lauantai 22. kesäkuuta 2013

Plussan jälkeen

Plussatestistä on muutama päivä, mutta ajatukset ja tuntemukset etsivät edelleen uomiaan. Realismi taisi löytää tiensä meille vasta testin myötä. Mukana on tietenkin edellisistä raskauksista tutut pelot, jotka eivät ainakaan ole vähentyneet matkan varrella. Usko siihen, että kaikki menee hyvin, ei ole kasvanut sen myötä, että edelliset raskaudet ovat menneet hyvin, vaan oikeastaan päinvastoin. Kun kaksi kertaa on jo mennyt niin hyvin, voinko enää odottaa tai edes toivoa tämänkin menevän samoja latuja? Entä jos siellä ei olekaan ketään? Entä jos saan keskenmenon? Entä jos joudun vuodelepoon raskauden puolessa välissä? Entä jos lapsi ei olekaan terve? Entä jos...? Päällimmäisenä on onnellisuus ja kiitollisuus, mutta jossakin aika lähellä sen alla asuu jälleen kerran pelko. Joissain asioissa voisin oppia paljonkin Miäheltä. Hän ei juuri ihmettele eikä kysele, hän on niin miehisen yksinkertainen, että suhtautuu asioihin varsin pelkisteysti. Pohdintaani vammaisesta lapsesta hänen vastauksensa oli vain, että "sit me hoidetaan vammaista lasta." Näinhän se on. Asiat on otettava niin kuin ne tulevat eikä murehtia etukäteen. Jos vain joku kertoisi miten siihen tilaan käytännössä pääsee.

Oireita ei toistaiseksi ole ollut mitenkään merkittävästi. Toisaalta tänään on menkoista laskettuna ehkä jotain 3+5, joten ei kai tässä pidäkään vielä suuremmin oirehtia. Rinnat ovat hiukan arat, mutta ovat ne aremmatkin olleet. Vessassa saan juosta ihan kiitettävästi, mutta niin minä juoksen muutenkin. Väsymystä on havaittavissa, mutta kaipa se kuuluisi tähän elämänvaiheeseen muutenkin. Menkat eivät tänään alkaneet, joten ehkä se oireista tärkein on kuitenkin olemassa.
Hormonit ovat kuitenkin selkeästi jollainlailla sekaisin. Kiihdyn nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja sehän ei ole varsin miellyttävää Miästä ajatellen. Voi ukko parkaa, kun meni möläyttämään, että etävanhemman (tässä tapauksessa teinien äiti) tulot eivät vaikuta teinin opintotukeen, mutta koska minä olen naimisissa teinin isän kanssa ja teini kirjoilla meillä, minun tuloni vaikuttavat siihen. Palko livahti sieraimeen juurikin sillä hetkellä ja hyvä etten siitä paikasta lähtenyt vääntämään sähköpostia jollekin perussuomalaiselle kansanedustajalle, joka saattaisi nähdä epäkohdan samoin, kuin raskaana oleva hormonihirviö. Kärjistettynä tilanne on siis se, että etävanhemmalla on kyllä elatusvelvollisuus tässä yhteishuoltajuudessa, mutta kun opiskelua ei katsota välttämättömyydeksi (siis että mitä???), niin silloin tuo etäisesti asuva huoltaja on vähän niinkun kuivilla asiasta. Minun kuitenkin oletetaan osallistuvan teinin koulukuluihin. Asiasta vaahtoaminen on täysin naurettavaa, koska a.) minun tuloni ovat sen verran vähäiset, etteivät ne juurikaan heilauta teinin rahansaantia suuntaan eikä toiseen ja b.) minä mieluummin tuen teinin koulunkäyntiä, kuin katselen hänen lusmuiluaan kotosalla hamaan maailman tappiin. Episodin mentyä totesin Miähelle, että taitaa olla hormoneissa jotain pikku häikkää, jolloin hän ystävällisesti (joskin hiukan varovaisesti) suhautti, että "siltä vähän vaikuttaa".

Kaikessa onnen huumassani realismi alkaa kuitenkin heräillä ja sen myötä havaitsen sisuksissani kasvavaa paniikkia: mitä ihmettä me on menty tekemään??? Miten me voidaan ikinä tästä selvitä? Mutta näinhän minä olen ajatellut ennen jokaista raskauttani ja kaikista on selvitty. Myös siitä ensimmäisestä, joka kesti noin seitsemän viikkoa. Rankkaa ja raskastahan se alku varmastikin on, mutta on siitä muutkin selvineet, joten miksen muka minä? Siis, JOS kaikki menee hyvin ja saadaan sintti kotiin.

Varhaisultraa meinasin varailla, jos nyt joku paikka on heinäkuussa auki. Minimiehellä on ensi viikolla neuvola ja meinasin jo vähän vihjaista, että saatetaan tarvita kaikenlaisia aikoja elokuulle: 2-v. neuvolaa, 10 kk -neuvolaa ja toivottavasti myös äitiysneuvolaa. Ja ehkä myös kysyä siitä ärsyttävästä sokerirasituksesta. Eihän sitä vielä vähään aikaan tehdä, mutta tiedän jo valmiiksi kärähtäväni siinä, joten sittenpähän pääsisi seurantaan aiemmin. Siis, JOS kaikki menee hyvin ja raskaus jatkuu.

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Dpo 12


Olen mykistynyt. JOS kaikki menee hyvin, meidän kolmonen saapuu maaliskuun alussa.

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Töihinpaluu ja syyllisyys

Kesä on ehtinyt pitkälle ja lyhykäinen kevät jäänyt unholaan. Koko kevään pelkäsin ja inhosin ajatusta töihin paluusta, vaikka tiesinkin sen olevan taloudellisesti meille paras ratkaisu. Miäs siis viettää päivänsä poikia hoitaen ja minä palasin työmaailmaan jokunen hetki sitten. Vielä ei olla löydetty täysin toimivia rutiineita homman hoitumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eiköhän se tästä hiljalleen lähde suttaantumaan. Miäs on ainakin toistaiseksi nauttinut uudesta tilanteesta aivan kybällä ja äijät onkin tehneet ihan omia juttujaan päivisin. Hyvä niin.

Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.

Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.

Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.