sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Kuulumisia pikana

Tuskin täällä enää kukaan käy, mutta laitan silti muutaman sanan :)...

Kirjoittelu on entisestään tyrehtynyt ihan vain pakon edessä ja arjen haasteissa. Pojat aloitti päiväkodissa tuossa hetkinen sitten ja vaikka se prosessina on mennyt koko perheeltä paremmin, kuin uskalsin villeissä unelmissanikaan haaveilla, arki on sanalla sanoen täyttä. Hakemista, viemistä, pyykkiä, ruuanlaittoa, silloin-tällöin-siivoamista (ja sen kyllä huomaa), ripulia, väsymystä, laskujen maksamista, riemua uuden oppimisesta, kuumetta, töitä... Ihan siis perusarkea, pikakelauksella vain.

Raskaus sinällään on toistaiseksi mennyt tässä vähän niinkun vasemmalla kädellä. Aika ei vain riitä asian pohtimiseen ja usein koenkin huonoa omaatuntoa siitä, ettei tämä lapsi ole tähän mennessä saanut kaikkea sitä huomiota, jonka hän jo nyt olisi ihan varmasti ansainnut. Asiaa ei mitenkään auta se, että istukka on ihan edessä ja vauva on tehnyt pesänsä jonnekin todella syvälle lantiooni ja liikkeitä tuntuu tosi harvoin, vaikka aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla on tuntunut hyvin jo käteenkin. Doppler on siis noussut arvoon arvaamattomaan, kun paniikki on iskenyt. Onneksi pieni sydän on vahvasti jumputtanut, vaikka alkuun senkin löytyminen ei ollut aina ihan itsestään selvää. Rakenneultra on takana ja näyttää vakaasti siltä, että perheemme miesvalta saa jatkoa :). Käytännön syistä en vastusta ollenkaan, vaikka olisihan se tyttökin otettu vastaan.

Pikku Ukon puheenkehityksessä on ollut häikkää ja takana on jo muutama vierailu puheterapeutille. Sinänsä en ole ollut asiasta huolissani, koska poika ihan selvästi kuulee ja kommunikaation tarve on suuri, mutta onhan tässä turhauduttu useaan otteeseen puolin jos toisin. Päiväkoti näyttää kuitenkin toimineen varsin hienosti elämän tällä osa-alueella ja sanoja, ja jopa lauseita, on tullut varsin vauhdikkaasti viime päivinä.

Minimies viettää ykkösiään huomenna, mutta varsinaiset juhlat pidämme, kun ehdimme. Minimies on varsinainen pelle ja rakastaa ihmisten naurattamista eleillään, ilmeillään ja kujeillaan. Kävelemistä meillä on harjoitettu tuetta varsin aktiivisesti reilu kuukausi ja tällä hetkellä päivän kuluvatkin lähinnä liikkuessa. Hurjaa ajatella, että hän on jo vuoden ikäinen!!!

Syy mm. synttärijuhlien siirtämiseen on jo tutuksi tullut: me muutamme taas. Kämpän neliöt olisivat kestäneet vallan mainiosti perheemme kasvun, mutta - niin hassua kun se onkin - tämä mamma mahansa kanssa ei mahdu hissiin meidän kapeidenkaan tuplien kanssa. Toisaalta tuo hissiyhdistelmä ja kaikki, mitä siihen vanhassa talossa liittyy, olisi hankala myös vauvan synnyttyä, joten rivitalo kutsuu. Muutto on siis edessä kuun lopussa ja se on melkein liikaa tähän elämänvaiheeseen yhdistettynä. Mutta tsemppaamme Miähen kanssa toisiamme vuoron perään toteamalla, että kyllä me selvitään, joten eiköhän se siitä.

Tässä meidän pikakuulumisia.

Ellu 22+0 tai jotain...

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

7+2

Varhaisultrasta on melkein viikko aikaa, mutta jostain syystä koneelle istahtaminen on nykyisin niin harvinaista herkkua, etten ole saanut sanaakaan ko. tapahtumasta kirjotettua. Väsymys painaa päälle nytkin siihen malliin, että sänky kutsuu, mutta jos suinkin hereillä pysyn vielä hetken, laitan ne tärkeimmät tänne.

Ultra oli siis viikolla 6+3. Muutamana edellisenä päivänä pahoinvointi alkoi olla jo sitä 24h krapula -olo, joka on jo edellisistä raskauksista tutuksi tullut. Tuona ultrapäivänä aamulla oli hulahtanut housuihin vähän verta ja kun päivän aikana ei minkäänlaista pahoinvointia tai muutakaan oiretta ilmennyt, olin ihan varma, että elämää ei tästä raskaudesta löydy. Lääkäri kuitenkin löysi yhden sikiön ihan oikeasta paikasta ja kyllähän siellä sykekin vilkkui. Kaikki hyvin siis. Mitään vuotokohtaa ei näkynyt, eikä satunnaista tuhrua lukuunottamatta mitään vuotoja ole sen jälkeen ollutkaan.

Oireita ei mitenkään kauhean paljon ole. Ehkä pahinta on tämä järjetön väsymys. Viime yö oli ihan kohtuumittainen, mutta siitä huolimatta olen onnistunut vetämään lähes kolme tuntia päikkäreitä tilanteen tullen ja taas väsyttää. Pahoinvointi on satunnaista, ei ollenkaan samanlaista kuin aiemmissa raskauksissa. Siinä kai ne oireet. Toisaalta, ei tässä ehdi oireita kyttäillä ihan samaan malliin, kuin vaikka ekassa raskaudessa, joten voivat jäädä huomaamattakin.

Kävin edellisen raskauden tiimoilta sokerirasituskontrollissa. Jep, napsahti taas. Eihän tässä kohtaa kai vielä oikein niitä radeja diagnosoida, mutta th sanoi, että kun ei ne arvot ainakaan laske tästä eteenpäin, niin sehän on sitten siinä. Epäilen tuon oman sokerimittarini toimivuutta, joten huomenna hakemaan uutta mittaria ja kertaamaan dieetti-ohjeita. Tästä se riemu taas alkaa. Mutta jospa tässä raskaudessa ei kiloja sitten kertyisi.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin.... ZZZzzzzzz.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Väsymys, oi väsymys

Voihan väsymys! Kyllähän sen muisti, että väsymys kuuluu raskauteen, mutta miten se yllättääkin aina sillä voimalla ja volyymilla, millä se tulee. Yöt menee vessassa ravatessa ja se tietenkin vähän verottaa sitä yhtenäistä yöunta. Sen lisäksi Minimies jätti iltaunet eilen välistä sillä seurauksella, että yöunet alkoi vähän liian aikaisin eikä sitä unta sitten meinannut riittää ihan koko yöksi. Repaleista siis. Onneksi oli tänään vapaapäivä ja Miäs antoi rouvan nukkua kaiken aamupäivää. Kooma siis hetkeksi selätetty.

Viikoissa ja sen sellaisissa ei meinaa millään pysyä perässä. Tänäänkin piti Miäheltä varmistaa, että mtä viikkoa eletään ja sehän oli huomattavasti paremmin kartalla: kuusi on kuulemma tänään täynnä. Seitsemäs viikko siis alkamassa. Varhaisultra on varattu torstaille, jolloin menkoista laskettuna olisi 6+3 kai. Toivottavasti saadaan syke näkyviin, kun se ovulaatio oli kuitenkin jokusen päivän aikasemmin, kuin mitä 28 päivän kierrossa olisi.

Oireita on pikkuhiljaa alkanut ilmaantumaan, vaikka alkuun tuntuikin, että paljon vähemmällä mennään, kuin aiemmissa raskauksissa. Pahoinvointi/kuvotus/ellotus alkaa olla jokapäiväinen seuralainen ja siis tuo väsymys on jotain ihan järkyttävää. Sen lisäksi ilmassa on lievää hajamielisyyttä, joka aiheuttaa ikäviä seuraamuksia, kuten suolaa mansikkamaidossa, yms. Makuvalikoima on sellainen, että kaikki vahvat ja jotenkin tulisetkin maut on in. Ruokavaliomme sisältää tällä hetkellä siis ainakin chilikastiketta, jalapenoja, valkoviinietikkaa ja raakaa sipulia.

Töiden alku on noin periaatteessa mennyt vallan mainiosti (siis tätä väsymystä lukuunottamatta). Pikku Ukko tosin reagoi aika vahvasti poissaolooni, mikä ilmenee päivittäisinä raivareina kotiuduttuani. Päivät menevät kuulemma tosi hienosti, eikä poika suuremmin kiukuttele, mutta purkaa sen kaiken sitten illalla. Se on aika raastavaa katsottavaa varsinkin, kun ei siihen oikein mikään auta. Sylitellessä menee tietysti ilta ja jossain kohtaa se kiukkukin helpottaa, mutta onhan nämä sällit aika varpaisillaan sen suhteen, etten vain katoa näkyvistä. Syyllisyyksiä ja huonoa omaatuntoa podetaan täällä siis ihan kroonisena versiona :(.


lauantai 22. kesäkuuta 2013

Plussan jälkeen

Plussatestistä on muutama päivä, mutta ajatukset ja tuntemukset etsivät edelleen uomiaan. Realismi taisi löytää tiensä meille vasta testin myötä. Mukana on tietenkin edellisistä raskauksista tutut pelot, jotka eivät ainakaan ole vähentyneet matkan varrella. Usko siihen, että kaikki menee hyvin, ei ole kasvanut sen myötä, että edelliset raskaudet ovat menneet hyvin, vaan oikeastaan päinvastoin. Kun kaksi kertaa on jo mennyt niin hyvin, voinko enää odottaa tai edes toivoa tämänkin menevän samoja latuja? Entä jos siellä ei olekaan ketään? Entä jos saan keskenmenon? Entä jos joudun vuodelepoon raskauden puolessa välissä? Entä jos lapsi ei olekaan terve? Entä jos...? Päällimmäisenä on onnellisuus ja kiitollisuus, mutta jossakin aika lähellä sen alla asuu jälleen kerran pelko. Joissain asioissa voisin oppia paljonkin Miäheltä. Hän ei juuri ihmettele eikä kysele, hän on niin miehisen yksinkertainen, että suhtautuu asioihin varsin pelkisteysti. Pohdintaani vammaisesta lapsesta hänen vastauksensa oli vain, että "sit me hoidetaan vammaista lasta." Näinhän se on. Asiat on otettava niin kuin ne tulevat eikä murehtia etukäteen. Jos vain joku kertoisi miten siihen tilaan käytännössä pääsee.

