n "vauvaraamatussa" (siis siinä kirjasessa, jota ne neuvolassa jakaa) ja mieliteot ovat pysyneet Hesen kurkkumajoneesissa ja pinaattikeitossa. Satunnaisia asioita tekee mieli, mutta mieliteoista pääsee aika helpolla eroon. Monesti saattaa suussa olla myös joku maku, jota kauheasti tekee mieli, mutta jota ei millään osaa tunnistaa. Johtuisiko siitä, että maut ovat kummallisia yhdistelmiä, joita ei tulisi mieleenikään laittaa suuhun samaan aikaan?

Viikot menevät omalla painollaan, mutta kuten tämä päivä on osoittanut, univelkaa tulee kerättyä kummasti. Tänään piti olla se päivä, jolloin siivoan ja leikin kätevää emäntää, mutta jostain kumman syystä nukkuminen vei voiton emännöinniltä. Ensin nukuin aamulla pitkään, sitten otin kahdet (2!!!) päiväunet ja jälleen kuulen sängyn vienon kutsun takaraivollani. Noh, onneksi on viikonloppuja.

Vauhti alkaa myös kummasti hidastua. Töihin kävellessäni (lue: madellessani) huomaan normiväestön kiitävän ohitseni ihan ilman minkäänlaista hengästyneisyyttä ja olen kohtuuvarma, että mikäli rollaattoriväki liikkuisi siihen aikaan, hekin huristelisivat ohitseni. Liitoskivut ovat arkipäivää ja maha vihloo ja juilii minkäänlaisesta ponnistuksesta, kuten esim. normaalista kävelystä. Kotikutoinen diagnosini asiaan on heikko lihaksisto tuolla vatsan seutuvilla. Edellisestä synnytyksestä on vajaa 10 kuukautta ja mitenkään en ole ehtinyt/viitsinyt/jaksanut punnertaa itseäni synnytystä edeltävään kuntoon, joka ei sekään ollut kummoinen. Ehkä sitten vuoden päästä.

Maha on kasvanut, mutta ei todellakaan näytä raskausmahalta. Tällä kertaa se ei tosin ole enää yhtä suuri pettymys, kuin vuosi sitten, mutta onhan se vähän ällöä istua bussissa ja huomata keskivartalonsa höllyvän joka pompun kohdalla. Painosta minun ei pitänyt stressata enkä oikeastaan ole stressannutkaan. Sillä seurauksella, että kilot kohoavat kohisten. Alan olla lähes samassa painossa, kuin viimeksi sairaalaan mennessä. Ei hyvä. Olen kuitenkin tunnistanut itsessäni alitajuisen ajatuksen, jonka mukaan on ihan sama joudunko tiputtamaan 10kg vai 30kg, kun kerran urakka on jokatapauksessa edessä, ja sille ajatukselle on tehtävä jotain ennen kuin se saa enempää valtaa sielussani ja sitä myöden ruumiissani. Herkut pannaan siis ja läskit liikkeelle vaikkei se herkulta tuntuisikaan.

Siitä mahasta piti sanomani vielä, että oltiin viikko sitten sukupippaloissa. -Kukaan ei edes näyttänyt epäilevän perheenlisäystä olevan tulossa, saatikka että joku olisi asiaa ihan tiedustellut. En minä siitä loukkaantunut, mutta olihan se ihan mielenkiintoista. Mutta se kertonee jotakin mahan koosta/muodosta. Mutta näin oli viimeksikin, joten rakenneultraan mennessä en enää epäile, etteivät toimenpidettä tekisi olemattomaan raskausmahaan vedoten. Muuten mahassa ei sitten mitään olematonta olekaan.


tiistai 5. kesäkuuta 2012

18+1

Olen näköjään viettänyt blogitaukoa oikein urakalla. Syynä ei ole asian puute, vaan ihan puhtaasti väsymys ja ajankulku. Töistä kotiuduttua olen pyrkinyt viettämään mahdollisimman paljon aikaa Pikku Ukon kanssa ja muuten elämä pyöriikin sitten väsymyksen ympärillä. Tavoite, johon joskus aina jopa pääsen, on olla vähintäänkin vaakatasossa, jos ei jopa ihan unessa, ennen kymppiuutisten alkua.

