Se olis sitten niinku 37+2 kasassa ja halu, tarve ja toive pikaiselle jakautumiselle on suuri. Olen koko raskauteni ajan puhunut ja valmistautunut siihen, että yli mennään kohisemalla ja todennäköisesti vauva saapuu käynnistyksen saattelemana viikolla 43. Nyt olen sitten huomannut itsessäni suunnatonta kärsimättömyyttä enkä malttaisi odottaa pääsyä tositoimiin. Syytä siihen en osaa kunnolla määritellä. Kai se on osittain sitä, että olo on aika tuskainen ja kömpelö ja vaikka kuinka tiedänkin, että vatsan seutuville jää aikamoinen makkara vielä synnytyksen jälkeenkin, niin ainakin se on pehmeää ja periksiantavaa. Jos vaikka kengännauhat saisi vähän pienemmällä ähinällä sidottua. Toisaalta haluaisin tämän tunteen purkkiin, josta voisin kaivaa sen tasaisin väliajoin esille. Syitä tähän on kaksi: 1. LUULISIN se vähentävän tätä kummallista vauvakuumetta, joka päätäni vaivaa ja 2. LUULISIN sen motivoivan laihduttamaan tuon pullataikinan pois. Sokerihoitajat ja -lääkärit ovat kovasti nimittäin kehottaneet ainakin niistä vauvakiloista irtautumaan nopealla tahdilla, mikäli ei ihan hirveän suuri hinku oe kakkostyypin diabeetikoksi.
Mitään sen suurempaa pikapuolin tapahtuvaan synnytykseen viittaavaa ei ole havaittavissa. Supistuksia tulee lähes päivittäin, mutta niillä tuskin on mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa. Pullataikina vaan harjottelee. Laskettuun aikaan on siis vähän vaille 3 viikkoa ja tämä lienee nyt sitä aikaa, josta pitäisi nauttia. Ja näinhän minä olin ajatellut tehdä. En vain oikein enää tiedä mitä se nauttiminen olisi. Kaikki tekeminen vaatii aikamoista ponnistelua ja ihan vain elämästä selviäminenkin on oma projektinsa. Siitä huolimatta kasasin vauvan pinniksen eilen (tai siis, Pikku Ukkohan me loppujen lopuksi siihen laitettiin, kun siinä ei ole päädyissä pinnoja. Useampana yönä kun tuo poika on saanut jalkansa työnnettyä niiden pinnojen väliin ja siitäkös kitinää syntyy.). Olen suorastaan ylpeä itsestäni. Vauvan vaatteet on myös pesty, mikä sinällään on ihme tässä taloudessa. Vielä kun saisi hoitopöydän paikoilleen ja vaatteet nätisti omille paikoilleen, niin melkein kaikki olisi hoidossa. Vaippoja ja jotain muuta pientä täytynee vielä hankkia ja rattaat, jotka on "jo" meille varattu, hakea, mutta eiköhän näistä tässä selvitä.
Näillä mennään tänään.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
torstai 11. lokakuuta 2012
Vauvakuumetta rv 36+
Eilen käytiin taas Naikkarilla painoarviossa (siis vauvan sellaisessa. Tämä ihan vain selvyyden vuoksi mainittakoon). Viime viikko oli sokerien puolesta hieman parempi, mutta ei täydellinen kuitenkaan. Vauvan koko jännitti, mutta uutiset olivat hyviä: vauvan painoarvio oli aikalailla sama, kuin Pikku Ukosta samoilla viikoilla. Mitään makrosomiaan viittaavaa ei siis ilmennyt ja muutoinkin kaikki hyvin. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä 2-3cm, ulkosuu sormelle auki, sisäsuu kiinni. Aika normitulos uudelleen synnyttäjälle siis. Insuliinit saa nyt unohtaa ja ainakaan näillä näkymin ei myöskään ole syytä käynnistellä synnytystä aikaisemmin.
