maanantai 25. helmikuuta 2013

Itkuinen kirppariretki ja muita kahjoja pohdintoja

Piipahdin viime viikolla lastenvaatekirppiksellä. Minimiehelle metsästin paria bodya ja Pikku Ukolle mitä tahansa 86-92 -senttisiä. Homma hoidettu ja vaatteita hamstrattu. Kotiin tulin kuitenkin tippa silmäkulmassa. Olen jotenkin onnistunut prosessoimaan tätä kolmoshässäkkää siihen pisteeseen asti, että näin meillä ollaan ja näin meillä pysytään. Mutta tuo kirppisretki laukaisi taas mitä hassuimpia ajatuksia ja tuntemuksia. Tulin siis kotiin parkuen sitä, etten minä enää koskaan kuulu niihin äiteihin, jotka tulevat kirpparille pienen nyyttinsä kanssa ja penkoo siellä nyytti kainalossa uusia, ihmeellisiä löytöjä. Ei siinä ja sen puoleen, en minä nyytteineni ole aikaisemminkaan juuri kirppareita kiertänyt. Mutta se vain konkretisoitui siinä yli-innokkaiden mammojen sumuisessa kaahotuksessa: "mä en enää koskaan kuulu tohon joukkoon". Sen lisäksi aloin miettiä niitä vaatehuoneeseen kasattuja vauvanvaatteita, joita Minimies pitää muutaman viikon ja jotka sen jälkeen ovat tarpeettomia. Siis tarpeettomia meidän taloudessa. Ajatus siitä, että veisin kaikki nuo suloiset, rakkaudella hamstratut luomukset (joita yleisesti kutsutaan ihan vain vauvan vaatteiksi) persoonattomalle myyntipöydälle muiden ihmisten tongittaviksi, alkoi tuntua täysin mahdottomalta. Saanhan vielä hetken aikaa säilöä niitä, saanhan? Sukuun on tosin Minimiehen jälkeen saapunut jo uusi herra ja hänelle olen pienimmät ja miehisimmät siirtänyt. Tippa meinasi tipahtaa siinäkin kohtaa, kun tuon uuden herran äiti totesi, että "voihan ne vaatteet sitten laittaa kiertoon, jos me ei niitä tarvita". Näinhän se on ja se on ainoa järkevä teko. MUTTA. Ne olivat minun lasteni vaatteita, joita minä rakkaudella pesin. No juu, yhden päivän näitä omiinkin korviini kahjoja ajatuksia vaalin ja sen jälkeen taas helpotti.

Helpotti itseasiassa niin paljon, että kun tässä sitten eräänä yönä heräsin alaselän ja -mahan jomotuksiin ja mietin raskautumismahdollisuutta, ahdistus iski. Kävin työpaikkahaastattelussa tulevaisuutta silmällä pitäen ja pohdin, että oikeastaan tässä kohtaa raskautuminen ei olisi kovin hyvä homma. Testinkin ehdin jo rykäistä yhtenä iltana kaikkien oireideni saattelemana ja siitäkös se mieli lähes sekosi, kun olin testissä jotain näkevinäni. Seuraavana aamuna testi oli erittäin negatiivinen ja tämä mamma huokaisi helpotuksesta. Mainittakoon tähän vielä, että menkat tulivat taas. Tällä kertaa kierto taisi olla 2,5 viikkoa. Että ei näillä kierroilla olisi edes mahkuja raskautua vaikka niin haluaisikin. Nämä menkat tosin olivat niin oudot, että lienevätkö jotain muuta vuotoa, joka kesti 3 päivää.