Eihän tuo väsymys nyt missään nimessä samassa mittakaavassa ole, kun ihan alkuraskaudessa, mutta ikä taitaa painaa ja väsyn nopeammin ja herkemmin kuin ennen. Muuten tämä raskaus tuntuu tässä hoituvan vähän "vasemmalla kädellä". Kyllä tämä toisen odottaminen on vaan ihan erilaista, kuin ekaa varttuessa. Aikaa jokaisen nippauksen ja mielihalun huomioimiseen ei ole ja välillä täytyy oikein muistuttaa itseään, että salamatkustaja on kyydissä ja mahan silittelyt lienee paikallaan. Sintti tuntuu liikuskelevan aika aktiivisesti, mutta toistaiseksi en ole selkeitä potkuja onnistunut havaitsemaan. Doppler on käytössä pari kertaa viikossa. Itse olen sitä mieltä, että raskaus on mennyt jokseenkin samaa rataa kuin edellinenkin ja olen jopa mennyt niin pitkälle, että veikkaisin tähän talouteen olevan tulossa vielä yksi mies. Miäs ei sitten olekaan ihan samaa mieltä. Päinvastoin. Hän kun näkee asioita omasta vinkkelistään ja itseni ulkopuolelta ja on ollut havaitsevinaan, että omista olotiloistani huolimatta käyttäydyn aivan eri tavalla, kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Mielihalut eivät kuulemma ole "pakkomielteisiä" kuten edellisellä kerralla, jotain kummallista seesteisyyttä on havaittavissa ja muutenkin olen kuulemma tasaisempi. Itse veikkaisin noiden muutosten johtuvan muuttuneesta elämäntilanteesta ja yksinkertaisesti siitä, että en vain ehdi miettiä esimerkiksi mielihaluja kovinkaan syvällisesti. Hassua miten eri tavalla asiat voi nähdä.

Sukupuolesta mainittakoon, että olemme onnellisia ja tyytyväisiä kumpaan hyvänsä. Tyttö olisi kiva, mutta pojalle olisi lähes kaikki valmiina. Rakenneultra on parin viikon päästä ja varmaan sitä sukupuoltakin siellä kysytään, mutta se ei ole tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Jostain syystä ärsyynnyn kommenteista, joissa tuodaan esiin juurikin sitä sukupuolen selvittämistä rakenneultran lähes tärkeimpänä asiana. Itse olen sinne menossa katsomaan onko vauvalla kaikki hyvin ja se on se pääasia.

Pikku Ukko kasvaa ja kehittyy hurjaa vauhtia. Motorisesti ollaan menossa siinä vaiheessa, että haluja liikkumiseen olisi enemmän kuin taitoja ja se vähän turhauttaa välillä. Konttaaminen sujuu semmoisella vauhdilla, ettei perässä meinaa pysyä ja tukea vasten käveleminenkin on jo hyvin hallussa. Tällä hetkellä harjoituksen alla on ilman tukea seisominen ja sitä harjoitellaan siis usein ja koko ajan piteneviä aikoja. Kun seisominen onnistuu, ollaan tosi lähellä kävelemään lähtemistä ja se pelottaa nyt jo vähän. Ei muuten, mutta lähinnä omien voimavarojen vuoksi. Tänään on jo tyhjennetty keittiön laatikoita, Miähen vaatekaappia ja työhuoneen kirjahyllyä, joten minkälaiseksi se meno yltyneekään, kun vauhti vielä lisääntyy? Pienoisesta pelostani huolimatta olen päivittäin kiitollinen siitä, että meillä on terve lapsi ja pyrin muistamaan sen silloinkin, kun noin sadannen kerran työnnän leivinpaperia oikeaan laatikkoon ja mietin miten nuorta herraa kouluttaisi pysymään poissa ko. laatikolta... Mikään kun ei ole itsestään selvää tässä elämässä.

Hammaskalustoa Pikku Ukolla ei edelleenkään ole mitenkään valtaisasti. Jostain kumman syystä olen luullut hampaiden tulevan vähän niinkun pareittain samaan ikeneen ja tyhmänä odottelin alas toista "nököä". Empä odottanut enää sen jälkeen, kun tulin purruksi oikein kunnolla. Tämän hetken saldo on yksi hammas alhaalla ja kaksi ylhäällä. Varsin on huvittava näky.

