Äitienpäivän kynnyksellä

Viimeiset viikot ovat tuoneet elämääni tunteen, jota kuulemani mukaan kenenkään äidin on vaikea välttää: syyllisyyden. Miäs yrittää jatkuvasti sanoa, ettei moiselle tunteelle ole realistisesti mitään syytä, mutta uskoisko naisen tunteet miehen ääntä? Ei ainakaan tässä taloudessa. Ensin tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olen kotona enkä tuo rahaa perheeseen. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä myös siitä, etten saa edes näitä kotikuvioita hoidettua riittävän hyvin. Pölykoirat kiitää ympäri kämppää ja ulisevat mennessään. Pahimpia sitten ajoittain raavin imurin rähjäkkeellä kasaan ja toivon sen muuttavan yleisilmettä edes vähän. Sitten menin töihin ja siitä se syyllisyys vasta alkoikin. Aamulla lähden syyllisenä ja iltapäivästä palaan vielä syyllisempänä. Syyllisenä siitä, etten ole lapseni kanssa kotona. Syyllisenä siitä, etten ollut osannut hoitaa asioitani niin, että minulla olisi mahdollista olla kotona lapseni kanssa. Syyllisyyttä siitä, että kuitenkin työpaikkani on ihan ok enkä ole sieltä ehdoin tahdoin koko päivää pyrkimässä pois. Syyllisenä siitä, että annettuani kaikkeni työpäivän aikana muiden lapsille, olen niin väsynyt illalla, että oma lapseni jää vähemmälle. Syyllisenä siitä, etten ole ajatellut maha.asukasta päivän aikana riittävästi... Lista on aivan loputon.

Itsekin tajuan, että asiat ovat kaikesta syyllisyydestä huolimatta hyvin. Miäs ja Pikku Ukko pärjäävät kotona loistavasti, käyvät keinumassa ja tekevät "miesten juttuja". Koti näyttää lähinnä sotatantereelta, mutta mitä sitten? Ei tähän kai kuole? Miäs hoitaa innokkaasti pyykinpesua ja laittaa ruuan, eikö niillä jo aika pitkälle pääse? Työpaikkani on omalta alaltani ja oikeasti mielenkiintoinen ja opettavainen paikka, josta on minulle tulevaisuudessa ihan varmasti hyötyä. Sitä paitsi, maha-asukas alkaa itse muistutella olemassa olostaan niin, ettei sitä ihan tuosta vain unohdeta. Pienen pientä "rapsutusta" olen tuntenut jo useana päivänä ja mikäli oikein muistan, näillä on jotain tekemistä vauvan liikkeiden kanssa. Ihana tunne, joka saa hymyilemään typerästi millon missäkin työpalaverissa! Voinko siis hyvällä omalla tunnolla ja ilman sen suurempia syyllisyyksiä laittaa tämän syyllisyyteni hormonien piikkiin vai pitääkö siitäkin kokea syyllisyyttä???

Kipua ilman kokemusta

Työkavereiden käymä keskustelu työpaikan ovella: 

-Mulla tärppäs melkein ajatuksestakin. Päätettiin, että vauva saisi tulla ja sehän lähti sit heti tulemaan.

-Niin mullakin. Tärppäs heti, kun sovittiin, että aletaan yrittämään. Se meni kuitenkin kesken, mutta yksiäkään menkkoja ei välissä tullut, kun olin taas raskaana. Ekan jälkeen ei otettu ehkäsyä ollenkaan, kun toivottiin pientä ikäeroa ja toinen synty vajaan vuoden päästä. Nyt jos päätettäs, että halutaan lisää lapsia, niin varmaan tärppäis taas heti. 

Mikäs siinä, saahan ihmiset keskustella. Itse en voi sanoa tietäväni lapsettomuudesta mitään. Pikku Ukkoa väänsimme kuitenkin lähes hampaat irvessä melkein vuoden ja jos se jo tuntui niin epätoivoiselta, niin voin vain kuvitella miten tuskallista lapsettomuuden kanssa oikeasti painiskelevien elämä on kaikkine hormoneineen, toiveineen ja pettymyksineen. Keskusteluun minulla ei ollut mitään syytä ottaa osaa. Varsinkaan, kun en tiedä minkälaisten asioiden kanssa muut paikalla olevat mahdollisesti kamppailevat. Mietin tilanteen mentyä, että miksi tuo keskustelu tuntui minusta niin pahalta. Minulla on etuoikeus olla äiti ja vatsassani kasvaa toinen odotettu ja toivottu lapsukainen. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista syytä tuntea yhtään mitään tuon keskustelun johdosta. Ehkä blogien lukeminen alkaa kuitenkin kantaa minussa hedelmää. Kävin pikaisesti mielessäni läpi tuttavapiiriini kuuluvat lapsettomat - tahattomasti että tahallisesti sellaiset - ja mietin, miltä keskustelu olisi heidän korvissaan kuulostanut. Toivon, että olen oppinut olemaan edes hitusen hienotunteinen ja aidosti välittävä heitä kohtaan, sillä Pikku Ukon yritysajalta muistan edellämainitun kaltaisia tilanteita, joissa olisin vetänyt purkillisen hernekeittoa nenään ja itkenyt silmät päästäni oman kipuni vuoksi. En tosin edelleenkään tiedä miksi reagoin tuohon keskusteluun niin vahvasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä. Kipuja on erilaisia ja meillä jokaisella on omamme, mutta ehkä tuo on alueista niitä, joiden kipua on vaikea edes huomioida. Tulipa sekava selostus asiasta, josta en tiedä juurikaan mitään...