Oireita ei toistaiseksi ole ollut mitenkään merkittävästi. Toisaalta tänään on menkoista laskettuna ehkä jotain 3+5, joten ei kai tässä pidäkään vielä suuremmin oirehtia. Rinnat ovat hiukan arat, mutta ovat ne aremmatkin olleet. Vessassa saan juosta ihan kiitettävästi, mutta niin minä juoksen muutenkin. Väsymystä on havaittavissa, mutta kaipa se kuuluisi tähän elämänvaiheeseen muutenkin. Menkat eivät tänään alkaneet, joten ehkä se oireista tärkein on kuitenkin olemassa.
Hormonit ovat kuitenkin selkeästi jollainlailla sekaisin. Kiihdyn nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja sehän ei ole varsin miellyttävää Miästä ajatellen. Voi ukko parkaa, kun meni möläyttämään, että etävanhemman (tässä tapauksessa teinien äiti) tulot eivät vaikuta teinin opintotukeen, mutta koska minä olen naimisissa teinin isän kanssa ja teini kirjoilla meillä, minun tuloni vaikuttavat siihen. Palko livahti sieraimeen juurikin sillä hetkellä ja hyvä etten siitä paikasta lähtenyt vääntämään sähköpostia jollekin perussuomalaiselle kansanedustajalle, joka saattaisi nähdä epäkohdan samoin, kuin raskaana oleva hormonihirviö. Kärjistettynä tilanne on siis se, että etävanhemmalla on kyllä elatusvelvollisuus tässä yhteishuoltajuudessa, mutta kun opiskelua ei katsota välttämättömyydeksi (siis että mitä???), niin silloin tuo etäisesti asuva huoltaja on vähän niinkun kuivilla asiasta. Minun kuitenkin oletetaan osallistuvan teinin koulukuluihin. Asiasta vaahtoaminen on täysin naurettavaa, koska a.) minun tuloni ovat sen verran vähäiset, etteivät ne juurikaan heilauta teinin rahansaantia suuntaan eikä toiseen ja b.) minä mieluummin tuen teinin koulunkäyntiä, kuin katselen hänen lusmuiluaan kotosalla hamaan maailman tappiin. Episodin mentyä totesin Miähelle, että taitaa olla hormoneissa jotain pikku häikkää, jolloin hän ystävällisesti (joskin hiukan varovaisesti) suhautti, että "siltä vähän vaikuttaa".

Kaikessa onnen huumassani realismi alkaa kuitenkin heräillä ja sen myötä havaitsen sisuksissani kasvavaa paniikkia: mitä ihmettä me on menty tekemään??? Miten me voidaan ikinä tästä selvitä? Mutta näinhän minä olen ajatellut ennen jokaista raskauttani ja kaikista on selvitty. Myös siitä ensimmäisestä, joka kesti noin seitsemän viikkoa. Rankkaa ja raskastahan se alku varmastikin on, mutta on siitä muutkin selvineet, joten miksen muka minä? Siis, JOS kaikki menee hyvin ja saadaan sintti kotiin.

Varhaisultraa meinasin varailla, jos nyt joku paikka on heinäkuussa auki. Minimiehellä on ensi viikolla neuvola ja meinasin jo vähän vihjaista, että saatetaan tarvita kaikenlaisia aikoja elokuulle: 2-v. neuvolaa, 10 kk -neuvolaa ja toivottavasti myös äitiysneuvolaa. Ja ehkä myös kysyä siitä ärsyttävästä sokerirasituksesta. Eihän sitä vielä vähään aikaan tehdä, mutta tiedän jo valmiiksi kärähtäväni siinä, joten sittenpähän pääsisi seurantaan aiemmin. Siis, JOS kaikki menee hyvin ja raskaus jatkuu.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Dpo 12


Olen mykistynyt. JOS kaikki menee hyvin, meidän kolmonen saapuu maaliskuun alussa.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Töihinpaluu ja syyllisyys

Kesä on ehtinyt pitkälle ja lyhykäinen kevät jäänyt unholaan. Koko kevään pelkäsin ja inhosin ajatusta töihin paluusta, vaikka tiesinkin sen olevan taloudellisesti meille paras ratkaisu. Miäs siis viettää päivänsä poikia hoitaen ja minä palasin työmaailmaan jokunen hetki sitten. Vielä ei olla löydetty täysin toimivia rutiineita homman hoitumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eiköhän se tästä hiljalleen lähde suttaantumaan. Miäs on ainakin toistaiseksi nauttinut uudesta tilanteesta aivan kybällä ja äijät onkin tehneet ihan omia juttujaan päivisin. Hyvä niin.

Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.

Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.

Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.

torstai 9. toukokuuta 2013

Helatorstain höpinää

Väsyttää. Minimiehen tullessa kunnialliseen puolen vuoden ikään vieroitimme hänet yöpullosta, mutta yöunen laatuun se ei juurikaan ole vaikuttanut. Herra nukkuu alkuyön varsin mallikkaasti, mutta aamuyö menee jyllätessä. Epäilen tosin, että poika nukkuu jyllätessään/ryömiessään/kääntyillessään, mutta äiti sen sijaan ei nuku sitä koheltamista kuunnellessaan. Viime yönä siis vietimme pienen hetken kahdestaan olkkarin sohvalla klo 03:30 koko muun maailman nukkuessa ja ihmettelimme elämää. Onneksi poika nukahti uudestaan ja nukkui suht' sikeästi aamuun asti. Meillä siis syötiin pulloa tähänkin asti vain kerran yössä ja jotenkin tuntuu, että sama aikataulu on heräämisen suhteen säilynyt. Jospa nämä yöt tästä kuitenkin rauhoittuisivat.

Minulla on ystävä, jolla on suunnilleen saman ikäiset lapset, kuin itselläni. Tapaamme lähes viikoittain ja se on henkirei'istä paras. Kuinka voikin jollain olla niin samanlaisia ajatuksia? Puhun nyt siis niistä ajatuksista, joita ei oikein kenellekään muulle kehtaa edes äänen sanoa. Mutta juu, numero kolmosta olemme kumpikin tahoillamme kuumeilleet ja aihe on pompannut puheisiimme lähes joka tapaamiskerralla. Jos nyt ei muuten kovin aktiivisena, niin ehkä enemmänkin semmoisella "mites vauvakuume voi" -tasolla. Tähän asti ystäväni on vähän himmaillut, vaikka hänen miehelleen kolmas lapsi on lähes itsestäänselvyys, mutta nyt hän oli tainnut tehdä tietoisen päätöksen: kyllä sitä kolmatta vielä lähdetään yrittämään. Ei vielä, mutta lähdetään kuitenkin. Ehkäpä oma kommenttini kiteyttää omat ajatukseni: "täytyy varmaan alkaa työstämään kateuttani jo valmiiksi, kun sä olet kohta raskaana ja me ei yrityksestä huolimatta sitä kolmatta saada". Hei, haloo. Edelleen siis olen lähes satavarma siitä, että yrityksestä huolimatta jäämme kahden lapsen perheeksi. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että edes ajattelen näin. Minulla on ollut kunnia olla raskaana kolme kertaa, synnyttää kaksi lasta ja perheeni on ehdottomasti maailman ihanin. Miksi siis haaveilen edelleen jostain muka-isommasta tai -paremmasta? Niin, ja onhan niitäkin päiviä, jolloin tämä työmäärä kyllä riittää. Millä minä sen kolmannen edes hoitaisin? Ehkä se surutyö olisi vain käytävä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Mutta kun en uskalla. Kun en tiedä mitä se tarkoittaa. Kun en vain osaa.

Tämän sanottuani: ovulaatiotesti näytti plussaa tänään. Mitään suuren suurta panostusta asian eteen ei ole tehty, mutta sen verran kuitenkin, että ihme olisi mahdollinen. Tämän kierron jälkeen enää kaksi kiertoa ja sitten meidän mahdollisuutemme ovat siinä. Itsehän me olemme tuon määräajan asettaneet ja voimme siis sitä vielä siirtääkin, mutta eikö se johonkin kohtaan kuitenkin pidä asettaa, ettei ihan hermo ratkea? Viikon päästä tulen siis kertomaan mukaoireista.

perjantai 3. toukokuuta 2013

Ajatus jumissa

Kaikista uhkakuvista ja vastustuksesta huolimatta kevät on täällä. Meidän leveysasteilla kuriskelit jäivät niin vähiin, että tämän kevään perusteella taidan kyseenalaistaa koko vaatetuksen hankkimista. Tai ehkä se johtuu vaan siitä, että meidän ulkoilu on niin passiivista, että ainoa, joka kurahousuilla jotain tekisi, olisi äiti. Kevät tuntuu kuitenkin herättävän henkiin myös aktiiviulkoilun ja meille passiivisillekin alkaa pikkuhiljaa tulla läheiset leikkikentät tutuiksi. Sen lisäksi pääsemme maailmanparhaallemetsälenkille, joka kyllä hakkaa paikalliset asfalttiankeudet ihan mennen tullen.

Pikku Ukon suuressa suosiossa on tällä hetkellä liukumäki. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten monta kertaa ne samat rappuset jaksaa kiivetä ihan vain siinä toivossa, että peltiluiska luistaisi vielä edellistäkin kertaa paremmin. Keinut eivät ole ihan tämän hetken juttu, niissä kun pitää pysytellä paikallaan. Ei siis riitä, että härveli liikkuu - liike pitää lähteä sisältä käsin ja se pitää tapahtua joka solulla ja aktiivisesti. Hiekkalelut antavat edelleen odotuttaa itseään varaston uumenissa.

Näin kiertomaailmassa elämme päivää nro 7. Menkat tulivat ja menivät ja uutta kiertoa eletään siis. Aikataulullisesti tämä kierto näyttäisi menevän ihan harakoille, joten mitään jännättävää tuskin saamme tämänkään kuun lopussa. Jos olisi edes omista valinnoista riippuvia juttuja, mutta se vasta ärsyttääkin, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Toisaalta minulla on sellainen olo, että meidät on "tarkoitettu" kahden lapsen perheeksi. Että saan haaveilla ja kuumeilla ihan kuinka paljon vain, juoda vehnänalkioöljyä tai greippimehua ja roikkua vaikka hirrestä pää alaspäin joka sekstauskerran jälkeen, mutta että tässä ne nyt ovat. Eikä siinä mitään, meillä on edelleen hyvä näin ja minulla on edelleen maailman suloisimmat lapset. Mutta millä tästä haaveilusta ja kuumeilusta pääsee eroon? Mikä on se taika, jolla voin jonain kauniina päivänä herätä ja havaita kuumeen hellittäneen ja haaveiden siirtyneen eteenpäin? Surutyötä se kai vaatisi, mutta miten surra jotain, joka noin periaatteessa vielä on kädenulottuvilla? Taidan olla jotenkin jumissa tämän yhden aiheen ympärillä, joten parempi vaieta taas.

perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kotityösotaa kovin panoksin

Tämä blogi taitaa kuolla omaan mahdottomuuteensa. Mieluusti laittaisin ajatuksia ja tapahtumia ylös, mutta aika ei vain riitä ja sekös sapettaa. Elän sitä paitsi jotain ihme "miksi minun aina täytyy ja kaikki muut saa vain olla" -vaihetta (tai ainakin toivon, että se on vaihe) ja sapetus on tätänykyä ihan normiolotila täällä.

Kovin paljon en ole näitä uusperhejuttuja täällä uskaltanut kirjoitella, eikä niistä nyt ihan kauheasti olisi tekstiä saanutkaan, kun noin pääpiirteissään homma on toiminut ihan jees. Mutta jostain syystä nyt ei toimi. Teineistä yksi on enää täysi-ikäisyyden alapuolella, mutta hänenkin pitäisi minun mielestäni olla kovaa vauhtia siirtymässä tuon rajapyykin edellyttämien taitojen tuolle puolen. Teineistä kaksi kuitenkin edelleen asuvat meillä joka toisen viikon ja noin yleisesti ottaen se oon kai ihan hyvä systeemi. Paitsi että teineistä nuorin keksi lopettaa koulunsa ja nykyisin hän vain on. Tämä lienee ollut se kaiken räjäyttänyt paukku ja siitä lähtien minä olen ollut kuin persiisiin ammuttu karhu. Minun puolestani muuten seisköön vaikka päällään aamusta iltaan, mutta jotenkin toivoisin hänen osallistuvan asioihin (lue: esim. kotitöihin) hieman enemmän (lue: yhtään), kun kerran mitään järkevää elämässä ei tehdä. Nukutaan pitkään, valvotaan aamuyölle ja pelaillaan joko kännykällä tai koneella. Siinäpä sitä elämän sisältöä 17-vuotiaalle. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että nuorisotakuu on hieno juttu ja on hyvä, että yhteiskunta tukee nuoria. Nyt en enää tiedä. Nämä vallansankarithan pyörittävät asioita ja elämää juuri niin kuin haluavat ja onnistuvat luikertelemaan kaikesta vastuusta saaden kuitenkin täyden vapauden. Verenpaine kohoaa ihan vaan ajatellessa asiaa...