Työt matkoineen nielaisevat ison osan elämästäni, mutta niin kai se nielaisee muiltakin. Toisaalta olen nauttinut töissä käynnistä ja saanut siitä jonkinlaista tyydytyksen esiasteeksi mainittavaa riemua, mutta ainakaan toistaiseksi ei yhtään harmita se, että äitiysloma häämöttää. Syksystä on kuitenkin tulossa mielenkiintoista kaikkien palettiin mahdutettavien asioiden vuoksi ja jännityksellä odotan miten kaikki järjestyy. Tai ainakin yritän uskoa, että järjestyy.

Kymppiuutisten alkuun kolme minuuttia. Jos nyt lopetan, saatan ehtiä sänkyyn alkutervehdyksien aikaan.


lauantai 12. toukokuuta 2012

Äitienpäivän kynnyksellä

Viimeiset viikot ovat tuoneet elämääni tunteen, jota kuulemani mukaan kenenkään äidin on vaikea välttää: syyllisyyden. Miäs yrittää jatkuvasti sanoa, ettei moiselle tunteelle ole realistisesti mitään syytä, mutta uskoisko naisen tunteet miehen ääntä? Ei ainakaan tässä taloudessa. Ensin tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olen kotona enkä tuo rahaa perheeseen. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä myös siitä, etten saa edes näitä kotikuvioita hoidettua riittävän hyvin. Pölykoirat kiitää ympäri kämppää ja ulisevat mennessään. Pahimpia sitten ajoittain raavin imurin rähjäkkeellä kasaan ja toivon sen muuttavan yleisilmettä edes vähän. Sitten menin töihin ja siitä se syyllisyys vasta alkoikin. Aamulla lähden syyllisenä ja iltapäivästä palaan vielä syyllisempänä. Syyllisenä siitä, etten ole lapseni kanssa kotona. Syyllisenä siitä, etten ollut osannut hoitaa asioitani niin, että minulla olisi mahdollista olla kotona lapseni kanssa. Syyllisyyttä siitä, että kuitenkin työpaikkani on ihan ok enkä ole sieltä ehdoin tahdoin koko päivää pyrkimässä pois. Syyllisenä siitä, että annettuani kaikkeni työpäivän aikana muiden lapsille, olen niin väsynyt illalla, että oma lapseni jää vähemmälle. Syyllisenä siitä, etten ole ajatellut maha.asukasta päivän aikana riittävästi... Lista on aivan loputon.

Itsekin tajuan, että asiat ovat kaikesta syyllisyydestä huolimatta hyvin. Miäs ja Pikku Ukko pärjäävät kotona loistavasti, käyvät keinumassa ja tekevät "miesten juttuja". Koti näyttää lähinnä sotatantereelta, mutta mitä sitten? Ei tähän kai kuole? Miäs hoitaa innokkaasti pyykinpesua ja laittaa ruuan, eikö niillä jo aika pitkälle pääse? Työpaikkani on omalta alaltani ja oikeasti mielenkiintoinen ja opettavainen paikka, josta on minulle tulevaisuudessa ihan varmasti hyötyä. Sitä paitsi, maha-asukas alkaa itse muistutella olemassa olostaan niin, ettei sitä ihan tuosta vain unohdeta. Pienen pientä "rapsutusta" olen tuntenut jo useana päivänä ja mikäli oikein muistan, näillä on jotain tekemistä vauvan liikkeiden kanssa. Ihana tunne, joka saa hymyilemään typerästi millon missäkin työpalaverissa! Voinko siis hyvällä omalla tunnolla ja ilman sen suurempia syyllisyyksiä laittaa tämän syyllisyyteni hormonien piikkiin vai pitääkö siitäkin kokea syyllisyyttä???


maanantai 7. toukokuuta 2012

Kipua ilman kokemusta

Työkavereiden käymä keskustelu työpaikan ovella: 
-Mulla tärppäs melkein ajatuksestakin. Päätettiin, että vauva saisi tulla ja sehän lähti sit heti tulemaan.
-Niin mullakin. Tärppäs heti, kun sovittiin, että aletaan yrittämään. Se meni kuitenkin kesken, mutta yksiäkään menkkoja ei välissä tullut, kun olin taas raskaana. Ekan jälkeen ei otettu ehkäsyä ollenkaan, kun toivottiin pientä ikäeroa ja toinen synty vajaan vuoden päästä. Nyt jos päätettäs, että halutaan lisää lapsia, niin varmaan tärppäis taas heti. 