Omasta raskaudestani kerroin esimiehelle, mutta muut olkoon uutispimennossa vielä hetken. Esimiehellekin kerroin vain siksi, että saatan työssäni joutua muiden ihmisten aggressioiden kohteeksi ja haluaisin välttää niitä tilanteita mahdolisimman pitkälle. 

Näihin perin kummallisiin tuntoihin tällä kertaa. 

Lapsimessuja, töitä ja tuhrua

Kaikkien itseään kunnioittavien "nuorten" äitien tavoin tiedotin viime viikon loppupuolella Miähelle, että olis niinku paras lähteä meidän (=minä ja Pikku Ukko) kanssa lapsimessuille. Houkuttimena käytin mahdollisia tuplavaunuja, joita siellä saattaisi olla esittelyssä. Vierailuni ko. messuilla oli järjestyksessään ensimmäinen ja siksi oletin siellä olevan myös menohärveleitä esittelyssä. Totuus kuitenkin osottautui toisenlaiseksi: näimme tasan kahdet (2) tuplat näytteilleasettelijoiden toimesta ja niistä kummatkaan tuskin soveltuvat meidän hissin vaatimuksiin. Olimme asiasta hieman hämmentyneitä ja muutenkin petyin messujen tarjontaan. Lähinnä mieleen tuli lapsuudenaikaiset vierailuni maatalousnäyttelyissä, mutta sielläkin pääsi sentään näkemään ja hipelöimään erinäisiä elukoita (ei niin, ettäkö olisin eläimiä tuonne lapsimessuille kaivannut, mutta ymmärtänette pointin. Tai sitten ette). En oikein tiedä mitä messuilta odotin, mutta näköjään en ainakaan sitä, että tapahtuma olisi toritapahtuma, jonne pääsee mukaan maksamalla ylihinnoitellun pääsymaksun. Yhtä kaikki, aivan ilman antia emme messuilta ulostautuneet. Kun ei niitä tuplia siellä ollut messujen toimesta tarjolla, niin ryhdyimme sitten bongailemaan eri versioita messuvieraiden joukosta. Jos siis satut olemaan se nuori nainen, joka selvästi hämmentyi tuijottelustamme ja keskinäisestä kommentoinnistamme, no hätä, ihailimme vain vaunujasi. Missään muualla tuskin olisimme päässeet näkemään yhtä paljon eri versioita noista tarve-esineistä kauniisti aidatulla alueella, joten siinä mielessä matka oli oikein kannattava. Nyt asia on siirtynyt nettitutkimusten asteelle ja seuraavaksi tarkoitus on käydä kärryjä kokeilemassa jossakin oikeassa lastentavaraliikkeessä. Tapahtukoon se kuitenkin hieman lähempänä kärryjen tarvetta.

Heräsin muuten hammassärkyyn viime viikolla joku aamu ja sain kuin sainkin akuuttiajan samalle aamulle. Vastassa oli nuorehko naislääkäri, joka fiksusti töksäytti seuraavanlaisen "sammakon": "Täällä lukee, että sä olet raskaana, mutta tää on vissiin joku vanha tieto? Siis kun ethän sä näytä yhtään siltä, että olisit raskaana." En ole tähänkään mennessä kuvitelut kenenkään luulevan makkaroitani vauvamahaksi, mutta silti mokoma lausahdus realisoi tilanteen varsin kätevästi.

Pelolla ja kauhulla odotettu töihin paluu tapahtui eilen. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että aika monta kertaa piti käydä Pikku Ukko halaamassa ja suukottelemassa ennen kuin selvisin ovesta ulos. On se vaan rankkaa. Päivä itsessään meni ihan jees, mutta yhtään ei tehnyt mieli jäädä kaupoille tai muuten vaan vitkutella kotiintulon kanssa. Kotiin oli päästävä asap. Äijilläkin oli päivä mennyt ilman suurta draamaa ja dramatiikkaa. Ainoastaan päiväunien kanssa oli pientä säätöä, mutta sekin on Pikku Ukon kanssa ihan normaalia. Aika näyttää miten me tähän muutokseen noin pitemmän päälle sopeudumme ja minkälaisia rutiineja täällä kehitellään meikäläisen ollessa raatamassa.

Sitten vielä pakollinen loppukaneetti raskaudesta. Vapun kunniaksi heräsin nimittäin pitkästä aikaa tuhruiluun. Vaikka tuhrut on kaukana tuoreesta verestä, sen näkeminen säikäyttää aina. Äkkiä siis doppler esille ja yritys rauhoittua sykkeen kuuluttua. Vaan ei se ihan niin helppoa ole. Koko aamupäivän olin paniikissa ja jokainen vessareissu pelotti. Tuhrua ei kuitenkaan ole tullut aamun jälkeen ja mieli alkaa hiljalleen rauhoittua. Viikkoja on tänään 13+1, joten ne kriittisimmät viikot on ohitettu ja muutamalle kaverillekin tilanne paljastettu. Viikkojen lukumäärällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen enempää km:n mahdollisuuden kuin paniikinkaan kanssa. Eteenpäin siis hyvin, hyvin varovaisin miettein toivoen, että jossain vaiheessa alan näyttää siltä, että hammaslääkärinkään ei tarvitse raskauttani epäillä.