Tuon käynnistysasian huomasin olevan itselleni pienoinen pettymys. Tottakai olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että vauvalla vaikuttaa asiat olevan hyvin ja kaikki on mennyt niin hienosti, mutta itsekkäästi kauhistelen jo niitä "yliviikkoja". Olen siis koko ajan yrittänyt ajatella, että synnytys käynnistetään viikolla 42+0 ja valmistautua siihen henkisesti, mutta se onkin tainnut olla itsensä huijaamista koko yritys. Kun ajattelen, että synnytykseen on vielä vaikka kuinka monta viikkoa, iskee jonkinlainen pettymys. Jos se olisi käynnistetty etukäteen, olisin voinut päästä tosi toimiin jo parin viikon päästä. Kuten olen kai moneen kertaan todennut, Pikku Ukon odotuksessa ne viimeiset kaksi viikkoa olivat yhtä painajaista. Henkisesti olin aivan loppu ja fysiikkakin oli koetuksella. Tällä kertaa fysiikka on jo nyt koetuksella eri tavalla ja melkein kuuden viikon odottelu ei huvita yhtään. Taidan myös olla aika malttamaton näkemään uuden tulokkaan. Jännittää ihan oikeasti, että kuka sieltä seuraamme liittyy. Synnytyksen käynnistyminen omia aikojaan on minulle näköjään täysin utopistinen ja kummallinen ajatus. En vaan osaa valmistautua siihen, että niinkin voisi käydä siitä huolimatta, että monet kaverit "lohduttelevatkin" tarinoilla ylimenneestä ykkösestä ja pari viikkoa etuajassa syntyneestä kakkosesta. Parempi siis vain jatkaa itsensä huijausta ja koettaa edelleen valmistautua niihin yli meneviin viikkoihin ihan suosiolla.
Asia, joka aiheuttaa mielessäni suunnattoman määrän hämmennystä tällä hetkellä, on tämä kasvava "vauvakuume". Siis niinku ihan oikeasti. Joka päivä mietin miten ihanaa on päästä eroon mammavaatteista, kömpelyydestä ja raskauden vaivoista. Ja samaan aikaan mietin, että on se vaan niin ihanaa, kun sitten pääsee taas yrittämään raskautta. Ihan kahjoa. Varsinkin, kun olimme Miähen kanssa puhuneet tämän olevan meidän iltatähtemme. Kamala sanoa näin, mutta en tiedä ajattelenko oikeasti niinkään sitä kolmatta lasta, kuin uutta raskautta. Järkikin sanoo, että parasta lopettaa tähän kun vielä jotenkin mahdutaan tähän kämppään - heikosti siis, mutta mahdutaan kumminkin. Samoin työ- ja opiskelukuvioiden vuoksi tähän olisi hyvä päättää. Mutta mieli ja tunteet eivät ihan vielä ole samalla sivulla järjen kanssa. Ehkä se vauva-arki kuitenkin toimii realisoivana tekijänä tässä asiassa, joten mitään päätöksiä on turha asiasta vielä tehdä.
Pienet pyykit on kaikki pesty ja huomenna mennään sänkyostoksille. Meille on ihan oikeasti tulossa vauva. Ihan huimaa.
36+3
Tuon käynnistysasian huomasin olevan itselleni pienoinen pettymys. Tottakai olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että vauvalla vaikuttaa asiat olevan hyvin ja kaikki on mennyt niin hienosti, mutta itsekkäästi kauhistelen jo niitä "yliviikkoja". Olen siis koko ajan yrittänyt ajatella, että synnytys käynnistetään viikolla 42+0 ja valmistautua siihen henkisesti, mutta se onkin tainnut olla itsensä huijaamista koko yritys. Kun ajattelen, että synnytykseen on vielä vaikka kuinka monta viikkoa, iskee jonkinlainen pettymys. Jos se olisi käynnistetty etukäteen, olisin voinut päästä tosi toimiin jo parin viikon päästä. Kuten olen kai moneen kertaan todennut, Pikku Ukon odotuksessa ne viimeiset kaksi viikkoa olivat yhtä painajaista. Henkisesti olin aivan loppu ja fysiikkakin oli koetuksella. Tällä kertaa fysiikka on jo nyt koetuksella eri tavalla ja melkein kuuden viikon odottelu ei huvita yhtään. Taidan myös olla aika malttamaton näkemään uuden tulokkaan. Jännittää ihan oikeasti, että kuka sieltä seuraamme liittyy. Synnytyksen käynnistyminen omia aikojaan on minulle näköjään täysin utopistinen ja kummallinen ajatus. En vaan osaa valmistautua siihen, että niinkin voisi käydä siitä huolimatta, että monet kaverit "lohduttelevatkin" tarinoilla ylimenneestä ykkösestä ja pari viikkoa etuajassa syntyneestä kakkosesta. Parempi siis vain jatkaa itsensä huijausta ja koettaa edelleen valmistautua niihin yli meneviin viikkoihin ihan suosiolla.