No mutta. Olen siis vetänyt eräänkin herneen nenääni aiheesta kotityöt tässä viime viikkoina. Olen alkanut tuntea oloni jokseenkin hyväksikäytetyksi ja se on vain tullut tiensä päähän nyt. Jos mihinkään ei osallistuta, ei ole lupaa odottaa puhtaita kalsareita tai valmista ruokaa pöytää. Fair deal. Tästä asiasta meillä ollaan väännetty vuosia, mutta kun mikään ei muutu ja vedotaan siihen, että "mä en vaan ole niin alotekykyinen" tai "mä en osaa", niin minäkin taidan heittäytyä aloitekyvyttömäksi. Eihän se tietenkään ihan näin yksioikoista ole, mutta näin minä haluaisin toimia. Jostain syystä tästä asiasta on tullut kalvava ääni sisälläni ja se tuskin vaimenee ennen kuin itse jotakin asialle teen. Joko päätän jatkaa ennallaan ja teen sen tietäen, että mikään ei koskaan muutu, tai muutan omaa käytöstäni niin, että se pakottaa muutkin muuttumaan. Se vaan on niin raskasta. On paljon helpompi heittäytyä kynnysmatoksi ja antaa muiden viedä, kun tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuisi.

Tapahtuu meillä tosin muutakin. Minimies lähti ryömimään. Nyt mennään ja kovaa. Tästä taisi lähteä myös käyntiin se aikakausi, joka kestänee seuraavat 20 vuotta: meillä tapellaan. Varsinkin leluista ja lehdistä. Jos toinen leikkii jollakin tietyllä lelulla, on toisen saatava se juuri silloin, vaikka ko. esine ei muuten juurikaan kiinnosta. Toisaalta meillä myös leikitään. Tai siis kikatetaan primitiivisesti samalle asialle. Äidillä ei vain ole käsitystä mikä se asia on. Ei se haittaa, se kikattelu on vaan niiiiiiiiiin suloista <3.

Näillä mennään siis tänään. Mitähän tapahtuu ensiviikolla, kun ystävämme PMS astuu tähän kuvioon???

Ps. Siemeniä laitettiin liikenteeseen kp13. Se tuskin oikeasti riittää, mutta onhan se silti kiva kuvitella oireita.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Miksi, oi miksi?

Kp 12. Ovistestiin täydelliset viivat. Ja ollaan molemmat oksennustaudissa. Tuskin huvittaa kauheesti lemmenleikkejä puuhastella. Siirrymme haaveinemme siis seuraavaan kiertoon.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Arkielämää

Minimies täytti viime viikolla 5kk. Käsittämätöntä. Vastahan sitä taaperreettiin ison mahan kanssa pitkin kylää ja odoteltiin viikkojen vierimistä ja nyt tuo jäbä on jo iso mies. Osaa yhtä jos toista. Kääntyy näppärästi suuntaan kuin suuntaan. Hymyilee jatkuvasti ja kaikille. Syö soseita. Kasvikset ja hedelmät on jo kohtuututtuja, marjoja on maisteltu pari kertaa ja lihat on jossain suunnitelmissa. Jotenkin tällä kierroksella nämä syömähommelit on menneet vähän niinkun slow motionina. Pikku Ukon kanssa kaikki oli kai vielä uutta ja ihmeellistä ja hommaan sisältyi tietynlaista uutuudenviehätystä, josta syystä tapahtumat ovat jääneet mieleen eri tavalla. Nyt vaan syödään ilman sen suurempaa hurmosta. Puuro kuuluu myös iltarutiineihin ja toistaiseksi puuron jälkeen kulautetaan vielä tilkka velliäkin siinä toivossa, että äidin yö olisi mahdollisimman ehyt ja pitkä. Ai mikä ihmeen lapsentahtisuus?

Öistä puheen ollen... Tuo kyseinen vuorokauden aika menee edelleen meidän taloudessamme varsin vaihtelevasti. Loppuviikon flunssat sotkivat kuviot ainakin äidin osalta ihan vain siksi, että millon missäkin sängyssä niiskuteltiin, korahdeltiin ja yskittiin ja äitihän pomppasi kuin arojänis katsomaan, että kaikki on kunnossa. Viime yönä Minimies vetäisi unta yhtä soittoa klo 04:50 asti, mutta en uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että näin olisi myös jatkossa. Mennään yö kerrallaan, eikä sen kummemmin huudella rytmeistä. Kunhan saadaan ruokapuoli kokonaan kuntoon ja soseita menemään riittävästi, irrotetaan poika yöpullottelusta ja toivotaan hyviä öitä siitä eteenpäin. Toistaiseksi kuitenkin näin.

Minimies on jo 1v7kk ja samanikäinen on äitiyteni. Siitäkin huolimatta törmään tilanteisiin, joissa edelleen mietin, että olenko se todella minä, joka elää tätä elämää. Että ovatko nämä lapset oikeasti minun ja olenko minä oikeasti äiti. Lapsettomiksihan emme ehtineet "leimautua", vaikka Pikku Ukko ei ihan kertalaukauksesta alkuaan saanutkaan. Häikkää oli ja aika tutkimuksiin varattuna, mutta tuo tahtoihminen tuli läpi häikkien ja ilman tutkimuksia.. Enemmän katson tuntemusteni johtuvan toisenlaisesta "lapsettomuudesta". Siitä vuosia kestäneestä pelosta, etten koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olisin valmis perhettä perustamaan. Niiden vuosien aikana tutuiksi tulivat tilanteet, joissa olin menossa millon mihinkin toisten lasten kanssa ja se on se tunne, joka minut edelleen ajoittain valtaa. Näin kävi mm. eilen neuvolassa. Ai minäkö muka tietäisin näistä lapsista jotain, minähän vain elän heidän kanssaan? Ai minäkö kuuluisin tähän odotushuoneeseen näiden muiden lasten ja mammojen keskelle? Jouduin useaan otteeseen ottamaan itseäni henkisesti niskasta kiinni ja muistuttamaan, että kyllä, minä olen näiden lasten äiti ja minulla on täysi oikeus ja suorastaan velvollisuus olla heidän kanssaan neuvolassa. Itsestään selvää se ei ole missään tapauksessa.

Pikku Ukko on mitä ilmeisimmin aloittanut kiivaasti etenevän matkan kohti uhmaikää. Rajoja koetellaan päivittäin milloin missäkin asiassa ja vanhempien hermot ovat koetuksella. Neuvolatäti katsoi ymmärtävästi ja totesi, että mitä huolellisemmin ja tiukemmin homman hoitaa tällä kierroksella, sitä helpommalla siitä pääsee seuraavalla. Sitä tässä siis yritetään.

Menkat alkoivat sunnuntaina. Tuon merkittävän tapahtuman seurauksena kävimme Miähen kanssa jälleen kerran keskustelua lapsiluvustamme. Kuinkahan monta kertaa tämä keskustelu on käyty ja kuinkahan monta kertaa se vielä täytyy käydä??? Vaan eipä siinä oikeastaan mitään uutta tullut. Minulla on vauvakuume ja Miäs ei löydä yhtä riittävän perusteellista syytä sanoa, ettei halua enempää. Kun kuulemma haluaa. Jos järjellä ajatellaan, näiden pitäisi olla tässä. Toisaalta siinä ajatuksessa on jotain helpottavaa. Ongelma on vain siinä, ettei elämää voi elää täysin järjen varassa. Tunteet sanovat, että vielä on tilaa yhdelle ja se kai sitä kuumetta pitää yllä. Onhan näitä päätöksiä ennenkin tehty ja sitten niistä on lipsuttu, mutta tämän kertainen päätös on seuraavanlainen: jotta ehtisin synnyttää ennen tiettyyn ikään ehtimistä, olisi raskauden alettava viimeistään elokuun puolivälissä. Siihen asti siis tahkotaan ja jos seuraavat neljä kiertoa (siis jos kierto pysyy kuosissaan pituuksien puolesta) eivät tuo toivottua tulosta, luovutamme ja toteamme, että perheemme on kasassa. Helpotti. Luulen, että tällä kertaa jopa pystyn pysymään päätöksessämme. Se, pääsemmekö jokaista neljää kiertoa oikeasti hyödyntämään, jää nähtäväksi. Ovulaatiotestit odottavat kuitenkin kaapissa ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla päästään tositoimiin.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Kuuhulluutta

Jokunen aika sitten tulimme siihen tulokseen, että Pikku Ukko on kuuhullu. Yö ennen täysikuuta menee lähinnä kukkuessa ja ihmetellessä. Viime yönä pelkäsin Minimiehen kuuluvan tähän samaan kastiin: ensimmäiselle tankkaukselle herättiin klo 00:17. Yleensä ekaa, ja monesti ainoaa, kertaa syödään joskus klo 03-04. Poika veti pullollisen ja jatkoi uniaan aloittaakseen seuraavan juttutuokion (meillä ei onneksi huudeta, meillä vaan jutellaan söpösti. Paitsi, että tuohon aikaan se söpöys ei välttämättä ole ekana mielessä äänen kuuluessa) klo 02:17. Siinä välissä taisin käydä kaksi kertaa Pikku Ukkoa tyynnyttelemässä. Tyyntyi tosin tutilla ja silityksellä, joten noista reissuista ei säälipisteitä voi kerätä. Minimies ei onneksi sen suurempia tuossa kohtaa vaatinut, mitä nyt puoli tuntia meni nukahtamiseen. Kerran taisin taas piipahtaa Pikku Ukon sängyn reunalle ennen kuin taivas repesi. Klo 03:37 poika nimittäin hyppäsi pystyyn, heitti tutin lattialle ja kiljaisi, kuten hänellä on tapana halutessaan viestittää, että nyt niinku riittäis. Puolitoista tuntia siinä sitten menikin. Ihanhan tuo rauhaksiin siellä sängyssä oli suurimmaksi osaksi, mitä nyt tasaisin väliajoin toisti tuttirituaalinsa ja toivoi armahdusta sänkyvankeuteen. Ehkä noin 100 kertaa kävin pojan kampeamassa takaisin vaakatasoon ja yritin Supernannyn oppien mukaisesti tehdä sen päättäväisesti ja ilman kommunikaatiota. Parempi niin, sillä se kommunikaatio olisi saattanut olla aika traumatisoivaa. Jotta yö olisi täydellinen, Minimies halusi vielä kerran syödä ennen aamua. Yön saldo: Miäs hylkäsi unet varttia vaille neljä ja lähti töihin ehkä hiukan väsyneenä. Itse sain vielä aamulla tunnin nukuttua.

Minulta kysytään usein onko elämä kahden näin pienen kanssa rankkaa. Mistäs minä sen tietäisin. Siis, että onhan se omalla tavallaan rankkaa, mutta onko se rankempaa, kuin jollain toisella perheellä tai onko se rankempaa näin kuin niin, että ikäero olisi suurempi? Yleensä sanon, että vaikea sanoa, kun ei ole vertailukohtaa. Tämä on se ainoa tilanne, jossa itse olen äitinä ollut ja minun on vaikea vertailla sitä muuhun. Kuitenkin viimeyön kaltainen ralli saa minut väkisin miettimään, miten onnekkaita olemme lasten suhteen olleet. Olemme välttäneet koliikin, refluksit, yöhuudot, päivähuudot ja korvatulehdukset. Että ei meillä sitten kai niin kovin rankkaa ole. -Paitsi täysikuun aikaan.