Mikäs siinä, saahan ihmiset keskustella. Itse en voi sanoa tietäväni lapsettomuudesta mitään. Pikku Ukkoa väänsimme kuitenkin lähes hampaat irvessä melkein vuoden ja jos se jo tuntui niin epätoivoiselta, niin voin vain kuvitella miten tuskallista lapsettomuuden kanssa oikeasti painiskelevien elämä on kaikkine hormoneineen, toiveineen ja pettymyksineen. Keskusteluun minulla ei ollut mitään syytä ottaa osaa. Varsinkaan, kun en tiedä minkälaisten asioiden kanssa muut paikalla olevat mahdollisesti kamppailevat. Mietin tilanteen mentyä, että miksi tuo keskustelu tuntui minusta niin pahalta. Minulla on etuoikeus olla äiti ja vatsassani kasvaa toinen odotettu ja toivottu lapsukainen. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista syytä tuntea yhtään mitään tuon keskustelun johdosta. Ehkä blogien lukeminen alkaa kuitenkin kantaa minussa hedelmää. Kävin pikaisesti mielessäni läpi tuttavapiiriini kuuluvat lapsettomat - tahattomasti että tahallisesti sellaiset - ja mietin, miltä keskustelu olisi heidän korvissaan kuulostanut. Toivon, että olen oppinut olemaan edes hitusen hienotunteinen ja aidosti välittävä heitä kohtaan, sillä Pikku Ukon yritysajalta muistan edellämainitun kaltaisia tilanteita, joissa olisin vetänyt purkillisen hernekeittoa nenään ja itkenyt silmät päästäni oman kipuni vuoksi. En tosin edelleenkään tiedä miksi reagoin tuohon keskusteluun niin vahvasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä. Kipuja on erilaisia ja meillä jokaisella on omamme, mutta ehkä tuo on alueista niitä, joiden kipua on vaikea edes huomioida. Tulipa sekava selostus asiasta, josta en tiedä juurikaan mitään...

Omasta raskaudestani kerroin esimiehelle, mutta muut olkoon uutispimennossa vielä hetken. Esimiehellekin kerroin vain siksi, että saatan työssäni joutua muiden ihmisten aggressioiden kohteeksi ja haluaisin välttää niitä tilanteita mahdolisimman pitkälle. 

Näihin perin kummallisiin tuntoihin tällä kertaa. 

tiistai 1. toukokuuta 2012

Lapsimessuja, töitä ja tuhrua

Kaikkien itseään kunnioittavien "nuorten" äitien tavoin tiedotin viime viikon loppupuolella Miähelle, että olis niinku paras lähteä meidän (=minä ja Pikku Ukko) kanssa lapsimessuille. Houkuttimena käytin mahdollisia tuplavaunuja, joita siellä saattaisi olla esittelyssä. Vierailuni ko. messuilla oli järjestyksessään ensimmäinen ja siksi oletin siellä olevan myös menohärveleitä esittelyssä. Totuus kuitenkin osottautui toisenlaiseksi: näimme tasan kahdet (2) tuplat näytteilleasettelijoiden toimesta ja niistä kummatkaan tuskin soveltuvat meidän hissin vaatimuksiin. Olimme asiasta hieman hämmentyneitä ja muutenkin petyin messujen tarjontaan. Lähinnä mieleen tuli lapsuudenaikaiset vierailuni maatalousnäyttelyissä, mutta sielläkin pääsi sentään näkemään ja hipelöimään erinäisiä elukoita (ei niin, ettäkö olisin eläimiä tuonne lapsimessuille kaivannut, mutta ymmärtänette pointin. Tai sitten ette). En oikein tiedä mitä messuilta odotin, mutta näköjään en ainakaan sitä, että tapahtuma olisi toritapahtuma, jonne pääsee mukaan maksamalla ylihinnoitellun pääsymaksun. Yhtä kaikki, aivan ilman antia emme messuilta ulostautuneet. Kun ei niitä tuplia siellä ollut messujen toimesta tarjolla, niin ryhdyimme sitten bongailemaan eri versioita messuvieraiden joukosta. Jos siis satut olemaan se nuori nainen, joka selvästi hämmentyi tuijottelustamme ja keskinäisestä kommentoinnistamme, no hätä, ihailimme vain vaunujasi. Missään muualla tuskin olisimme päässeet näkemään yhtä paljon eri versioita noista tarve-esineistä kauniisti aidatulla alueella, joten siinä mielessä matka oli oikein kannattava. Nyt asia on siirtynyt nettitutkimusten asteelle ja seuraavaksi tarkoitus on käydä kärryjä kokeilemassa jossakin oikeassa lastentavaraliikkeessä. Tapahtukoon se kuitenkin hieman lähempänä kärryjen tarvetta.