Asia, joka aiheuttaa mielessäni suunnattoman määrän hämmennystä tällä hetkellä, on tämä kasvava "vauvakuume". Siis niinku ihan oikeasti. Joka päivä mietin miten ihanaa on päästä eroon mammavaatteista, kömpelyydestä ja raskauden vaivoista. Ja samaan aikaan mietin, että on se vaan niin ihanaa, kun sitten pääsee taas yrittämään raskautta. Ihan kahjoa. Varsinkin, kun olimme Miähen kanssa puhuneet tämän olevan meidän iltatähtemme. Kamala sanoa näin, mutta en tiedä ajattelenko oikeasti niinkään sitä kolmatta lasta, kuin uutta raskautta. Järkikin sanoo, että parasta lopettaa tähän kun vielä jotenkin mahdutaan tähän kämppään - heikosti siis, mutta mahdutaan kumminkin. Samoin työ- ja opiskelukuvioiden vuoksi tähän olisi hyvä päättää. Mutta mieli ja tunteet eivät ihan vielä ole samalla sivulla järjen kanssa. Ehkä se vauva-arki kuitenkin toimii realisoivana tekijänä tässä asiassa, joten mitään päätöksiä on turha asiasta vielä tehdä.
Pienet pyykit on kaikki pesty ja huomenna mennään sänkyostoksille. Meille on ihan oikeasti tulossa vauva. Ihan huimaa.
36+3
lauantai 6. lokakuuta 2012
Vauva-lehden raskaustesti
Pakko tehdä tää nyt, ettei jää kokonaan tekemättä. Ja ilman tätähän raskaus ei olisi oikea raskauskaan :)...
Ellu teki Vauvan raskaustestin viikolla 35+5.
Olen nähnyt erikoisia unia.
En yhtä paljon, kun Pikku Ukkoa odottaessa, mutta täysin niiltä en ole nytkään välttynyt. Unet ovat kuitenkin niin vauhdikkaita ja mutkikkaita - omituisuutensa lisäksi - että niitä ei enää herättyä kunnolla muista. Viime yönä näin unta, että anoppini kutsui uutukaista vauvaamme Mikaeliksi, enkä millään keksinyt keinoa korjata erhettä ja sanoa, että vauvamme nimi ei todellakaan ole Mikael.
Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
En todellakaan. Kokeilin kuvata mahaa muutaman kerran edellisessä raskaudessa ja järkytyin niistä kuvista niin, että sai se homma sitten jäädä. Näytin vain ja ainoastaan lihavalta, eikä mistään söpöstä vauvamahasta ollut tietoakaan. Ystäväni otti kyllä muutaman kuvan jossain vaiheessa, joten eiköhän niistä saada todistusaineistoa raskaudesta myös tuleville polville, jos niitä tarvitsevat.
Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Juu, en. Seksi ei juurikaan ole ollut päällimmäisenä mielessäni ja se räjähdysherkkyyskin tulee ihan muista lähteistä.
Pesänrakennusviettini on herännyt.
On ja ei. En luonnostani ole mikään sisustaja ja esittelenkin satunnaisille vieraillemme steriileitä olohuoneenseiniämme, joille en ole yhtäkään taulua tai julistetta ripustanut. Olen havainnut viimeviikkoina hiipiviä ajatuksia, jopa suunnitelman poikasia, siitä, mitä noille valkoisille maalipinnoille haluaisin.
Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Kyllä. Isolla K:lla. Tuskin on asiaa, jota en olisi murehtinut. Varsinkin unettomat yöt saavat murehtimisen huippuunsa ja silloin ei ole turvassa kenenkään henki.
Itkeskelen katsoessani televisiota.
Joskus harvoin. Vähemmän kuitenkin, kuin edellisessä raskaudessa.
Tiedämme lapsen sukupuolen.
Kyllä. Tiesimme vauvan nimen tuottavan meille ongelmia ja ajattelimme, että mitä aikaisemmin tiedämme kumpi on tulossa, sitä helpommalla selviämme.
Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Miksi juuri suojatiellä? Mummot ohittavat minut. Piste.
Olen stressannut imetyksen onnistumista.
Oikeastaan en. Se onnistui esikoisenkin kanssa, joten miksei nyt? Ja jos se ei onnistu, ei meidän maailmamme siihen kaadu. Toivon tietysti, että imetys onnistuu, mutta ei se stressaaminen asiaa miksikään muuta.