Minulta myös usein kysytään, onko Pikku Ukko ollut kovasti mustasukkainen Minimiehen synnyttyä. Yleensä vastaan, että "eipä juuri". Ja edelleen olen tätä mieltä. Jos mustasukkaisuudella tarkoitetaan sitä äärimuotoa, jolloin sisaruksesta yritetään päästä eroon hinnalla millä hyvänsä, vaiva ei ole meille pesiytynyt. Muutamana viime päivänä olen kuitenkin tehnyt havainnon tuosta kitisevästä ja kiukuttelevasta puolitoistavuotiaasta: kitinä ja kiukku ovat yleensä pahimmillaan, kun olen parkkeerannut itseni ja sosepurkin Minimiehen sitterin äärelle. Silloin huudetaan asiasta ja ilman, ympäri kämppää ja erinäisillä äänensävyillä ja -painoilla. Jos se on mustasukkaisuutta, vaihdan vastaustani: Kyllä, Pikku Ukko on joinain päivinä suorastaan ärsyttävän mustasukkainen.

Menossa on kp34. Hetki sitten valittelin sitä jatkuvaa vuotamista, nyt alan ihmetellä missä punahelma viipyy. Raskaana en ole kaikista kuvitelluista oireista huolimatta ja varmaan hyvä niin. Viime yön pimeydessä ehdin jo olla erittäin tyytyväinen siihen, että näitä on vain kaksi. Harmi vaan, ettei tunne kestä päivänvalossa. Toivoisin vain, että menkat alkaisivat ja saisin ehkäisyrenkaan paikoilleen. Ehkä sen mukana pääsisin tässä asiassa vähän eteenpäin eikä ainakaan tarvitsisi koko ajan kytätä tätä kroppaansa ja sen toimintaa.

maanantai 18. maaliskuuta 2013

Kyllästymiseen saakka tätä yhtä ja samaa

Täällä oirehditaan. Ilmassa (=kropassa) on havaittavissa yhtä jos toista, jonka naisen mieli saattaa helpostikin tulkita raskausoireeksi. Seuranamme on tutun tuntuinen kuvotus. Se alkaa heti aamusta ja jatkuu, kunnes alkaa taas uudestaan seuraavana aamuna. Tai jotenkin niin. Tämän varmaan kaikki haluavat tietää, mutta kerrompa silti: alakerrassa on märkää. Valkovuotoa on vaikka muille jakaa, mutta ehkä kuitenkin pidän sen kaiken itselläni. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, olen jo useampana päivänä odotellut menkkoja saapuvaksi alavatsatuntemusten perusteella. Menkkamaisia kipuja, juilimisia ja muita tuntemuksia on niin selkä- kuin vatsapuolellakin. Uskoakseni elämme kierron loppupuolta, mutta varmahan en voi olla. Joka tapauksessa kierto on jo nyt ollut pisin sitten synnytyksen. Se, kuinka pitkäksi se venyy, jää nähtäväksi.

Ovulaatiota en tikuttanut, mutta mielestäni oireet siihen suuntaan tulivat huomattavan aikaisin, ehkä jo ennen kp10:ä. Mahdollisuudet raskautumiseen ovat lähinnä teoreettiset, mutta koska minä olen omimmillani käytännön asioissa enkä juurikaan perusta teorioista, päätin suuressa uskossani piipahtaa paikallisessa marketissa tikkuostoksilla ja dipata. Tulos: negatiivinen. Ei siis raskaana.

Itse alan olla jo lähes kyllästynyt tähän soutamiseen ja huopaamiseen, mutta toisaalta näen tässä myös suuren komedian aineksia. Miten kaksi aikuista ihmistä voikin olla näin päättämättömiä tässä asiassa? Tai tiedänhän minä. Siksi kai, että päätös on niin lopullinen. Olemme sen verran vanhoja maailmaanähneitä, että jos lapsia haluaa lisää, niiden aika on NYT. Jos olisin vaikka kymmenen vuotta nuorempi, voisimme laittaa asian hyllylle odottelemaan kypsymistä, mutta nyt mennään ihan vain kypsymättömästi ja sen kyllä huomaa. Kaikesta huolimatta eilisiltana olin hiukan peloissani ajatuksesta, että olisin raskaana. Jotenkin kummasti sain kuitenkin itseni innostumaan asiasta ja testiä tehdessäni olin jo varsin valmis näkemään useammankin viivan. Voitte siis kuvitella, että ensimmäinen tunne testin tekemisen jälkeen oli pettymys. Ja jossain tuolla se pettymys edelleen on, mutta yritän kovasti naamioida sen helpotukseen.

Kermana tässä kakussa oli Miähen aamuinen kommentti ovenraosta heitettynä (ajoitti heittonsa varmaan juurikin tuohon hetkeen, ettei asiaa tarvitsisi TAAS puida raskaushullun vaimon kanssa sen pidempään...): "Olis se kyllä kiva, jos noita lapsia olisi enemmänkin." Kontekstina heittoon toimi eiliset sukulaispojan ristiäiset, joissa meillä oli kunnia olla mukana. Paikalla oli pikkuväkeä enemmänkin ja vaikka Miäs saikin juosta Pikku Ukon perässä aukomassa/sulkemassa ovia (Pikku Ukon ykkösharrastus tällä hetkellä:ovet) ja sytyttämässä/sammuttamassa valoja (Pikku Ukon kakkosharrastus: valokatkaisijat), taisi hän kuitenkin enimmäkseen nauttia hommasta. Tämän perusteella vauva-/raskauskuume ei ole vain emännän yksinoikeus, vaan siihen on ajoittain myös isännällä oma kiintiönsä. Ja niinhän se pitää ollakin, jos kerran vanhempainvapaisiinkin kiintiöitä suunnitellaan.

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Keskipäivän masennusta

Siitäkin huolimatta, että tästä tekstistä saattaa tulla varsin epätoivoinen ja mollivoittoinen, uskallan vakuuttaa, ettei tilanne ole niin huolestuttava miltä se tuntuu. Keskipäivän masennus vain iskee joinain päivinä vähän kovempaa ja tämä sattuu olemaan yksi niistä päivistä.

Lupaus pidetty ja perhekerho korkattu. Tai siis avoin päiväkoti, ettei nyt ihan mene termit sekaisin. Hyvien aikomusten saattelemana raahauduimme sinne ja alku näyttikin varsin lupaavalta. Emme olleet sen enempää ensimmäiset kuin ainoatkaan paikalle ehtineet ja Pikku Ukko solahti lelujen maailmaan varsin kivuttomasti. Hetkeksi. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu tällä hetkellä leluosastolla siihen muovikasaa, josta lähtee ääntä. Mikä tahansa painettava nappula kelpaa, kunhan siitä vaan tapahtuu jotain. Harmikseni lähes jokaisessa ko. lelussa on joku nappula, joka ei toimi painamalla, vaan sitä on väännettävä, käännettävä tai vedettävä ja siihenhän se mielenkiinto sitten loppuukin. Tai vaihtuu aivan jäätävään turhautumiseen ja niin poika heittää itsensä lattialle, varmistaa, että päähän sattuu kumauttamalla sen maahan, ja aloittaa korvia, sydäntä ja hermoja raastavan huutomaratonin. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään ripaus väsymystä, on keitto enemmän kuin valmis. Ja siihenhän se reissu tuolla lelujen ihmemaassa päättyi. Pikaisesti kotiin siis, murua rinnan alle ja hippulat vinkuen häkkisängyn uumeniin. Kokemus itsessään ei tainnut olla sen enempää kyvä kuin huonokaan. Kevyesti keskinkertainen siis. Paikka oli jees, työntekijätädit mukavia ja leluja oli ihan millä vain mittakaavalla riittävästi. Poikennemme siis toistekin, joskin ehkä toiseen ajankohtaan ja erilaisella väsymyksellä varustettuna. Mamatalkia en päässyt vielä kokeilemaan.

Elämämme on edellee aika rytmitöntä noin kellolla mitattuna. Meillä syödään, kun on nälkä ja nukutaan, kun väsyttää olipa kello sitten mitä hyvänsä (paitsi äiti, joka söisi koko ajan nälkää odottamatta ja nukkuisi vähintäänkin kellonympäri, jos se vain suinkin olisi mahdollista). Tosin iltaisin Pikku Ukko syö puuronsa klo 20 ja sammuu tuntia myöhemmin ihan omasta halustaan, joten se onneksi pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Mutta päiväunien suhteen emme elä tarkasti kellon mukaan ja tämänpäivän kaltaisina päivinä homma levähtää käsiin. Sattui nimittäin käymään niin, että eiliset päikkärit jäivät Pikku Ukolta lyhyiksi ja olen ollut huomaavinani, että jos jonakin päivänä ei nukuta kunnolla, seuraavana päivänä nukutaan aikaisin ja mahdollisesti myös pitkään. Mutta auttaako tämä tieto arjessa? Näköjään ei. Enhän minä taaskaan osannut hommaa sen kummemmin ennakoida.

Sen verran avartava aamun kokemuksemme kuitenkin oli, että nyt taas muistan miksi en innostu noista julkisista äiti-lapsi -hommeleista: tulen kotiin tuntien syvää syyllisyyttä, alemmuuskomplekseissani kieriskellen ja valmiina vetämään koko äitiyteni hirteen. Tämä kaikki näköjään tapahtuu ilman, että tarvitsee edes käydä niitä vertailevia keskusteluja. Siitäkin huolimatta, että poikani olivat puettuja ja suittuja, pestyjä ja pyyhittyjä, minussa herää kummallinen tunne siitä, että ei minusta taida olla tähän. Minäkö muka olisin äiti? No en todellakaan. Alan itse(kin) epäilemään, etteivät nämä maailman suloisimmat lapsukaiset olekaan aikuisten oikeasti minun, vaan olen ne jostain lainannut ja täysin kykenemätön pitämään heistä huolta. Sitten tulen kotiin ja katson ympärilleni: leluvana vie olkkarin lattialta ihan joka suuntaan, pyykit - sekä puhtaat että likaiset - vaeltavat ympäri kämppää, tiskipöydällä on käynyt jonkin asteen vyöry, joka kohtaa uhkaa valua lattialle, ja ikkunoista näkee selvästi, että sormenjälkiä löytyy ja paljon. Minäkö muka kykeneväinen hoitamaan tätä huushollia? No juu, en todellakaan. Olen mahdollisimman kaukana siitä. Entä mitä teen, kun pojat nukkuvat ja minulla olisi hetki aikaa tiskikoneen tyhjäämiselle, pyykkien viikkaamiselle tai vaikka ikkunanpesulle? Surffaan netissä. Säälittävää. Tämä kierre jatkuu ajatuksissani sen verran pitkälle, että ehdin todeta itseni kykenemättömäksi oikeastaan mihinkään elämässä. Se, mistä moinen ajatusketju oikeasti sai alkunsa, on edelleen hämärän peitossa. Kun katson itseäni ulkopuolelta, en minä nyt niin kovin suuria puutteita itsessäni havaitse. Ihan minä olen kuin muutkin. Jostain syystä se sisus vaan on eri linjoilla. Ja sen sisuksen kanssa minä joudun elämään, ikävä kyllä. Onneksi nämä ajatukset ja tuntemukset ovat vain hetkiä ja siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko nousee päiväuniltaan, olen jo tavallinen oma itseni ja ihmettelen tätä hetkeä ja näitä ajatuksia hieman huvittuneena. Elämä on kummallista.