Imetys tuli tiensä päähän viime viikolla. Se vain yksinkertaisesti kaatui omaan mahdottomuuteensa. Tyhjistä tisseistä kun on vähän huono imettää. Nyt mennään Nanilla ja hyvin tuo poika sillä kasvaa, joten ei huolta sillä rintamalla. Neljä kuukautta tulee mittariin torstaina ja eilen bongasimme ensimmäisen hampaan, joka oli sen verran isosti näkyvillä, että varmaan oli siellä jo pari päivää nököttänyt. Tästä saisin taas aikaan "minulla ei enää kohta ole vauvaa" -itkun, mutta jääköön sikseen. Soseita ajattelimme aloitella tässä vielä tällä viikolla ja siitä se sitten taas lähtee.

perjantai 15. helmikuuta 2013

---

Minipillerikokeilu on jäänyt taakse, vuodot loppuneet kuin seinään ja epäaikuismaisesti päädytty kiihkeilemään Miähen kanssa. Ja siitäkös pieni mieleni on taas heittänyt koko kierroksen ympäri. Tapahtuneen jälkeen ensimmäinen reaktio oli paniikki. Apua, entäs jos kuitenkin tulen raskaaksi? Tuosta reaktiosta on kuitenkin selvitty ja huomaan googlailevani jälleen kerran alkuraskaudenoireita... Kunnes sain puhelun mahdollista työpaikkaa koskien ja jälleen kerran iski paniikki: mutta entä jos kuitenkin olen raskaana? 

Fakta lienee se, että kuten pillereiden mukana tulleessa ohjelärpäkkeessä (siinä samaisessa, jossa puhuttiin niistä pienistä tiputteluvuodoista, joten mitään luottoahan siihen lappuun ei ole) sanottiin, minipillereissä oleva hormonimäärä on riittävä estämään munasolun kasvun. No hätä siis. 

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Meillä on hyvä näin

Olen viimepäivinä miettinyt unelmia ja sitä, mistä ne syntyvät. Ja sitä, voisiko niitä itse synnyttää pelkästään tahtomalla. Mieleni yrittää siis edelleen etsiä sopivaa projektia, johon hukuttaa tämän kaiken kohdetta etsivän energian, joka vauvakuumeilusta tuntuu jäävän yli. Kyllähän niitä unelmia löytyisi, mutta kannattaako tällä hetkellä unelmoida mistään sen suuremmasta? Parasta olisi siis vain haaveilla tasaisesta ja onnellisesta perhe-elämästä ja nauttia siitä ihan täysillä. Eikä sitä oikeastaan niin kauheasti tarvitse edes haaveilla, ihan tasaista ja onnellistahan se on.

Minimies kasvaa kohisemalla ja äiti etsii jatkuvalla syötöllä seuraavaa vaatekokoa vaatehuoneen uumenista. Pikku Ukko elää omaa, varsin aktiivista elämäänsä keksien joka päivä jotain uutta. Olen mykistynyt ihastuksesta katsoessani sitä luovuutta, jolla 1,5-vuotias elämään suhtautuu. Viime päivien suuri turhautuman aihe on ollut valokatkaisijat. Niihin kun ei millään yletä 85cm:n varrella ja sekös ottaa pattiin. Onneksi lelulaatikosta löytyy muovilusikoita, puinen vasara ja kellopelin soittamiseen tarkoitettu kapula. Ne lisäävät pituutta hurjasti ja niiden avulla on meiltä morsetettu naapureille oikein urakalla eilinen ilta ja tämä aamu. Pallon potkiminen kuuluu myös ykkösjuttujen listalle. Energiaa on ihan loputtomiin ja käveleminen ei ole vaihtoehto. On pakko juosta, ettei elämä ehdi edelle.

Tämän kaiken keskellä tuntuu hyvältä olla juuri näin. Rakkaus poikiin kasvaa joka päivä ja Miähen kanssakin menee varsin hyvin. Teinit alkavat pikkuhiljaa olla omillaan ja vaikka edelleen ovatkin osa elämäämme (ja toivottavasti tulevat sitä aina olemaan), elämä heidän osaltaan tuntuu rauhoittuneen. On vain pakko nostaa kädet pystyyn ja antaa heidän mennä ja tehdä omat virheensä tietyissä asioissa. Elämä on antanut meille hyvät kortit ja toivon osaavani pelata ne oikein.