Heräsin muuten hammassärkyyn viime viikolla joku aamu ja sain kuin sainkin akuuttiajan samalle aamulle. Vastassa oli nuorehko naislääkäri, joka fiksusti töksäytti seuraavanlaisen "sammakon": "Täällä lukee, että sä olet raskaana, mutta tää on vissiin joku vanha tieto? Siis kun ethän sä näytä yhtään siltä, että olisit raskaana." En ole tähänkään mennessä kuvitelut kenenkään luulevan makkaroitani vauvamahaksi, mutta silti mokoma lausahdus realisoi tilanteen varsin kätevästi.

Pelolla ja kauhulla odotettu töihin paluu tapahtui eilen. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että aika monta kertaa piti käydä Pikku Ukko halaamassa ja suukottelemassa ennen kuin selvisin ovesta ulos. On se vaan rankkaa. Päivä itsessään meni ihan jees, mutta yhtään ei tehnyt mieli jäädä kaupoille tai muuten vaan vitkutella kotiintulon kanssa. Kotiin oli päästävä asap. Äijilläkin oli päivä mennyt ilman suurta draamaa ja dramatiikkaa. Ainoastaan päiväunien kanssa oli pientä säätöä, mutta sekin on Pikku Ukon kanssa ihan normaalia. Aika näyttää miten me tähän muutokseen noin pitemmän päälle sopeudumme ja minkälaisia rutiineja täällä kehitellään meikäläisen ollessa raatamassa.

Sitten vielä pakollinen loppukaneetti raskaudesta. Vapun kunniaksi heräsin nimittäin pitkästä aikaa tuhruiluun. Vaikka tuhrut on kaukana tuoreesta verestä, sen näkeminen säikäyttää aina. Äkkiä siis doppler esille ja yritys rauhoittua sykkeen kuuluttua. Vaan ei se ihan niin helppoa ole. Koko aamupäivän olin paniikissa ja jokainen vessareissu pelotti. Tuhrua ei kuitenkaan ole tullut aamun jälkeen ja mieli alkaa hiljalleen rauhoittua. Viikkoja on tänään 13+1, joten ne kriittisimmät viikot on ohitettu ja muutamalle kaverillekin tilanne paljastettu. Viikkojen lukumäärällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen enempää km:n mahdollisuuden kuin paniikinkaan kanssa. Eteenpäin siis hyvin, hyvin varovaisin miettein toivoen, että jossain vaiheessa alan näyttää siltä, että hammaslääkärinkään ei tarvitse raskauttani epäillä.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Pavusta alieniksi

Sohvakooman selätyksestä huolimatta pääsy bloggeriin asti on yhtä laiskaa ja vaivalloista kuin ennenkin. Np-ultra oli maanantaina ja tänään taitaa olla jo-mikä-lie-päivä ennen kuin tänne ehdin minkäänlaista postausta aiheesta vääntämään.

Maanantai-aamu oli lähinnä pelonsekainen ja pakko oli turvautua kotidoppleriin ennen ultraan menoa. Ettei vain pääse huonot uutiset ainakaan sykkeen osalta yllättämään. Syke löytyi niin kotona kuin ultrassakin ja helpotus oli suuri. Ultraava kätilö oli muuten aivan ihana. Semmonen empaattinen ja ymmärtäväinen ja oli myös sen verran perehtynyt menneisyyteeni, että tiesi keskenmenosta ja ymmärsi sen aiheuttaman varjon kaiken yllä. Mutta kaikki vauvalla hyvin. Mahalaukku, virtsarakko ja aivolohkot näkyivät ja niskaturvotusta oli 1,2mm. Pituutta sintillä oli päästä peppuun mitattuna 66,6mm.