Projekti kolmonen... Realisti minussa on voitolla tässä sodassa suurimman osan ajasta nykyisin. Olemme siis tässä ja näin on hyvä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin realisti lähtee ruokatauolle ilmoittamatta, ja silloin on tuli irti. Silloin minä haluan olla raskaana heti ja silloin minä haluan sen vauvan juuri nyt. Lupasin meidän vauvanvaatteet eteenpäin sisaruksen perheeseen. Realisti oli erittäin innoissaan mahdollisuudesta päästä eroon noista pienistä rievuista, jotka koostaan huolimatta vievät hurjan määrän tilaa vaatehuoneessa. Realisti oli kuitenkin kahvilla sillä hetkellä, kun niitä vaatteita pakkasin. Että minäkö en nyt sitten enää koskaan näitä omille lapsilleni pue? Hyvä, etten itkua vääntänyt hommaa tehdessäni. Teoreettinen mahdollisuus raskaanaolemiselle on edelleen olemassa. Sen verran meni hermo minipillereihin, että saavat minun osaltani olla ottamatta. Resepti ehkäisyrenkaalle on haettu ja nyt odotellaan menkkoja alkavaksi, jotta saadaan homma hoitoon. Pikainen laskutoimitus osoittaa, että eletään kp23, mutta sehän ei näillä kierroilla tarkoita yhtään mitään. Sen suuremmin en ovulaatiota kytännyt tai testaillut ja olen jättänyt päivätkin laskematta, kun nämä kierrot on viime aikoina olleet ihan mitä sattuu. Oireita voisin etsimällä löytää, mutta jätetään etsimättä. Uskoisin siis, että meidän perhe on kasassa ja koossa, mutta edelleenkään en uskalla asiaa kiveen kirjoittaa tai torilla julistaa, joten jatkamme hiljaisesti näin.


torstai 14. maaliskuuta 2013

Matkalla kohti kunnon äitiyttä

En varmaankaan ole äideistä täydellisin, mutta noin suurinpiirtein homma on tähän asti toiminut. Rennolla otteella ja ajoittaisin lipsumisin, mutta toiminut kuitenkin. On kuitenkin asioita, joita olen karttanut ja nyt yhtäkkiä olen herännyt siihen todellisuuteen, että mahdanko menettää osan jotakin suurempaa, jos en niitä asioita kohtaa ja kokeile. Että olenko edes oikea äiti, jos en ole täyttänyt jokaista kohtaa kirjoittamattomalta listalta. Tai että jotta voisin tietää kaiken tästä äitiydestä, nämä asiat on ainakin koettava.

Yksi väistetyistä ja vältellyistä on kaiken karvaiset vauvaolkkarit, perhekerhot ja myttymuskarit. Olen ehkä tästä joskus aiemminkin vaahdonnut, mutta vaahtoampa vähän lisää. Ensinnäkin, paikallisen perhekerhon ajankohta on sen verran älytön, että pieneen mieleeni ei astuisi sinne edes yrittää. Se vaan ei sovi meille, että olisimme muka jossain paikassa X puettuina, suittuina ja aamupalamme nauttineina klo 9. Ei varsinkaan edes silloin, kun Minimies on päättänyt kertoa parhaat juttunsa klo 06 katkaisten äitinsä hyvin ansaitsemat yöunet siihen. Käytännössä siis joka aamu. En oikein tiedä mihin ne meidän aamut menee, mutta käynnistyminen on hyvin hidasta. Avoimessa päiväkodissa kävimme Pikku Ukon kanssa jotakuinkin vuosi sitten yhden kerran. Päivän ohjelmassa oli silloin joku musiikkituokio ja sehän ei viehättänyt Pikku Ukkoa just pätkän vertaa. Katseli jo silloin nenän varttaan moista toimintaa ja tuntui ajattelevan, että hänen miehinen egonsa jotenkin kärsii semmoisesta pehmoilusta. Uskaltaisin väittää, että nuori herra on jokseenkin musikaalinen tai ainakin rytmitaju on paikallaan, mutta kunnon jammausta sen pitää olla eikä mitään pikkusievää sormileikkiä. Voice of Finland on tämän hetken lemppariohjelma ja jokainen esitys mennään läpi tanssimalla. Vaihtoehtoisesti myös Titi-nalle käy.

Toisekseen, en tykkää vertailusta ja kuvittelen tuollaisten mammaolkkareiden olevan juurikin sitä. Joko teillä tehdään sitä ja tätä ja minkä merkkisiä vaippoja teillä käytetään. Sitä jatkuvaa pyrkimystä sopia joukkoon, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. En meinaa kestää sitä edes parhaiden ystävieni kanssa, joiden kanssa tarttumapintaa elämässä on lastakin suurempi läikkä. Mitä se on sitten niiden mammojen kanssa, joiden kanssa puheenaiheet ovat vain ja ainoastaan lapsissa?

Pikku Ukko on kuitenkin se motivaattori, joka on saanut tämän mamman miettimään, että pitäisiköhän sitä johonkin suuntaan aktivoitua. Ystävämme herra Google kertoo naapurustostamme löytyvän avoimen päiväkodin, jonka aukioloajat saattaisivat olla mahdollisia hitaastikin liikenteeseen selviävälle kolmikollemme. Mitään kamalan kehittynyttä yhteisleikkiä tuollainen 1,5-v. tuskin vielä kaipaa, mutta ne harvat kerrat, kun muita pikkukansalaisia on paikalla ollut, ovat osoittaneet, että kyllä tuo otus vaan kaipaa seuraa. Siis muitakin, kuin ikäloput äidin. Primitiivinen kikattelu toisen pikkuihmisen kanssa näyttää olevan huomattavasti mukavampaa. Rasti seinään on siis piirretty ja henkinen valmistautuminen aloitettu. Jos kaikki menee putkeen, aion siirtyä kunnon äitien kategoriaan heti huomenissa ja raahata lapseni tuohon naapurustomme päivähoitokeitaaseen.

Jonkinlaisena motivaattorina asiassa toimii myös salainen yksinäisyyteni. Sosiaaliset taitoni alkavat olla lähes minimaaliset keskustellessani päivät päästään näiden nassikoiden kanssa ja koska eniten käyttämäni lauseet ovat valikosta "haiset sä? Onko sulla jotain siellä vaipassa?", pelkään mahdollisia keskusteluja aikuisten tai muuten vain fiksujen ihmisten kanssa. En edelleenkään voi sietää sitä vertailua, jollaiseksi tuollaiset äiti-lapsi-systeemit kuvittelen, mutta taidan olla sen verran epätoivoinen, että olen valmis työntämään pääni ohdakepuskaan. Sitä paitsi, jos en puhu näistä lapsistani, mistä minä sitten puhuisin? Eihän minun elämääni juuri muuta tällä hetkellä mahdu. Päivän politiikkaan minulla ei ole paljoa sanottavaa.


maanantai 25. helmikuuta 2013

Itkuinen kirppariretki ja muita kahjoja pohdintoja

Piipahdin viime viikolla lastenvaatekirppiksellä. Minimiehelle metsästin paria bodya ja Pikku Ukolle mitä tahansa 86-92 -senttisiä. Homma hoidettu ja vaatteita hamstrattu. Kotiin tulin kuitenkin tippa silmäkulmassa. Olen jotenkin onnistunut prosessoimaan tätä kolmoshässäkkää siihen pisteeseen asti, että näin meillä ollaan ja näin meillä pysytään. Mutta tuo kirppisretki laukaisi taas mitä hassuimpia ajatuksia ja tuntemuksia. Tulin siis kotiin parkuen sitä, etten minä enää koskaan kuulu niihin äiteihin, jotka tulevat kirpparille pienen nyyttinsä kanssa ja penkoo siellä nyytti kainalossa uusia, ihmeellisiä löytöjä. Ei siinä ja sen puoleen, en minä nyytteineni ole aikaisemminkaan juuri kirppareita kiertänyt. Mutta se vain konkretisoitui siinä yli-innokkaiden mammojen sumuisessa kaahotuksessa: "mä en enää koskaan kuulu tohon joukkoon". Sen lisäksi aloin miettiä niitä vaatehuoneeseen kasattuja vauvanvaatteita, joita Minimies pitää muutaman viikon ja jotka sen jälkeen ovat tarpeettomia. Siis tarpeettomia meidän taloudessa. Ajatus siitä, että veisin kaikki nuo suloiset, rakkaudella hamstratut luomukset (joita yleisesti kutsutaan ihan vain vauvan vaatteiksi) persoonattomalle myyntipöydälle muiden ihmisten tongittaviksi, alkoi tuntua täysin mahdottomalta. Saanhan vielä hetken aikaa säilöä niitä, saanhan? Sukuun on tosin Minimiehen jälkeen saapunut jo uusi herra ja hänelle olen pienimmät ja miehisimmät siirtänyt. Tippa meinasi tipahtaa siinäkin kohtaa, kun tuon uuden herran äiti totesi, että "voihan ne vaatteet sitten laittaa kiertoon, jos me ei niitä tarvita". Näinhän se on ja se on ainoa järkevä teko. MUTTA. Ne olivat minun lasteni vaatteita, joita minä rakkaudella pesin. No juu, yhden päivän näitä omiinkin korviini kahjoja ajatuksia vaalin ja sen jälkeen taas helpotti.

Helpotti itseasiassa niin paljon, että kun tässä sitten eräänä yönä heräsin alaselän ja -mahan jomotuksiin ja mietin raskautumismahdollisuutta, ahdistus iski. Kävin työpaikkahaastattelussa tulevaisuutta silmällä pitäen ja pohdin, että oikeastaan tässä kohtaa raskautuminen ei olisi kovin hyvä homma. Testinkin ehdin jo rykäistä yhtenä iltana kaikkien oireideni saattelemana ja siitäkös se mieli lähes sekosi, kun olin testissä jotain näkevinäni. Seuraavana aamuna testi oli erittäin negatiivinen ja tämä mamma huokaisi helpotuksesta. Mainittakoon tähän vielä, että menkat tulivat taas. Tällä kertaa kierto taisi olla 2,5 viikkoa. Että ei näillä kierroilla olisi edes mahkuja raskautua vaikka niin haluaisikin. Nämä menkat tosin olivat niin oudot, että lienevätkö jotain muuta vuotoa, joka kesti 3 päivää.

Imetys tuli tiensä päähän viime viikolla. Se vain yksinkertaisesti kaatui omaan mahdottomuuteensa. Tyhjistä tisseistä kun on vähän huono imettää. Nyt mennään Nanilla ja hyvin tuo poika sillä kasvaa, joten ei huolta sillä rintamalla. Neljä kuukautta tulee mittariin torstaina ja eilen bongasimme ensimmäisen hampaan, joka oli sen verran isosti näkyvillä, että varmaan oli siellä jo pari päivää nököttänyt. Tästä saisin taas aikaan "minulla ei enää kohta ole vauvaa" -itkun, mutta jääköön sikseen. Soseita ajattelimme aloitella tässä vielä tällä viikolla ja siitä se sitten taas lähtee.

perjantai 15. helmikuuta 2013

---

Minipillerikokeilu on jäänyt taakse, vuodot loppuneet kuin seinään ja epäaikuismaisesti päädytty kiihkeilemään Miähen kanssa. Ja siitäkös pieni mieleni on taas heittänyt koko kierroksen ympäri. Tapahtuneen jälkeen ensimmäinen reaktio oli paniikki. Apua, entäs jos kuitenkin tulen raskaaksi? Tuosta reaktiosta on kuitenkin selvitty ja huomaan googlailevani jälleen kerran alkuraskaudenoireita... Kunnes sain puhelun mahdollista työpaikkaa koskien ja jälleen kerran iski paniikki: mutta entä jos kuitenkin olen raskaana? 