Tämän sanottuani totean, että Niagaravuodon jatkuessa kahdeksatta päivää Miäs totesi, että "vieläkö sä syöt niitä pillereitä?" -Siihen jäivät. Eivät siis siksi, että tässä vauvaa yritettäisiin, vaan siksi, että kunto alkoi olla kohtuu heikko. Imetys on sillä mallilla, että sitä tuskin kestää kovin pitkään (=syötyään molemmat tissit tyhjäksi poika vetää reilut 2dl pullosta). Haikeaa, mutta minkäs teet. Kun se aika koittaa, haen yhdistelmät, jotka ainakin ennen raskauksia toimivat moitteettomasti. Ja siitä sitten pikkuhiljaa aletaan prosessoida sterilisaation mahdollisuutta. Vielä en ole siihen valmis, mutta jossain kohtaa se tuntuu järkevältä.

Unelmiin palatakseni. Jossain vaiheessa toivoisin voivani opiskella. Kesken oleva sairaanhoitajan tutkinto saa minun puolestani jäädäkin keskeneräiseksi - mitä kauemmin olen pois sen parista, sitä vähemmän koko hommaa on ikävä - mutta jotain kuitenkin. Toivoisin, että jossain vaiheessa asumme rivitalossa. Toivoisin, että voisin harrastaa vaikkapa salilla käyntiä edes pari kertaa viikossa. Kaipa ne haaveet tulevat näistä arkisista asioista ja hyvä niin.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Menkat. Taas!!!

Jos taas vaikka vähän prosessoisi... Vaikka taitaa tämä prosessi olla yhtä pitkä kuin leveäkin, joten mitään nopeita johtopäätöksiä (ihan oikeista päätöksistä puhumattakaan) tuskin syntyy. Mutta laitampahan itselleni vähän ylös, että mitä tässä on pohdittu olipa se johtopäätös sitten joskus mikä hyvänsä.

Olen onnistunut selvittämään mihin minipillereiden ehkäisyteho perustuu: kun vuotaa joka toisen viikon lähinnä Niagaraa muistuttavalla intensiteetillä, ei petipuuhat ensimmäiseksi ole mielessä. Ja ne toiset jokatoisetviikot teinit ovat meillä ja silloin taas petipuuhat vaativat enemmän tai vähemmän luovuutta, johon energiamme ei tällä hetkellä tahdo riittää. Pillereiden mukana tulevassa ohjelärpäkkeessä puhutaan kauniisti pienestä tiputteluvuodosta, johon ei tarvitse yleensä edes pikkuhousunsuojaa. Vähän on kaunisteltu totuutta taas. Tästä on pienet tiputtelut ja pikkuhousunsuojat kaukana. Tätä tavaraa tulee ja jos nyt jotain kiertoja haluaisi laskea, niin kierron pituus oli kokonaiset 12 päivää. Jep, että revi siitä sitten. Raskauden aikana en kärsinyt anemiasta enkä rautakuureille joutunut, mutta pelkäämpä, että tällä hetkellä ei kovin kummoisia lukemia hb-mittauksesta saisi.
Tiputtelun lisäksi on ollut kaikenlaista alavatsaolotilaa eikä mielialakaan ihan tasaisimmillaan. Vaikka koskapa se olisi ollut.

Olotiloja manailin itsekseni eräänä aamuna ja uhosin (edelleen siis ihan itsekseni) lopettaa koko pillerit. Ainoa ongelma tuossa planissa on vain se, että pillereiden lopettaminen nostaa mahdollisuuden raskautua kokolailla nollasta sataan. Okei, ei ihan, mutta jotain sinne päin kumminkin. Ja tuona kyseisenä hetkenä se ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Olin itsekin lähinnä hämmentynyt tuosta tuntemuksesta. Siis että se raskautuminen ei sitten kiinnostanutkaan. Kesä raskaana kuulostaa edelleen (onneksi!) ei-houkuttelevalta ajatukselta ja kun ikä tulee kohisemalla vastaan, olen tullut siihen tulokseen, että kyllä tämä meidän perhe nyt oli tässä. Kunnes taas tuulen suunta vaihtuu ja haluan vielä ainakin kolme lasta lisää... Mitään dramaattista muutosta ei siis ole ajatuksissani asiassa tapahtunut. Tai ehkä niitä "kyllä tämä on tässä" -päiviä on enemmän kuin aiemmin.