 Lasketun ajan kanssa olikin sitten vähän säätöä ja ehdin jo riemuita, että se siirtyy aikaisemmaksi, mutta liian aikaista oli tuo riemuni. Maanantaina viikkoja oli kasassa tasan 12+0. Pää-perämitta vastasi viikkoja 12+6, jonka mukaan la olisi siirtynyt melkein viikolla aikaisemmaksi. On kuitenkin olemassa säädös, jonka mukaan la määräytyy päänympäryksen mukaan, mikäli päänympärys on vauvalla (no joo, sikiöllä. Mutta kun hän on mulle jo vauva) yli 21mm. Meidän lapsukaisella pää oli 21,3mm, joka vastasi viikkoja 12+1, joten la siis pysyi.
Sinänsä sama mikä se päivämäärä on, kun se vauva sieltä tulee just silloin kun hänelle parhaiten sopii viikoista ja päivistä välittämättä. Mutta kun tuo Pikku Ukko meni sen kaksi viikkoa yli, alan valmistautua siihen, että niin käy tälläkin kerralla ja jos la olisi aikaistunut minun ei tarvitsisi olla niin paniikissa niitä viimeisiä viikkoja. Jos pää-perämitta on tuon verran isompi viikkoihin nähden, niin olen todennäköisesti aikalailla vauhkona ison vauvan pelossa syksyllä. Mutta murehdittakoon sitä sitten, kun sen aika tulee. Pääasia, että kaikki oli hyvin ja voin taas muutaman viikon olla rauhallisin mielin.

Sinänsä kiehtovaa miten paljon viimeisten viikkojen aikana tuolla kohdussa on tapahtunut. Alkuraskauden ultrassa sintti muistutti epäilyttävästi papu ja nyt - vain muutamaa viikkoa myöhemmin - meille on ihan selvästi saapumassa alien, joka oli päässyt eroon kaikesta papumaisuudestaan. Uskomatonta.


torstai 19. huhtikuuta 2012

Sohvakooma selätetty

Meneillään on 12. raskausviikko ja oppikirjamaisesti huomaan oloni hienoisesti helpottaneen. Kuvotus pysyy jokseenkin aisoissa ja päivän selviää yksillä päikkäreillä kolmien sijaan. Mahan tilanteesta Miäs totesi aamusella, että "kyllä se ihan selvästi pömpöttää." Kiitos. Niin se on tehnyt koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Tämä tosiasia lienee jäänyt herralta huomaamatta. Puolustuksekseni vedin ylämakkaraa hieman sisään ja totesin, että mikäli tuota mystisesti jostain ilmestynyttä ihraa ei olisi, näyttäisin hyvinkin raskaana olevalta. 

Ongelmana tällä hetkellä on jälleen tutusti vaatteet. Luin jostakin joskus, että kun ollaan ensimmäistä kertaa raskaana, ei millään malttaisi odottaa, että pääsee käyttämään mammavaatteita. Toisella kierroksella yrittää välttää mammavaatteet mahdollisimman pitkään. Ja kolmannen raskauden aikaan ollaan siinä kunnossa, että äitiysvaatteista on tullut ihan normivaatetus. Tunnistan itseni kakkoskohdasta ja pelkään tuota kolmosta. Jos kaikki menee hyvin ja nyytti syliin saadaan, tämä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen raskauteni. Toivon siis todella, että äitiysvaatteet siirtyvät tämän raskauden jälkeen nätisti kiertoon ja itse siirryn ihan tavallisiin riepuihin. Niin iloinen kun olenkin tästä nopeasta tärpistä, on siinä kuitenkin yksi (ja vain yksi) varsin turhamainen huono puoli: en ole vielä päässyt yli äitiysvaatekyllästymisestä ja nyt niitä pitäisi kaivaa hiljalleen uudestaan esiin. Kauhulla ajattelen niitä imetyspaitoja, joita en missään vaiheessa kokenut kotoisiksi. Lempifarkkuni ottivat ja levisivät tässä päivänä muutamana ja nyt on siis tiukan pohdinnan alla päätös siitä, hankkiako uudet normifarkut vai siirtyäkö mammaversioihin. Suuret on nämä elämän ongelmat...

Olen viime päivät istunut postiluukulla odotellen ultrakutsua. Eilen se sitten tuli. Siinä ei tosin postiluukulla roikkuminen auttanut, sillä kutsu saapui ihan puhelimitse, mutta ei sen niin väliä miten sen sain kunhan se vain tuli. Aika on maanantaina. Perusvireeni raskauden suhteen on luottavainen, mutta totta kai jossakin asuu se pieni  ja tuttu pelko siitä, että kaikki ei olekaan kunnossa. Siitä kertonevat ne sisäiset pohdinnat esim. siitä, haluaisinko tarvittaessa tyhjennyksen lääkkeellisesti vai voisinko mennä suoraan kaavintaan. Toisaalta kovasti olen myös miettinyt vammaista lasta ja sitä, miten itse tilanteesta selviäisin. Mutta ne ovat asioita, joille en tällä hetkellä voi mitään ja tietysti toivon, ettei minun tarvitse kumpaakaan vaihtoehtoa oikeasti kohdata. 

