Blääblääblää

Meillä on uusi herätyskello. Se alkaa elämöidä tunnin tarkkuudella jossakin klo 5:30 ja 6:30 välillä ja yrityksistäni huolimatta tästä kellosta ei taida löytyä torkkunappulaa. Jep, Pikku Ukon elämässä ei muutoin kovinkaan paljon rytmiä löydy, mutta nukahtaa aika tarkkaan klo 21 ja herää äidilleen hieman liian varhain. Nykyisin herään siis maailman suloisimpaan ääneen, joka toitottaa koko keuhkojensa tilavuudella "blääblääblää". Poika nousi ensimmäisen kerran seisomaan tukea vasten kaksi päivää ennen 7kk-synttäreitään ja jatkuva pystyyn pynkeminen on ollut ihan ykkösjuttu siitä lähtien. Komentaa siis vanhempiaan seisoma-asennosta sängystään. Tasapaino ei vielä ole ihan kohdillaan ja järkikään ei oikein meinaa pysyä perässä, joten muksahduksia on tullut tasaiseen tahtiin.

Yöt meillä menee suhteellisen vaihtelevasti. Toissayönä tuttia piti korjata vaikka kuinka monta kertaa ja sen jälkeen herätys klo 5:30 oli aika kidutusta. Viime yönä tuttia korjattiin tasan kerran ja se oli juurikin puoli kuudelta. Miäs on kyllä siitä(kin) ihana, että mahdollisuuksien rajoissa antaa minun nukkua aamulla pidempään ja hoitaa pojan aamutoimet.

On ollut aivan huimaa seurata Pikku Ukon kehitystä ja varsinkin viime viikkoina on tuntunut, että hän oppii asioita ihan huimaa vauhtia ja muuttuu melkein päivittäin. Jokaisen ruokailun aikana pyrkii ottamaan sukat pois jaloistaan ja onnistuessaan katsoo syöttäjää velmusti odottaen naurua. Ja pakkohan siinä on nauraa. Ruokailut sujuvat etupäässä hyvin ja melkein mikä vaan uppoaa. Kala on ehkä ollut se suurin inhokki tähän mennessä. Parhautta on maistaa äidin päärynää.

Miähen kanssa pojalla tuntuu olevan aivan omanlaisensa suhde ja havaittavissa on, että hän on "isin poika". Ja hyvä niin, sillä itse olen aloittamassa työt reilun kuukauden päästä ja siinä kohtaa Miäs jää sitten kotoilemaan. Kirjoitin taannoin avoinna olleesta unelmatyöpaikasta ja itseasiassa laitoin sinne hakemuksenkin. Pääsin haastatteluun, mutta kalkkiviivoilla toinen hakija rynni ohi. Sain kuitenkin tarjouksen sijaisuudesta, joka kestää huhtikuun lopusta syyskuun loppuun ja jos ei vakipaikka tällä kertaa irronnut, niin parempaa pätkää en olisi tainnut voida toivoa. Jos kaikki menee hyvin tämän kakkosen osalta, niin jotakuinkin syyskuun lopussahan sitä pitäisi sitten äitiyslomalle jäädä. Toisaalta ajatus töihin menosta houkuttaa, toisaalta tuntuu nyt jo vaikealta ajatella, että en sitten olekaan kotona Pikku Ukon kanssa. Tilannetta kuitenkin helpottaa tietoisuus siitä, että poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa eikä häntä tarvitse laittaa mihinkään ylitäynnä olevaan päiväkotiin. Miäs pitää siis alkuun isäkuukauden, sitten kesälomat ja sitten syksyn tullen hän jää opintovapaalle. Näillä järjestelyin poika saa olla kotona siis hamaan tulevaisuuteen. Niin, ja siis JOS kaikki menee hyvin, minäkin olen sitten kotona taas syksyllä.