Arkirealismia asiaan tuo se, että laskimme Miähen kanssa elämää ja sen kustannuksia, ja tulimme siihen tulokseen, että Miäs jää kesäksi kotiin poikien kanssa. Jostainhan se leipä on kuitenkin revittävä, joten käytännössä homma menee niin, että rouvan on siis etsittävä töitä. Että tässäkö tämä nyt sitten oli, minun kotiäitiyteni? Ihan kamala ajatus. Miäs saa taas sen mukavan kesän, vaunulenkit ankkalammelle ja hevosia katsomaan ja minä sain ankean talven paksuine vaatteineen ja lumihankineen. Josko minä kuitenkin selviäisin paremmin siitä töihin hiipimisestä kesän aikana, kun niin, että joutuisin siihen myllytykseen keskellä kurjinta tammikuuta. Positiivista ajattelua on siis yritetty soveltaa asiassa. Aikuisten oikeasti olen enemmän kuin iloinen siitä, että Miäs haluaa olla poikien kanssa kotona ja viettää heidän kanssaan aikaa.

Otan siis pillerini vuodosta huolimatta ja jatkan asian prosessoimista, kunnes olen valmis luopumaan kokonaan haaveesta/pakkomielteestä kolmanteen lapseen.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Hulluksihan tässä tulee

Ihmisillä on varmasti ihan oikeitakin ongelmia. Siis sellaisia elämää suurempia. Minulla on vain tämä yksi (tai noh, onhan niitä muutamia, jos ihan tarkkoja ollaan...), joten jatkan jauhantaa. Tilastojen mukaan blogissani vierailee hämmentävän paljon lukijoita, joten lienee paikallaan esittää pahoittelut tämän hetkisten aiheiden vähyyttä.

Treffasin parin äitikaverin kanssa eilen. Kuten olen joskus ennenkin tainnut sanoa, en koe olevani kovin hyvä siinä. Poden alemmuuskomplekseja ja inhoan vertailua. Näiden ko. mammojen kanssa en ole tainnut ennen moisia tunteita kokea, mutta eilisestä tapaamisestamme jäi suuhun vähintäänkin pikkusuolainen maku. Toinen mammoista kertoi olevansa raskaana ja toinenkin on, vaikkei kertonut. Näin ainakin olin rivien välistä (ja ehkäpä jopa mahan muodosta) lukevinani. Tiedän, että molemmilla on kakkoshaaveita ja -yritystä ollut jo jonkin aikaa. Päädyimmepä sitten keskustelemaan lapsiluvusta ja saimpa minäkin vastattavakseni visaisen kysymyksen mahdollisesta kolmosesta. Koska olemme ihmisinä aika erilaisia ja katselemme juttuja hiukan eri vinkkelistä, sain pienen piilosaarnan tästä lisääntymisaiheesta. Mitäänhän ei suoraan sanottu, joten olen täysin tulkintojeni varassa ja aina on olemassa pikkuruinen mahdollisuus, että ne menevät metsään. Saarnasta poimimani viesti oli kuitenkin jotakuinkin tämän kaltainen: "hullujahan te olette, jos kolmannen vielä tähän samalla tahdilla väännätte!!!" Ja niinhän me olisimme, ei sitä voi kieltää. Mutta kun.

Omat ajatukset vaihtelevat edelleen riippuen siitä mitä luen ja ketä kuuntelen. Ihan vain tiedoksi: netti on pullollaan pohdintoja kolmannesta lapsesta ja varsin yleisenä surun ja murheen aiheena oli, että jos ei tule enää lapsia, ei saa enää kokea raskautta eikä synnytystä. Kohtuullisen luonnollista. Ja ehkäpä tuosta on pohjimmiltaan kysymys omallakin kohdallani. Olen yrittänyt miettiä ja tunnustella, että haluaisinko ihan oikeasti isomman perheen vai onko kysymyksessä vain halu/tarve/pakkomielle kokea raskaus kaikkine lieveilmiöineen (kuten synnytys) vielä kerran. Ja jos se ei ole se lapsi, jota tässä haluan, niin mitä se sitten on.