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Neuvoloita

Aika kuluu ja siitä tämän päivän todisteena Pikku Ukon 8kk neuvola. Miten siitä pienestä vauvasta on tullut tuollainen "iso" ihminen, joka osaa jo vaikka mitä? Mihin katosi se pikkuvauva-aika? Meillä kontataan. Kovaa. Yön ja päivän kanssa. Mikään muu taito ei olekaan aiheuttanut näin paljoa levottomuutta öissämme, mutta sänkyrallia mennään jatkuvalla syötöllä. Loppuviikosta olimme vanhemmillani käymässä ja liekö syynä matkasänky vai joku muu ulkoinen tekijä, mutta unet tuntuivat sujuvan siellä paljon kotioloja paremmin. Vaikka oikeasti me ollaan kyllä päästy niin helpolla, että en minä noista öistäkään aikuisten oikeasti voi valittaa. 

Hampaita meillä on odoteltu varsin hartaasti ja odottelumme sai palkkionsa. Itse tunsin jotain terävää Pikku Ukon alaikenessä eilen ja tänään sen havaitsi myös Miäs. Päästään siis harjoittelemaan hampaiden (lue: hampaan) pesua.

Niin, siis se neuvola... Eipä siellä mitään kamalan ihmeellistä Pikku Ukon osalta. Pituus kulkee omia reittejään keskikäyrän yläpuolella ja paino vastaavasti keskikäyrän alapuolella. Mutta näin ovat tehneet koko ajan ja tilanne näyttää siis varsin hienolta. 

Neuvolan toinen osa oli varattu äidille. Käytiin läpi ne samat, vanhat jutut, jotka Pikku Ukon ekassa neuvolassakin käytiin ja juteltiin raskaudesta. Sisulla sain jopa pidätettyä pissaa vaaditut 4h. Neuvolan lopuksi terveydenhoitaja kysyi halutaanko yrittää kuunnella vauvan sydänääniä. Toki hän sanoi meille, että tässä vaiheessa äänet kuuluvat noin puolella odottajista ja mikäli ääniä ei kuulu, se ei välttämättä tarkoita mitään huolestuttavaa. Miäs varsinkin oli innoissaan ääniä kuuntelemassa ja aika nopeasti terveydenhoitaja ne löysikin. On se vain niin suloinen ääni. 

Raskaus on mennyt kaikenkaikkiaan hyvin. Kuvotuksen tunne alkaa väistyä pikkuhiljaa, mutta väsymys on jotain ihan kamalaa. Harmittaa, ettei oikein meinaa jaksaa olla Pikku Ukon kanssa niin täysillä, kuin haluaisin. Toisaalta nuoren herran perässä juokseminen pitää kivasti hereillä ja nukahtamisen vaaraa ei ole :). Nälkä on jatkuva ja paino nousee kohisemalla, mikä ei ole kiva juttu. Sitä kun on ennalta jo sen verran. Th vähän vihjaisikin, että raskauden aikana "laihduttaminen" ei olisi ollenkaan huonompi juttu. Mutta siinä vaiheessa kun mielihalut iskee, niitä vastaan on turha taistella porkkanoilla ja salaatinlehdillä. Totta kai minä haluaisin mahdollisimman vähän mukanakannettavaa makkaroiden muodossa, mutta jotenkin se käytännön toteutus asian suhteen on enemmän kuin hukassa. Onneksi tuo th oli kuitenkin asiallinen painon suhteen eikä mitään saarnaa tai muuta turhaa jäkätystä aiheesta tullut. Kai minä sen itsekin tiedän, että painon pudotus on edessä jossain vaiheessa. Mitään stressiä en kuitenkaan ole tästä painoasiasta ajatellut ottaa. 

Laskettu aika siirtyi päivällä, joten tänään viikkoja kasassa 10+1. Ihan huimaa. 

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kevyt -projektin virallinen päätöspostaus

Näin projektimme viimeisellä viikolla saimme vienon toiveen kirjoittaa projektin kulusta ja ajatuksistamme projektin suhteen. Ei siis muuta, kuin tuumasta toimeen...