Fakta lienee se, että kuten pillereiden mukana tulleessa ohjelärpäkkeessä (siinä samaisessa, jossa puhuttiin niistä pienistä tiputteluvuodoista, joten mitään luottoahan siihen lappuun ei ole) sanottiin, minipillereissä oleva hormonimäärä on riittävä estämään munasolun kasvun. No hätä siis. 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Meillä on hyvä näin

Olen viimepäivinä miettinyt unelmia ja sitä, mistä ne syntyvät. Ja sitä, voisiko niitä itse synnyttää pelkästään tahtomalla. Mieleni yrittää siis edelleen etsiä sopivaa projektia, johon hukuttaa tämän kaiken kohdetta etsivän energian, joka vauvakuumeilusta tuntuu jäävän yli. Kyllähän niitä unelmia löytyisi, mutta kannattaako tällä hetkellä unelmoida mistään sen suuremmasta? Parasta olisi siis vain haaveilla tasaisesta ja onnellisesta perhe-elämästä ja nauttia siitä ihan täysillä. Eikä sitä oikeastaan niin kauheasti tarvitse edes haaveilla, ihan tasaista ja onnellistahan se on.

Minimies kasvaa kohisemalla ja äiti etsii jatkuvalla syötöllä seuraavaa vaatekokoa vaatehuoneen uumenista. Pikku Ukko elää omaa, varsin aktiivista elämäänsä keksien joka päivä jotain uutta. Olen mykistynyt ihastuksesta katsoessani sitä luovuutta, jolla 1,5-vuotias elämään suhtautuu. Viime päivien suuri turhautuman aihe on ollut valokatkaisijat. Niihin kun ei millään yletä 85cm:n varrella ja sekös ottaa pattiin. Onneksi lelulaatikosta löytyy muovilusikoita, puinen vasara ja kellopelin soittamiseen tarkoitettu kapula. Ne lisäävät pituutta hurjasti ja niiden avulla on meiltä morsetettu naapureille oikein urakalla eilinen ilta ja tämä aamu. Pallon potkiminen kuuluu myös ykkösjuttujen listalle. Energiaa on ihan loputtomiin ja käveleminen ei ole vaihtoehto. On pakko juosta, ettei elämä ehdi edelle.

Tämän kaiken keskellä tuntuu hyvältä olla juuri näin. Rakkaus poikiin kasvaa joka päivä ja Miähen kanssakin menee varsin hyvin. Teinit alkavat pikkuhiljaa olla omillaan ja vaikka edelleen ovatkin osa elämäämme (ja toivottavasti tulevat sitä aina olemaan), elämä heidän osaltaan tuntuu rauhoittuneen. On vain pakko nostaa kädet pystyyn ja antaa heidän mennä ja tehdä omat virheensä tietyissä asioissa. Elämä on antanut meille hyvät kortit ja toivon osaavani pelata ne oikein.

Tämän sanottuani totean, että Niagaravuodon jatkuessa kahdeksatta päivää Miäs totesi, että "vieläkö sä syöt niitä pillereitä?" -Siihen jäivät. Eivät siis siksi, että tässä vauvaa yritettäisiin, vaan siksi, että kunto alkoi olla kohtuu heikko. Imetys on sillä mallilla, että sitä tuskin kestää kovin pitkään (=syötyään molemmat tissit tyhjäksi poika vetää reilut 2dl pullosta). Haikeaa, mutta minkäs teet. Kun se aika koittaa, haen yhdistelmät, jotka ainakin ennen raskauksia toimivat moitteettomasti. Ja siitä sitten pikkuhiljaa aletaan prosessoida sterilisaation mahdollisuutta. Vielä en ole siihen valmis, mutta jossain kohtaa se tuntuu järkevältä.

Unelmiin palatakseni. Jossain vaiheessa toivoisin voivani opiskella. Kesken oleva sairaanhoitajan tutkinto saa minun puolestani jäädäkin keskeneräiseksi - mitä kauemmin olen pois sen parista, sitä vähemmän koko hommaa on ikävä - mutta jotain kuitenkin. Toivoisin, että jossain vaiheessa asumme rivitalossa. Toivoisin, että voisin harrastaa vaikkapa salilla käyntiä edes pari kertaa viikossa. Kaipa ne haaveet tulevat näistä arkisista asioista ja hyvä niin.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Menkat. Taas!!!

Jos taas vaikka vähän prosessoisi... Vaikka taitaa tämä prosessi olla yhtä pitkä kuin leveäkin, joten mitään nopeita johtopäätöksiä (ihan oikeista päätöksistä puhumattakaan) tuskin syntyy. Mutta laitampahan itselleni vähän ylös, että mitä tässä on pohdittu olipa se johtopäätös sitten joskus mikä hyvänsä.

Olen onnistunut selvittämään mihin minipillereiden ehkäisyteho perustuu: kun vuotaa joka toisen viikon lähinnä Niagaraa muistuttavalla intensiteetillä, ei petipuuhat ensimmäiseksi ole mielessä. Ja ne toiset jokatoisetviikot teinit ovat meillä ja silloin taas petipuuhat vaativat enemmän tai vähemmän luovuutta, johon energiamme ei tällä hetkellä tahdo riittää. Pillereiden mukana tulevassa ohjelärpäkkeessä puhutaan kauniisti pienestä tiputteluvuodosta, johon ei tarvitse yleensä edes pikkuhousunsuojaa. Vähän on kaunisteltu totuutta taas. Tästä on pienet tiputtelut ja pikkuhousunsuojat kaukana. Tätä tavaraa tulee ja jos nyt jotain kiertoja haluaisi laskea, niin kierron pituus oli kokonaiset 12 päivää. Jep, että revi siitä sitten. Raskauden aikana en kärsinyt anemiasta enkä rautakuureille joutunut, mutta pelkäämpä, että tällä hetkellä ei kovin kummoisia lukemia hb-mittauksesta saisi.
Tiputtelun lisäksi on ollut kaikenlaista alavatsaolotilaa eikä mielialakaan ihan tasaisimmillaan. Vaikka koskapa se olisi ollut.

Olotiloja manailin itsekseni eräänä aamuna ja uhosin (edelleen siis ihan itsekseni) lopettaa koko pillerit. Ainoa ongelma tuossa planissa on vain se, että pillereiden lopettaminen nostaa mahdollisuuden raskautua kokolailla nollasta sataan. Okei, ei ihan, mutta jotain sinne päin kumminkin. Ja tuona kyseisenä hetkenä se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Olin itsekin lähinnä hämmentynyt tuosta tuntemuksesta. Siis että se raskautuminen ei sitten kiinnostanutkaan. Kesä raskaana kuulostaa edelleen (onneksi!) ei-houkuttelevalta ajatukselta ja kun ikä tulee kohisemalla vastaan, olen tullut siihen tulokseen, että kyllä tämä meidän perhe nyt oli tässä. Kunnes taas tuulen suunta vaihtuu ja haluan vielä ainakin kolme lasta lisää... Mitään dramaattista muutosta ei siis ole ajatuksissani asiassa tapahtunut. Tai ehkä niitä "kyllä tämä on tässä" -päiviä on enemmän kuin aiemmin.

Arkirealismia asiaan tuo se, että laskimme Miähen kanssa elämää ja sen kustannuksia, ja tulimme siihen tulokseen, että Miäs jää kesäksi kotiin poikien kanssa. Jostainhan se leipä on kuitenkin revittävä, joten käytännössä homma menee niin, että rouvan on siis etsittävä töitä. Että tässäkö tämä nyt sitten oli, minun kotiäitiyteni? Ihan kamala ajatus. Miäs saa taas sen mukavan kesän, vaunulenkit ankkalammelle ja hevosia katsomaan ja minä sain ankean talven paksuine vaatteineen ja lumihankineen. Josko minä kuitenkin selviäisin paremmin siitä töihin hiipimisestä kesän aikana, kun niin, että joutuisin siihen myllytykseen keskellä kurjinta tammikuuta. Positiivista ajattelua on siis yritetty soveltaa asiassa. Aikuisten oikeasti olen enemmän kuin iloinen siitä, että Miäs haluaa olla poikien kanssa kotona ja viettää heidän kanssaan aikaa.

Otan siis pillerini vuodosta huolimatta ja jatkan asian prosessoimista, kunnes olen valmis luopumaan kokonaan haaveesta/pakkomielteestä kolmanteen lapseen.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Hulluksihan tässä tulee

Ihmisillä on varmasti ihan oikeitakin ongelmia. Siis sellaisia elämää suurempia. Minulla on vain tämä yksi (tai noh, onhan niitä muutamia, jos ihan tarkkoja ollaan...), joten jatkan jauhantaa. Tilastojen mukaan blogissani vierailee hämmentävän paljon lukijoita, joten lienee paikallaan esittää pahoittelut tämän hetkisten aiheiden vähyyttä.

Treffasin parin äitikaverin kanssa eilen. Kuten olen joskus ennenkin tainnut sanoa, en koe olevani kovin hyvä siinä. Poden alemmuuskomplekseja ja inhoan vertailua. Näiden ko. mammojen kanssa en ole tainnut ennen moisia tunteita kokea, mutta eilisestä tapaamisestamme jäi suuhun vähintäänkin pikkusuolainen maku. Toinen mammoista kertoi olevansa raskaana ja toinenkin on, vaikkei kertonut. Näin ainakin olin rivien välistä (ja ehkäpä jopa mahan muodosta) lukevinani. Tiedän, että molemmilla on kakkoshaaveita ja -yritystä ollut jo jonkin aikaa. Päädyimmepä sitten keskustelemaan lapsiluvusta ja saimpa minäkin vastattavakseni visaisen kysymyksen mahdollisesta kolmosesta. Koska olemme ihmisinä aika erilaisia ja katselemme juttuja hiukan eri vinkkelistä, sain pienen piilosaarnan tästä lisääntymisaiheesta. Mitäänhän ei suoraan sanottu, joten olen täysin tulkintojeni varassa ja aina on olemassa pikkuruinen mahdollisuus, että ne menevät metsään. Saarnasta poimimani viesti oli kuitenkin jotakuinkin tämän kaltainen: "hullujahan te olette, jos kolmannen vielä tähän samalla tahdilla väännätte!!!" Ja niinhän me olisimme, ei sitä voi kieltää. Mutta kun.

Omat ajatukset vaihtelevat edelleen riippuen siitä mitä luen ja ketä kuuntelen. Ihan vain tiedoksi: netti on pullollaan pohdintoja kolmannesta lapsesta ja varsin yleisenä surun ja murheen aiheena oli, että jos ei tule enää lapsia, ei saa enää kokea raskautta eikä synnytystä. Kohtuullisen luonnollista. Ja ehkäpä tuosta on pohjimmiltaan kysymys omallakin kohdallani. Olen yrittänyt miettiä ja tunnustella, että haluaisinko ihan oikeasti isomman perheen vai onko kysymyksessä vain halu/tarve/pakkomielle kokea raskaus kaikkine lieveilmiöineen (kuten synnytys) vielä kerran. Ja jos se ei ole se lapsi, jota tässä haluan, niin mitä se sitten on.