Hyvä äiti on kotona pitkään.
Vain, jos äidillä on rahaa tehdä niin. Ei tuota voi yksiselitteisesti pitää hyvän vanhemmuuden mittarina. Ystäväni sanoi joskus olevansa parempi äiti käydessään töissä ja joillekin äideille asia varmasti on näin. Olisihan se hienoa, jos voisi olla kotona pitkään, mutta jossain vaiheessa talous ei sitä enää kestä.
Tiedän, miten haluan synnyttää.
Haluan samanlaisen synnytyksen, kuin ensimmäinenkin oli :). Tosin ilman vauvan sydänäänten romahduksia. Tällä kertaa taidan kuitenkin luottaa itseeni enemmän ja mitään suurta pelkoa synnytys ei aiheuta.
Ps. Viikot vierii kamalaa vauhtia ja vauvan tuloon valmistautuminen on alkutekijöissään. Noin niinkun materialistisesti ajateltuna. Paniikki iskee, kun ajatteleekaan asiaa. Tosin onhan meillä arsenaalia Pikku Ukon jäjiltä ja mitään kamalan oleellista ei puutu (ai niin, se pinnis. Ja tuplarattaat.), mutta jotain pientä kuitenkin.
maanantai 1. lokakuuta 2012
Äitiysloma-ajatuksia
Äitiysloma alkoi toissapäivänä. Oltuani jo monta viikkoa kotona tuo päivä ei mitenkään muuttanut elämämme konkretiaa, mutta pikkuhiljaa elämänmuutoksen läheisyys alkaa iskeytyä tajuntaan. Että se maaginen laskettu aika on ensi kuussa. Että kaikki muuttuu taas kerran. Olemme Miähen kanssa tunteneet vähän yli neljä vuotta ja siihen aikaan on mahtunut niin kihlat, häät, neljä muuttoa, opiskelua, töitä, vauva ja muutama muu pikku muutos. Ja taas olemme menossa kohti uutta muutosta. Ajatuskin hengästyttää.
Vointi on ollut olosuhteisiin nähden kaiketi kohtuullinen. Vauhtini on nykyisin hidas, mutta eipä kai tässä maailmassa mikään kiire ole. Lelut (ja mm. kattilankannet) saavat ihan rauhassa lojua lattioilla ja elämä muutenkin kulkee suht rauhallisia polkujaan. Supisteluja on ollut jonkin verran, mutta uskoni niiden avaavaan tehoon ei kokemukseeni perustuen ole kovin suuri. Perjantaina mahaa jomotteli oikein kunnolla ja meinasin jo illalla soitella päivystykseen mielenrauhaa hakeakseni, mutta olin varmaan vain ollut liian paljon jalkeilla ja jomottelut ovat hellittäneet levolla. Miäs on sitä mieltä, että mahan muoto on sen verran muuttunut viime päivinä, että vauva on jo laskeutumaan päin, mutta itse en oikein ole varma. Kovasti se edelleen tuntuu painavan keuhkojen suuntaan ja hengittäminenkin on aika raskasta nykyisin.
Tässä kohtaa raskautta huomaan itsessäni lievää haikeutta. Olimme Miähen kanssa puhuneet, että jos yksi saadaan, niin toiselle annetaan lupa tulla. Olisihan se kiva, jos olisi leikkikaveri ihan omassa kotona. Olemme olleet tosi onnekkaita ja ensimmäisen jälkeen tämä toinenkin ilmoitti tulostaan. Tästä piti tulla se meidän iltatähti, kuopus, viimeinen. Minulla on kuitenkin jo nyt haikea olo siitä, etten enää koskaan saa kokea raskautta ja ettei minussa enää koskaan kasva uutta elämää. Jollain hassulla tavalla poden vauvakuumetta, vaikka tämä sisuksissani myllääväkin on vielä ponkaisematta maailmaan. Ajatus on ihan kahjo, joten menköön hormonien piikkiin. Miähelle yritin näitä tuntemuksiani avata, johon hän totesi, että kyllä hän on vielä valmis vaikka kaksikin lasta haluamaan tämän jälkeen. Väärä vastaus. Se kun sai pienen myrskyn aikaan tunteissani. Että jos vielä sittenkin pääsisin kyttäämään oviksia ja laskemaan päiviä, tekemään testejä, pettymään ja ehkä ilahtumaankin... Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että tämä on nyt viimeinen raskaus ja tästä nautitaan ihan täysillä.