Olin projektin alkaessa sekä innostunut että motivoitunut. Tavoitteet oli asetettu ja oli aika muuttaa ne käytännön teoiksi. Alkuun siihen pystyinkin, mutta täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että jonkinlaiseksi kohtuullisen kokoiseksi vitsiksihän tuo projekti omalta osaltani jäi. Niiden ensilipsahdusten jälkeen en saanut otetta sen enempää projektista kuin itsestänikään (paitsi ehkä tuosta vatsamakkaroiden kohdalta...) ja ruotuun pääseminen jäi lähinnä haaveeksi.

Kunnianhimoisesti ajattelin opettelevani uudenlaisen elämän terveellisten ruokailutottumusten ja ruokailurytmin kautta. Liikuntaa ajattelin lisätä sitten kun aika on. Kuviota sotki Pikku Ukon imetys, joka projektin alkaessa oli vielä osa päivittäistä elämääni. Toivoin kuitenkin oppivani tuota terveellisyyttä myös mahdollista tärppiä silmällä pitäen. Viime raskaudessa kiloja tuli suhteellisen maltillisesti ja silti kannan osaa niistä edelleen kupeillani. Sen kuvion toistaminen ei ole sen enempää toiveissa kuin haaveissakaan.

No juu. Ihan samalla tavalla vaaka ei heilahtanut välittömästi plussatestin tehtyäni kuin edellisellä kerralla, mutta kyllähän lukemat huolestuttavan vauhdikkaasti alkavat nousta. Siinä kohtaa minua ei kuitenkaan auta minkään sortin projektit, tavoitteet tai edes ne unelmafarkut, joihin toivoisin joskus mahtuvani. Ulos ikkunasta lentävät myös ajatukset ruokailurytmistä. Ruokaa menee sekä nälkään että kuvotukseen ja vaikka se tulevaisuudessa häämöttävä Michelinukko-olemus, jota kohti olen vääjäämättä matkalla, hiukan ahdistaakin, niin paljon masokistia minusta ei löydy, että hinnalla millä hyvänsä pitäisin kuvotuksestani kiinni. Päinvastoin. Pyrin siitä eroon hinnalla millä hyvänsä ja tällä hetkellä se tarkoittaa kohtuutonta määrää suolatikkuja.

Idea tuollaisesta projektista on kuitenkin mielestäni aivan loistava ja oli kiva lukea toisten kuulumisia ja ideoita asian tiimoilta. Mielestäni tällainen projekti toimii vallan mainiosti ilman projektin vetäjän tekemiä koosteita, vaikka toisaalta uskonkin jonkilaisen "Wall of Shame":n toimivan itselläni motivaation ylläpitäjänä: jos joka kuukausi lukisi samasta postauksesta muiden onnistumisesta ja omista kasaantuvista kiloistaan, luulisi häpeän tekevän tehtävänsä :). Osalla kanssakeventäjistä on tainnut käydä aikalailla samoin kuin itselläni, mutta aivan loistavia tuloksiakin on saatu.

Kaiken kaikkiaan projekti oli hauska (varsinkin se lyhyt aika, jonka suhtauduin siihen asiaankuuluvalla hartaudella) ja voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani vastaavaan jatkossakin. Sitä odotellessa tyydyn nauttimaan suolatikuistani ja edelleen elän toivossa, että vielä joskus syön terveellisesti.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Ultra nro 2

Kaikki hyvin. Viikkoja oli eilen lääkärin laskutavan mukaan 8+2 ja sintti köllötteli edelleen omassa yksiössään. Sydän sykki vimmatusti, mutta säännöllisesti ja kaikki muutoinkin hyvin. 15 päivää aiemmin tehdyssä edellisessä ultrassa vauva vastasi viikkoja 6+0, eilen 9+0. Kovasti oli siis kasvanut. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo eilinen lukema todennäköisesti pitää paremmin paikkansa, jos kerran ovulaatiokin jäi tärppikierrossa havaitsematta, mutta jos ero pysyy viikon sisällä, niin todennäköisesti laskettua aikaa ei muuteta. Mutta se on sitten np-ultran asioita ja siihenhän on vielä tovi matkaa. 

Mieli on taas hetkeksi rauhoitettu ja koko raskaus muuttui tuon eilisen ultran jälkeen paljon konkreettisemmaksi. Matkaa on vielä pitkälti edessä, mutta hetken helpotus on taas saatu.