Raskaus tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta. Pahoinvointi on jatkuva seuralaiseni ja väsymys jotain ihan järkyttävää, mutta olo on silti epävarma. Tiistaina menen käymään uudelleen ultrassa ja jotenkin olen alkanut jo valmistautua siihen, että viikot eivät täsmää. Neuvolan uskaltauduin varaamaan ja se on pääsiäisen jälkeen. Tuhrua on ollut viimeksi viikko sitten ja silloinkin se oli tuskin havaittavaa, joten siinä mielessä asiat on hyvin. Pikku Ukkoa odotellessa olin koko ajan tietoinen viikoista ja päivistä ja raskaus oli mielessä koko ajan. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön viikoista, mutta vau:n laskurin mukaan niitä on 7+4. Tiistaina ollaan siis jo yhdeksännellä viikolla ja kyllä kai siitä sitten jo selviää mihin suuntaan tämä raskaus on menossa.

Puolivuotta äitiyttä

Rakas Pikku Ukkomme täyttää huomenna 6kk. Tämä tärkeä virstanpylväs ansainnee ihan oman postauksen, joten tiedossa hehkutusta, analysointia ja avoimia kysymyksiä.

Puoli vuotta on aika lyhyt aika. Paitsi silloin, kun tapahtuu paljon. Aikakäsitykseni on tosin mennyt kokonaan uusiksi ihan vain siksi, että jämähdin pitkäksi aikaa sinne elokuulle ja edelleen olen pari kuukautta myöhässä ajatuksineni. Parhaiten ajan kulumisen huomaan kuitenkin siitä, että se pieni rääpäle, joka muutti meille puoli vuotta sitten, on nyt sukkelasti ryömimällä eteenpäin liikkuva miehen alku, joka ottaa paikkansa perheessämme niin äänellään, liikkeellään kuin hymyilläänkin. Ihmettelen kerta toisensa jälkeen miten paljon näihin muutamiin kuukausiin on kehitystä mahtunut ja millä vauhdilla tuo pieni uusia asioita oppii ja omaksuu.

Ruokailut meillä sujuvat pääosin hyvin. Olemme kai jotenkin holtittomia vanhempia, kun emme ole sen suuremmin noita soseita kokeilleen montaa päivää pieniä lusikallisia, vaan meillä on syöty kaikkea sopivasti sekaisin isompiakin annoksia. Onneksi mitään oireita ei ole mistään ilmaantunut ja allergioista ei ole meille ollut vaivaa. Pientä viitettä on siihen suuntaan, että meillä on kasvamassa kasvissyöjä, mutta josko se vielä tästä korjaantuisi. Marja- ja hedelmäsoseet on edelleen ihan ykkösjuttu. Korvikkeesta Pikku Ukko ei ole innostunut missään vaiheessa ja vellin kanssakin mennään ihan arpomalla: jonain iltana pullo saattaa tyhjentyä liukkaasti ja seuraavana velli ei kiinnosta yhtään. Puurot ovat suosikkien kärjessä.

Pikku Ukko on nukkunut jokseenkin hyvin oikeastaan syntymästään saakka. Pitkään yöt mentiin kahden pysähdyksen taktiikalla ja joskus kuukausi sitten vaikutti siltä, että aika sutjakkaasti päästään siirtymään yhteen yösyöttöön. No juu, sitten tuli muutto ja sotki koko nukkumiskuviot. Ja kai se on muutenkin ihan normaalia, että kun liike lisääntyy päivällä, se lisääntyy myös yöllä ja esim. toissa yönä muistelen sumuisesti nuokkuneeni pinniksen äärellä ainakin kahdeksan kertaa... Toinen siis kääntyy mahalleen ja herää todennäköisesti itse vasta sitten. Jos olen oikein nopea, saan pojan kiepautettua takaisin selälleen ennen kuin hän varsinaisesti ehtii herätä. Yhä useammin on kuitenkin käynyt niin, että sängystä nillistelee pari pieniä, mutta erittäin avoimia silmiä ja saan varsin innokkaan vastaanoton. Tilanne vaatii yleensä vähintäänkin silittelyä, mutta usein myös sylittelyä, ennen kuin poika on valmis seuraavaan uneen. Mitä väsyneempi äiti, sitä nopeammin tainnutus tapahtuu kuitenkin tissille ja siksipä meillä edelleen on noita kahden syötön öitäkin.