Olen myös löytänyt joitakin vastauksia. Olen huomannut olevani aika projektiluontoinen ihminen. Ehkäpä tämä lapsien hankkiminen on siis ollut minulle eräänlainen projekti. Kun on joitakin vuosia kytännyt ja seurannut kroppansa toimintaa ja tehnyt jos jonkinlaisia testejä, on kummallista ajatella, ettei niitä merkkejä enää seuraisi. Kyttäilystä luopuminen on siis oma juttunsa. Ettäkö ovulaatio saisi tulla ja mennä ihan oman mielensä mukaan ilman sen kummempaa huomiota? Jos nämä kyttäilyt siis jättää, niin mitä siihen tilalle? Mitä minä sitten kyttään? Naapurin hameisiin pukeutuvaa vanhaa herraako (okei, myönnän. Kyttään häntä ihan ovulaation ohellakin. Selvennykseksi mainittakoon, että naapurin sedällä ja ovulaatiollani ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa)?

Olimme ennalta jutelleet Miähen kanssa, että Minimies on meidän iltatähti ja tämän keskustelun pohjalta muistuttelin itselleni pitkin raskautta, että tästä tulee nyt nauttia, koska tätä en enää koskaan koe. Siitä huolimatta haluaisin sen vielä kokea. En välttämättä pahoinvointia tai armotonta väsymystä, mutta sen ihmeellisen tunteen, että minussa kasvaa joku. Ja ne ensimmäiset pienet liikkeet. Vaikka Minimiehen synnytys olikin aika kivulias kokemus (josta Miäs minua lupauksensa mukaan tässä taannoin muistutti), haluaisin sen vielä kerran kokea. On siinä vaan jotain niin voimaannuttavaa. Niin, ja se hetki, kun saa sen pienen ensimmäisen kerran syliin ja rinnalle. Onko kyseessä kuitenkin enemmän niiden hetkien kaipuu, kuin toive siitä, että minulla olisi kolmas lapsi? Jos on kysymys vain hetkistä ja niitä lähdemme tavoittelemaan, meille on tulossa suurperhe. Ei kai se hetkien kaipuu noin vain lopu ja unohdu siihen kolmanteen, vaan sitä jatkuu ja jatkuu.

Olen miettinyt sitäkin, että miksi minusta kaikilla tuntemillani ihmisillä on kolme lasta. Olen joutunut oikein kaivamalla kaivamaan mieleni uumenista esiin tuttavia, jotka ovat onnellisia kaksilapsisina perheinä ja kyllähän heitä löytyy. Itseasiassa varmasti enemmän kuin niitä kolmilapsisia. Tähän kohtaan nyt vain sattuu osumaan sellainen hetki elämässäni, että monille on se kolmas tulossa ja minulla on olo, että jään jotenkin kelkasta tai missaan pahasti sen, mitä kaikki muut ovat jo saaneet. Kyllä, mielessäni yleistän asioita rankasti. Haluaisin kuitenkin tehdä päätöksen, joka perustuu meidän perheeseemme, ajatuksiimme ja toiveisiimme - en päätöstä, jonka teemme siksi, että "kaikilla muillakin on". Ja tästä syystä otan pillerini kiltisti joka aamu.

Tulevaisuus on teema, jota en oikein hahmota tällä hetkellä. Kaikki on niin keskeneräistä. Ehkäpä olisi siis aika rakentaa valmiiksi edes joku kulmaus siitä ja vaikkapa hankkia vakityöpaikka, kuten aikuisilla ihmisillä on tapana. Tai saattaa päätökseen kohtuullisen mukavasti alkanut elämäntaparemontti, jonka alkuvuodesta polkaisin käyntiin. Ei niin, ettäkö kolmas lapsi olisi este näille asioille, mutta kyllähän se asioihin vaikuttaisi. Siinä olisi jo parikin projektia, joihin voisin hukuttautua ovuloimpa tai en.

Teskti on hyvinkin tajunnanvirta -osastoa, mutta sekavia ovat ajatukset muutenkin, joten ihan tuli postauksesta kirjoittajansa näköinen.