Olen myös löytänyt joitakin vastauksia. Olen huomannut olevani aika projektiluontoinen ihminen. Ehkäpä tämä lapsien hankkiminen on siis ollut minulle eräänlainen projekti. Kun on joitakin vuosia kytännyt ja seurannut kroppansa toimintaa ja tehnyt jos jonkinlaisia testejä, on kummallista ajatella, ettei niitä merkkejä enää seuraisi. Kyttäilystä luopuminen on siis oma juttunsa. Ettäkö ovulaatio saisi tulla ja mennä ihan oman mielensä mukaan ilman sen kummempaa huomiota? Jos nämä kyttäilyt siis jättää, niin mitä siihen tilalle? Mitä minä sitten kyttään? Naapurin hameisiin pukeutuvaa vanhaa herraako (okei, myönnän. Kyttään häntä ihan ovulaation ohellakin. Selvennykseksi mainittakoon, että naapurin sedällä ja ovulaatiollani ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa)?

Olimme ennalta jutelleet Miähen kanssa, että Minimies on meidän iltatähti ja tämän keskustelun pohjalta muistuttelin itselleni pitkin raskautta, että tästä tulee nyt nauttia, koska tätä en enää koskaan koe. Siitä huolimatta haluaisin sen vielä kokea. En välttämättä pahoinvointia tai armotonta väsymystä, mutta sen ihmeellisen tunteen, että minussa kasvaa joku. Ja ne ensimmäiset pienet liikkeet. Vaikka Minimiehen synnytys olikin aika kivulias kokemus (josta Miäs minua lupauksensa mukaan tässä taannoin muistutti), haluaisin sen vielä kerran kokea. On siinä vaan jotain niin voimaannuttavaa. Niin, ja se hetki, kun saa sen pienen ensimmäisen kerran syliin ja rinnalle. Onko kyseessä kuitenkin enemmän niiden hetkien kaipuu, kuin toive siitä, että minulla olisi kolmas lapsi? Jos on kysymys vain hetkistä ja niitä lähdemme tavoittelemaan, meille on tulossa suurperhe. Ei kai se hetkien kaipuu noin vain lopu ja unohdu siihen kolmanteen, vaan sitä jatkuu ja jatkuu.

Olen miettinyt sitäkin, että miksi minusta kaikilla tuntemillani ihmisillä on kolme lasta. Olen joutunut oikein kaivamalla kaivamaan mieleni uumenista esiin tuttavia, jotka ovat onnellisia kaksilapsisina perheinä ja kyllähän heitä löytyy. Itseasiassa varmasti enemmän kuin niitä kolmilapsisia. Tähän kohtaan nyt vain sattuu osumaan sellainen hetki elämässäni, että monille on se kolmas tulossa ja minulla on olo, että jään jotenkin kelkasta tai missaan pahasti sen, mitä kaikki muut ovat jo saaneet. Kyllä, mielessäni yleistän asioita rankasti. Haluaisin kuitenkin tehdä päätöksen, joka perustuu meidän perheeseemme, ajatuksiimme ja toiveisiimme - en päätöstä, jonka teemme siksi, että "kaikilla muillakin on". Ja tästä syystä otan pillerini kiltisti joka aamu.

Tulevaisuus on teema, jota en oikein hahmota tällä hetkellä. Kaikki on niin keskeneräistä. Ehkäpä olisi siis aika rakentaa valmiiksi edes joku kulmaus siitä ja vaikkapa hankkia vakityöpaikka, kuten aikuisilla ihmisillä on tapana. Tai saattaa päätökseen kohtuullisen mukavasti alkanut elämäntaparemontti, jonka alkuvuodesta polkaisin käyntiin. Ei niin, ettäkö kolmas lapsi olisi este näille asioille, mutta kyllähän se asioihin vaikuttaisi. Siinä olisi jo parikin projektia, joihin voisin hukuttautua ovuloimpa tai en.

Teskti on hyvinkin tajunnanvirta -osastoa, mutta sekavia ovat ajatukset muutenkin, joten ihan tuli postauksesta kirjoittajansa näköinen.

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Soutamista ja huopaamista

On se vaan kumma, miten häilyväinen voi ihmismieli olla. Välillä olen niin tyytyväinen elämääni tällä kokoonpanolla ja juuri näin, että ihmettelen itsekin vielä yhden vauvan kaipuutani. Ja siitä hetki eteenpäin ja ihmettelen vain sitä, etten muka sitä vauvaa "automaattisesti" haluaisi. Teimme siis joku aika sitten Miähen kanssa periaatepäätöksen, että annamme vauvalle luvan tulla toukokuun loppuun asti ja jos siihen mennessä ei mitään ole tapahtunut, laitamme lapun luukulle. En kai olisi nainen, jos en olisi mieltäni muuttanut. Muutaman vähän koettelevamman päivän jälkeen tein päätöksen, että kyllä nämä meidän lapset nyt ovat tässä. Nämä riittävät ja nyt jatkamme eteenpäin. Aloitin siis pillerit. Muutaman päivän pillereitä nautittuani totesin Miähelle, että entäs, jos ehkäisisimme vaikka toukokuulle asti ja yrittäisimme sen jälkeen vielä muutaman kierron. Siis, että mitä? Suunnitelmahan on juuri päinvastainen, kuin se alkuperäinen päätös. Minua vain alkoi ahdistaa ajatus kolmannesta kesästä ison mahan kanssa. Mitään takuitahan ei ole, että koskaan enää raskautuisimme. Mutta on kuitenkin otettava huomioon sekin mahdollisuus, että raskautuisimme piankin ja se alkoi jostain syystä tuntumaan tukalalta. En kuitenkaan näköjään ole valmis päättämään, ettei enää koskaan ja siitä kai tuo ajatus kevät-/kesävauvasta kumpusi. Toistaiseksi pillerit siis käytössä ja katsomme sitten myöhemmin, vieläkö sitä kolmatta haluamme vai onko lapsilukumme oikeasti tässä. Miähen suhtautuminen on ollut vähintäänkin huvittavaa. Taitaa raukkaparka olla ihan yhtä hukassa, kuin vaimonsakin. Totesi tukevansa minun päätöstäni oli se mikä hyvänsä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Haastetta pukkaa

Jos elämä itsessään ei ole riittävän haastavaa kaikkine outoine pohdintoineen, haastetta pukkaa myös blogistaniassa :D. Kiitos siitä mamalle!

Haaste menee siis näin:
Tämän haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa (oma sepostukseni täyttää tämän kriteerin aika kirkkaasti :D).

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta:

1. Rakastan perhettäni yli kaiken.
2. Haluaisin opiskella, mutta en tiedä mikä olisi se oikea/oma juttu. Yksi kouluhan minulla on jo kesken...
3. Rakastan syksyä ja suhtaudun talveen syvällä vastenmielisyydellä.
4. Jos meillä olisi sauna, saunoisin joka ilta.
5. Olen taas viime päivinä huomannut innostuvani projekteista. Olen siis projekti-ihminen :).
6. Laihdutan aina ja jatkuvasti. -Tällä kertaa toivottavasti pysyvästi.
7. Minulla on viisi sisarusta.
8. Olen asunut ulkomailla.
9. Lempijuomani on Pepsi Max, jota juon liikaa.
10. Haaveilen rivitaloasumisesta jossain hieman pienemmässä kaupungissa.
11. Lempieläimeni on apina.

Vastaukset maman kysymyksiin:


1. Mitä ilman et voisi elää?
-On paljon asioita, joista on helppo ajatella, etten voisi elää ilman niitä. Totuus taitaa kuitenkin olla, että niin kauan kun on happea, jota hengittää ja kroppa siinä kunnossa, että homma pelaa, olen hengissä. Asioita, joista minun olisi vaikea seuoriutua eteenpäin olisi varmasti jonkun perheenjäseneni kuolema tai oma vammautuminen.

2. Paras tapasi rentoutua?
-Usein huomaan rentoutuvani tv:n ääressä, mutta vaikea sanoa onko se paras tapa rentoutumiselle. Liikunta rentouttaa ehkä paremmin?

3. Mitä inhoat?
-Kaksinaamaisuutta, selkäänpuukottamista ja valehtelua.

4. Mitä pelkäät?
-Tietyllä tavalla pelkään elämää. Se kun on niin arvaamatonta.

5. Mistä nautit?
-Perheestä, ystävistä, villasukista, kevään ekoista tulppaaneista, hyvästä ruuasta, hyvän ystävän kirjeestä, lasten hymyistä, päiväunista, juuri siivotusta kodista, Pepsi Maxista, puhtaan pyykin tuoksusta, kynttilöistä...

6. Mikä on paras puolesi?
-Etupuoli :).

7. Mikä on huonoin puolesi?
-Takapuoli :(.

8. Mikä väri kuvastaa sinua?
-Öööh... Vihreä?

9. Miksi aloitit blogin kirjoittamisen?
-Tykkään kirjoittamisesta. Siinä se pääasiallinen syy kai on. Harmikseni aikaa kirjoittamiseen on nykyisin ihan liian vähän.

10. Esikuvasi?
-???

11. Tulevaisuudentoive?
-Saada olla terveenä ja nähdä lasten kasvavan (kuulostan ihan siltä danoninomainokselta!!!). Löytää omat jutut niin töiden kuin harrastusten suhteenkin. Niin, ja tietysti laihtua :D.

11 kysymystä haastetuille:

1. Lempivuodenaikasi?
2. Mistä haaveilet?
3. Ketä ihailet?
4. Jos olisit kulkuneuvo, mikä kulkuneuvo olisit?
5. Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt?
6. Kaukaisin paikka, jossa haluaisit käydä?
7. Mitä harrastat/haluaisit harrastaa?
8. Jos saisit olla päivän joku muu, kuka olisit?
9. Mikä on lempimusiikkikappaleesi?
10. Elämänfilosofiasi?
11. Jos toisin sinulle tänään lahjan, mitä toivoisit?

Haaste on tainnut vaeltaa jo aika monessa blogissa, joten haastan vain seuraavat kaksi ja sen lisäksi haaste on täällä vapaasti napattavissa :).

Uuden elämän odottamisen odottamista
Ehkä vielä uskallan




tiistai 22. tammikuuta 2013

Järjen äänen kaikuja

Järjen ääni on vihdoin herännyt. Tai ainakin jollain tasolla kuulen sen kaiun kaikkien sekavien ajatusteni keskellä. Olen siis alkanut epäröidä sitä kolmannen lapsen haluamistani. Meillä kun on aika hyvä olla näin. Pojat ovat suht helppoja ja elämä pääpiirteissään mallillaan. Mahdumme nykyiseen asuntoomme mainiosti, vaikka pieniä järjestelyjä se vaatiikin jossain vaiheessa. Autoahan meillä ei ole, mutta pidempiä matkoja varten olemme sen helposti vuokranneet ja tällä kokoonpanolla sekin toimii hienosti. Meillä on tuplat, joiden ansiosta mamma pääsee tuulettumaan eikä mökkihöperyys pääse kovin usein vaivaamaan. Toistaiseksi meillä on oltu hyvin terveitä ja mikään tauti, tila tai sairaus ei ole ollut suuremmin vaivanamme. Elämä on siis antoisaa juuri näin ja juuri tässä.

Olen alkanut epäillä jaksamistani joka tasolla. JOS tulisin raskaaksi kovinkin sukkelasti lähikuukausina, tarkoittaisi se elämän hankaloitumista työ- ja opiskelukuvioidemme suhteen. Jonkinlainen hahmotelma kun olisi olemassa tämän nykytilanteen kanssa ja se tuntuu suurimman osan ajasta toimivalta (jep, aikaa asioiden ajatteluun ja pyörittelyyn tuntuu olevan ja ajatukset ja tuntemukset saattavat vaihdella moneen kertaan samankin päivän aikana). Minusta on ollut ihana olla kotona poikien kanssa ja nautin tästä vaiheesta, mutta samaan aikaan tähyän jo tulevaisuuteen ja työelämään. Lienenkö huono äiti, mutta on päiviä, jolloin kaipaan töihin. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin toivoisin voivani olla kotona ikuisesti.