Olen myös miettinyt itseäni äitinä ja ihmisenä. Ponnahduslautana mietteisiini toimi tapaaminen kahden ystäväni kanssa, joista toista en ole tavannut vuosiin, vaikka facebookissa onkin pidetty yhteyttä ja soiteltukin ajoittain. Toisen kanssa olemme tavanneet säännöllisesti. Tällä kertaa tarkoituksena oli tavata äitien ja lasten kesken, mikä ajatuksena oli aivan loistava. Syötiin, juteltiin, oltiin hetki pihalla ja lähdettiin taas kukin suuntaansa. Tapaamisen jälkeen minulla oli kuitenkin kummallinen olo, etten ollut kohdannut ystävistäni kumpaakaan. Tiesin kyllä mitä vaippamerkkiä heillä käytetään ja missä iässä kenenkin lapsille oli puhjennut hampaita, mutta semmonen todellinen ystävien välinen kohtaaminen jäi puuttumaan. Se lienee normaalia tässä elämänvaiheessa? Olenko siis liian vaativainen, jos sellaista haluaisin ja toivoisin? Näiden kahden ystäväni kanssa olen nuoruudessani viettänyt paljon aikaa ja käynyt tuntikausia syvällisiä pyjamakeskusteluja. Eikö siitä kaikesta ole jäljellä muuta, kuin kakkavaipat ja hampaat? Kontrastina tälle mietin tapaamisia kahden ex-työtoverini kanssa, joilla meilläkin kaikilla on kyllä samanikäisiä lapsia, mutta tapaamiset ovat kovin toisenlaisia. Ei sillä, kyllä mekin käymme läpi lastemme kehitystä ja puhumme paljonkin ihan vain siitä arjesta, mutta jotenkin vain jokin osa minua ihmisenä tyydyttää noissa hetkissä enemmän, kuin tapaamisessa vanhojen ystävieni kanssa. Haluan, että lapseni ovat tärkeällä paikalla elämässäni. Rakastan heitä ja voisin puhua heistä tuntikausia. Mutta onko minulla silti oikeus haluta ihmissuhteilta myös muuta?
Toinen ystävistäni kysyi myös käymmekö Pikku Ukon kanssa perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsi -hässäköissä. Huomasin ylireagoivani kysymykseen. Ystäväni sai siis vastauksena paatoksellista puhetta siitä, miten minä en viihdy paikoissa, joissa käydään vain vertailemassa lapsia, varusteita ja joissa on ihmisiä, joita en tunne. Liekö se vain omaa huonoa itsetuntoani, mutta haalarimateriaalien vertailu ei vain riitä minulle. Kun tämä ystäväni vielä totesi, että hänen mielestään vertailu on oikeastaan hauskaa, olin vetää herneen nenääni totaalisesti. Nyt tuo tunteiden voimakkuus jo naurattaa, mutta eipä naurattanut sillä hetkellä. Ja juu, kyllä minä tiedän, että Pikku Ukon vuoksi minun olisi syytä raahautua läheiseen avoimeen päiväkotiin edes joskus ja antaa hänelle niitä kokemuksia, joista hän selkeästi nauttii.
35+0
Vointi on ollut olosuhteisiin nähden kaiketi kohtuullinen. Vauhtini on nykyisin hidas, mutta eipä kai tässä maailmassa mikään kiire ole. Lelut (ja mm. kattilankannet) saavat ihan rauhassa lojua lattioilla ja elämä muutenkin kulkee suht rauhallisia polkujaan. Supisteluja on ollut jonkin verran, mutta uskoni niiden avaavaan tehoon ei kokemukseeni perustuen ole kovin suuri. Perjantaina mahaa jomotteli oikein kunnolla ja meinasin jo illalla soitella päivystykseen mielenrauhaa hakeakseni, mutta olin varmaan vain ollut liian paljon jalkeilla ja jomottelut ovat hellittäneet levolla. Miäs on sitä mieltä, että mahan muoto on sen verran muuttunut viime päivinä, että vauva on jo laskeutumaan päin, mutta itse en oikein ole varma. Kovasti se edelleen tuntuu painavan keuhkojen suuntaan ja hengittäminenkin on aika raskasta nykyisin.