Fyysisesti raskaudet ovat olleet minulla suht helppoja. Totta kai varsinkin loppuraskaus on ollut rankka ja raskas, mutta minkäänlaisia ylimääräisiä vaivoja raskaus ei ole minulle tuonut. Mutta jaksaisinko kolmannen raskauden tähän perään? Jaksaisinko sitä alkuraskauden väsymystä ja pahaa oloa samalla, kun hoidan näitä jo olemassa olevia? Jaksaisinko kömpelyyttä ja liikkumisen vaikeutta varsinkin loppuvaiheessa? Sitä paitsi: meidän talon hissi on niin pieni, että juuri ja juuri mahdun siihen vaunujen kanssa nyt. Ison mahan kanssa olisimme vankeina seitsemännessä kerroksessa koko pitkän päivän. Siinä kohtaa se mökkihöperyys voisi jo iskeäkin.

Henkisestikään raskaudet eivät ole kovasti kuormittaneet, vaikka varsinkin alkuraskaudet ovatkin olleet täynnä pelkoa. Yksi isoimmista peloistani tällä kertaa liittyy/-isi lapsen vammaisuuteen. En tarkoita sitä, etteikö vammainen lapsi olisi meille aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi. Tiedostan vain oman ikäni ja sen mukanaan tuomat riskit sekä sen, että vastuu vammaisesta lapsesta on jotenkin suurempi ja pidempi, kuin terveestä lapsesta enkä tiedä jaksaisinko sitä. Tosin siinä tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, minkä myös tiedostan. Olemme Miähen kanssa sen verran "iäkkäitä", että pelkään myös vastuun mahdollisesta vammaisesta sisaruksesta jäävän pojille. Eikä siinä mitään, kyllä he varmasti sen kantaisivat. Mutta silti, olisiko se oikein? En edes tiedä mistä tämä vammaisuudenpelko oikein tulee ja miksi se on näin vahva tunne. Katselen ympärilläni olevia perheitä, joissa on useampiakin lapsi, ja totean, että aika pieni on se prosentti, joille vammainen lapsi syntyy. Mutta jollekin se aina osuu, joten miksi ei meille? Ihan kahjoa pohdintaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä ajankohtaista. Ja kai tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut jo ennen tositoimiin ryhtymistä.

Vauva-ajat ovat toistaiseksi menneet nekin hyvin. Paljoa meillä ei olla valvottu ja siksi kuvani auvoisasta pikkuvauva-ajasta saattaakin olla hieman epärealistinen. Toista on niissä perheissä, joissa on valvottu koliikin ja korvatulehdusten vuoksi tai ihan muuten vain yökausia. Nuokin kertomukset ovat tuttuja ihan lähipiirissä ja kovasti olen kiitollinen meidän toistaiseksi helpon arkemme vuoksi. Itsestäänselvänä en sitä ota enkä varsinkaan voi rintaani röyhistellä, että jotenkin itse olisimme sen saaneet aikaan.

Sitä en edelleenkään ole osannut määritellä, että haluaisinko oikeasti kolmannen lapsen. Jonkin asteista vauvakuumetta kyllä poden, mutta liittyykö tuo kuumeilu oikeasti lapseen vai liittyykö se yrittämiseen, testaamiseen ja raskauteen? Olenko laskenut päiviä ja elänyt kiertoni mukaan sen verran pitkään, että kierteestä on vaikea päästä pois? Ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa ympärillä olevat kaverit, joista useammalle on joko juuri syntynyt tai juuri syntymässä juurikin kolmas lapsi? Kumpuaako prosessini loppujen lopuksi siitä, että koen jotenkin, että minun pitää pysyä samassa tahdissa muiden kanssa? Ja näin ajatellessani unohdan ympäriltäni ne kaksilapsiset perheet, jotka ovat tilanteeseensa vallan tyytyväisiä.

Mistäkö tämä kaikki pohdinta sai alkunsa? Negatiivisesta raskaustestistä. Viikonloppuna oli ilmassa jos jonkinlaista oiretta, joiden siivittämänä ajattelin pissiä tikkuun. Ovulaatiotestit toimivat varsin kummallisella reseptillä nykyisin, mutta fyysisten merkkien perusteella taisin ovulaation havaita muutenkin. Mitään suurempaa yritystä ei siihen aikaan kuitenkaan ollut, joten ihmehän se olisi ollut, jos testi olisi positiivista näyttänyt. Joka tapauksessa tunsin helpotusta ja huojennusta testin ollessa negatiivinen. Eikö se kiteytä sen ajatuksen, etten sittenkään ole valmis sen kolmannen tuloon?

Ihan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta järki on vihdoinkin puhunut ja nyt on vain päätettävä kumpaa kuuntelen, järkeä vai tunnetta. Totuus on edelleen se, että emme me tästä nuorru ja asia on päätettävä oikeastaan nyt.

Kierto jäi 23 päiväiseksi. Tänään kp1.

torstai 10. tammikuuta 2013

Meillä asuu Känkkäränkkä

En tiedä mitä auvoiselle perhe-elämällemme on tapahtunut, mutta keskuuteemme on pesiytynyt jonkinlainen kiukkua aiheuttava pöpö. Näin sen ainakin tulkitsen. Ennen niin aurinkoinen Pikku Ukkomme on yhtäkkiä löytänyt oman tahtonsa ja sen myötä pinna on erittäin kireällä. Jos duplot eivät mene juuri niin kun hän haluaa, alkaa armoton karjuminen. Päivittäin heittäydytään lattialle kiljumaan useampaan kertaan erinäisistä, äidin mielestä hyvin pienistä syistä. Myös syömisestä on tullut lähes ainaista tappelua. Äiti alkaa olla huijauksen maailmanmestari syömisen saralla ja vaikka äiti on onnistunut muutaman otteluvoiton nappaamaankin, uhkaa poika viedä koko turneen.

Osittain tämä kehitys lienee normaalia ja ikäänkuuluvaa. Niin, ja se toinen osa... Eiköhän se toinen osa löydy äidin tissiltä. Se kun vaan on niin ärsyttävää, että se pikkuveli on äidin sylissä juuri silloin, kun hän siihen haluaa. Ei auta, vaikka äiti laittaisi vauvan pois ja ottaisi syliin - the hetki on jo ohi ja siitäkös saa uuden aiheen huutaa. Pikku Ukkomme siis kärsinee jonkinlaisesta Post Traumaattisesta Stressi Reaktiosta, jonka hän koki Minimiehen saapuessa, vaikka näennäisesti kaikki hyvin menikin.

Minimies itsessään on oma hurmaava itsensä. Hymyjä ei häneltä tarvitse houkutella, vaan niitä jaellaan ilmaiseksi ja innolla kaikille, jotka vaivautuvat hänen eteensä pysähtymään. Juttelu on myös kova sana tällä hetkellä. Ääntä tulee monessa eri sävyssä ja monella eri desibelillä. Toistaiseksi sosiaalinen tapaus siis.

Tissiä meillä menee hyvin vaihtelevasti. On päiviä, jolloin kuvittelen pojan saaneen riittävästi ihan vain luonnonmenetelmin, kunnes tulee ilta ja reppana tankkaa pullo toisensa jälkeen. Öisin en ole pulloa antanut vähään aikaan, mutta viime yönä päätin kokeilla onko äherrys kenties tissin jälkeen jäänyttä nälkää ja pojan vetäistyä 80ml lähes yhdellä imaisulla tulin siihen tulokseen, että äidin antimet ovat auttamattomasti liian vähäiset tämän herran tarpeisiin.

Ajatukset kolmosesta vaihtelevat hetkittäin ja päivittäin. Ajatus uudesta raskaudesta ja vielä yhdestä lapsesta ovat suloisia. Olisi se vaan niin kiva vielä kerran kokea se kaikki ja saada vielä yksi tähän meidän pesueeseen. Toisaalta meidän on hyvä näinkin. Pojat ovat terveitä ja kasvavat ja kehittyvät vauhdilla. Känkkäränkkäkään ei ole ikuista ja suurimmaksi osaksi meillä on hauskaa ja mukavaa juuri näin. Varsinaisesti tästä ei puutu ketään. Käytännön elämää kolmas näillä ikäeroilla varmasti hankaloittaisi jonkin verran. Naisen ajatus on ehtinyt käydä läpi jo vaunut, rattaat, hissit, huoneet, väsymykset, päivärytmit, laihdutukset ja lukemattoman määrän muita asioita, jotka joko liittyvät asiaan tai sitten eivät. Mieli vaihtuu siis aivan hetkessä ja huomaan tämän olevan aivan erilainen prosessi, kuin kumpikaan noista edellisistä raskauksista on ollut.

Ps. Meidänhän piti ihan vain tjottailla. Kun kierto oli mitä oli, ajattelin tilata ovistikkuja ihan vasin selvittääkseni tapahtuuko minkäänlaista ovulaatiota tässä kropassa. Tänään on kp11 ja tikkuun ei määräajan puitteissa tullut viivan viivaa. Ei tässä kierto ainakaan entisellään ole, mutta ei kai se mikään ihme ole. Limat sen sijaan puhuisivat lähestyvän oviksen puolesta. 

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Vuosi 2012

Tammikuussa pakkasimme tavaroitamme edellisessä asunnossamme ja kuun lopulla muutimme. Vaikka alkuun suhtauduin nykyiseen kaupunginosaamme hieman epäilevästi, on minun rehellisyyden nimissä myönnettävä, että olen viihtynyt. Hyvä näin.

Helmikuussa tein positiivisen raskaustestin.

Maaliskuussa olin Pikku Ukon kanssa kotona. Väsymys on tainnut olla kohtuullisen kovaa, sillä talvenselkä on taittunut jonkinlaisessa koomassa.

Huhtikuun lopussa palasin töihin. Pikku Ukon ja Miähen yhteiselo kotona hieman jännitti, mutta hyvin selvisivät.

Toukokuussa täytin 38 vuotta. Mieti, 38!!! Olen ikäloppu.

Kesäkuussa elimme normiarkea. Muu kansa mietti kesälomia, minä laskin päiviä äitiysloman alkuun.

Heinäkuussa teimme pienen reissun kera teinien. Muistot tapahtumasta ovat yllättävän hyviä.

Elokuussa Pikku Ukko täytti vuoden. Myös raskausvaivat alkoivat painaa ihan todenteolla ja jäin sairaslomalle sydämen rytmihäiriöiden takia.

Syyskuussa aloitin äitiysloman. Rytmihäiriöt helpottivat samassa suhteessa elämän hidastumisen kanssa.

Lokakuussa Minimies otti varaslähdön ja saapui seuraksemme.

Marras-joulukuussa olemme eläneet huikeaa elämää perheenä väsyneinä, onnellisina, kiukkuisina, iloisina, itkuisina, pyjamassa, surullisina, huipulla... Koko elämän tunneskaala on ollut mukana, mutta juuri se tekeekin elämästä niin hienoa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ps. Sain täti punaisen seurakseni 13 päivän välillä. Ja kun hänen läsnäolonsa kesti edellisellä kierroksella noin viikon, rätittömien välipäivien määrä oli olematon. Vieraileekohan hän tästä eteenpäin tällä tahdilla vai oliko tämä vain raskauden jälkeistä ja pillerien aloittamisen ja lopettamisen aikaansaamaa häiriötä?