Tässä kohtaa raskautta huomaan itsessäni lievää haikeutta. Olimme Miähen kanssa puhuneet, että jos yksi saadaan, niin toiselle annetaan lupa tulla. Olisihan se kiva, jos olisi leikkikaveri ihan omassa kotona. Olemme olleet tosi onnekkaita ja ensimmäisen jälkeen tämä toinenkin ilmoitti tulostaan. Tästä piti tulla se meidän iltatähti, kuopus, viimeinen. Minulla on kuitenkin jo nyt haikea olo siitä, etten enää koskaan saa kokea raskautta ja ettei minussa enää koskaan kasva uutta elämää. Jollain hassulla tavalla poden vauvakuumetta, vaikka tämä sisuksissani myllääväkin on vielä ponkaisematta maailmaan. Ajatus on ihan kahjo, joten menköön hormonien piikkiin. Miähelle yritin näitä tuntemuksiani avata, johon hän totesi, että kyllä hän on vielä valmis vaikka kaksikin lasta haluamaan tämän jälkeen. Väärä vastaus. Se kun sai pienen myrskyn aikaan tunteissani. Että jos vielä sittenkin pääsisin kyttäämään oviksia ja laskemaan päiviä, tekemään testejä, pettymään ja ehkä ilahtumaankin... Yritän kuitenkin muistuttaa itselleni, että tämä on nyt viimeinen raskaus ja tästä nautitaan ihan täysillä.
Olen myös miettinyt itseäni äitinä ja ihmisenä. Ponnahduslautana mietteisiini toimi tapaaminen kahden ystäväni kanssa, joista toista en ole tavannut vuosiin, vaikka facebookissa onkin pidetty yhteyttä ja soiteltukin ajoittain. Toisen kanssa olemme tavanneet säännöllisesti. Tällä kertaa tarkoituksena oli tavata äitien ja lasten kesken, mikä ajatuksena oli aivan loistava. Syötiin, juteltiin, oltiin hetki pihalla ja lähdettiin taas kukin suuntaansa. Tapaamisen jälkeen minulla oli kuitenkin kummallinen olo, etten ollut kohdannut ystävistäni kumpaakaan. Tiesin kyllä mitä vaippamerkkiä heillä käytetään ja missä iässä kenenkin lapsille oli puhjennut hampaita, mutta semmonen todellinen ystävien välinen kohtaaminen jäi puuttumaan. Se lienee normaalia tässä elämänvaiheessa? Olenko siis liian vaativainen, jos sellaista haluaisin ja toivoisin? Näiden kahden ystäväni kanssa olen nuoruudessani viettänyt paljon aikaa ja käynyt tuntikausia syvällisiä pyjamakeskusteluja. Eikö siitä kaikesta ole jäljellä muuta, kuin kakkavaipat ja hampaat? Kontrastina tälle mietin tapaamisia kahden ex-työtoverini kanssa, joilla meilläkin kaikilla on kyllä samanikäisiä lapsia, mutta tapaamiset ovat kovin toisenlaisia. Ei sillä, kyllä mekin käymme läpi lastemme kehitystä ja puhumme paljonkin ihan vain siitä arjesta, mutta jotenkin vain jokin osa minua ihmisenä tyydyttää noissa hetkissä enemmän, kuin tapaamisessa vanhojen ystävieni kanssa. Haluan, että lapseni ovat tärkeällä paikalla elämässäni. Rakastan heitä ja voisin puhua heistä tuntikausia. Mutta onko minulla silti oikeus haluta ihmissuhteilta myös muuta?
Toinen ystävistäni kysyi myös käymmekö Pikku Ukon kanssa perhekerhoissa ja muissa äiti-lapsi -hässäköissä. Huomasin ylireagoivani kysymykseen. Ystäväni sai siis vastauksena paatoksellista puhetta siitä, miten minä en viihdy paikoissa, joissa käydään vain vertailemassa lapsia, varusteita ja joissa on ihmisiä, joita en tunne. Liekö se vain omaa huonoa itsetuntoani, mutta haalarimateriaalien vertailu ei vain riitä minulle. Kun tämä ystäväni vielä totesi, että hänen mielestään vertailu on oikeastaan hauskaa, olin vetää herneen nenääni totaalisesti. Nyt tuo tunteiden voimakkuus jo naurattaa, mutta eipä naurattanut sillä hetkellä. Ja juu, kyllä minä tiedän, että Pikku Ukon vuoksi minun olisi syytä raahautua läheiseen avoimeen päiväkotiin edes joskus ja antaa hänelle niitä kokemuksia, joista hän selkeästi nauttii.
35+0
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)