Pikku Ukko on koko pienen ikänsä ollut hyvin liikkuvainen. Tässä kohtaa lienee paikallaan kaiholla muistella niitä viimeisiä viikkoja ennen pojan syntymää, kun maha tuntui olevan jatkuvassa liikkeessä ja vauhtia riitti. Sama meno on jatkunut ja pysähtymisen merkkejä ei ainakaan toistaiseksi ole havaittavissa. Viime sunnuntaina herra keksi ryömimisen ja nyt on menossa reviirin laajennus. Toistaiseksi olohuone on riittänyt, mutta kaukana ei ole sekään hetki, kun sieltä on päästävä pois ja matka jatkuu kohti keittiötä.
Istumisesta Pikku Ukko ei ole ollenkaan kiinnostunut. Ollaan sitä kyllä yritetty harjoitella, mutta toisen punkiessa jaloilleen on hankala istuttaa väkisin. Syöttötuolissa poika istuu jo varsin mallikkaasti (jos puolelta toiselle pyörivää päätä ei lasketa). Tänään neuvolatätikin sai osansa tästä venkoilusta. Yritti raukka kokeilla löytyykö pojalta sivuheijasteita (vai miksikä niitä nyt kutsutaan, kun pyrkii ottamaan kädellä vastaan ettei kaadu siitä istuma-asennosta???), mutta eihän tuo suostunut istumaan. Heijasteiden etsiminen jäi sitten parin kuukauden päästä tapahtuvaan lääkärineuvolaan.

Yhä uudestaan minulle ihmetellään sitä, miten Pikku Ukko on niin "kiltti". Alkuun itsekin joskus mietin, että onko se aina niin helppo ja pehmeä luonteeltaan, mutta viime aikoina on ollut näkyvissä, että kyllä tuota pojalta tahtoakin löytyy. Ja hyvä niin. Kilttihän hän on siinä mielessä, että ei meillä juurikaan itkeskellä, mutta kai se vain on merkki siitä, että hän on elämäänsä jollakin tavoin tyytyväinen. Kovasti tykkää leperrellä ja flirttailla ihmisille ja hymy on herkässä.

Kävimme siis tänään ekaa kertaa uudessa neuvolassamme. Terveydenhoitaja tuntui varsin mukavalta ja kaikki pojalla kunnossa. Pituus menee edelleen himpun verran käyrän yläpuolella ja paino jonkun verran käyrän alapuolella. Siinä sitten ihmettelimme yhdessä, että kun poika kuitenkin syö niin hyvin, hän ehkä vielä tarvitsee yötankkaustakin. Terveydenhoitajaa kovasti nauratti pojan liikkuminen ja kyllähän tuo laittoikin parastaan :).

Mitä nämä kuukaudet sitten ovat minussa tehneet? Muutama päivä sitten mietin, että koskahan sen oikein tajuaa, että tämä ihana poika on meidän ja että hän on tullut meille jäädäkseen. Ainakin niin toivon. Rakkaus häneen on yllättänyt voimallaan ja tuntuu aivan käsittämättömältä, että hän on meistä lähtöisin. Rakkaudesta ja ilosta huolimatta jossakin asuu edelleen se pieni, jäytävä pelko. Entä jos emme saakaan pitää häntä? Entä jos hänelle tapahtuu jotain tai hän sairastuu? Kerta toisensa jälkeen joudun rauhoittelemaan itseäni ja toteamaan, että tämän asian suhteen minun on vain opittava elämään epätietoisuudessa. Toivon ja rukoilen, mutta siitäkin huolimatta en voi ikinä olla varma. Välillä antaudun pelon vietäväksi myös vastuun vuoksi. Osaanko, kykenenkö, onko minusta tähän? Se pohdinta lienee auttamattomasti myöhäistä. Onneksi kuitenkin huomaan arkisissa asioissa, että kyllä minusta on. Minä kykenen ja minä osaan. Iso osa asioista varmasti tulee ihan selkärangasta, sillä en minä niitä ole sen kummemmin miettinyt etukäteen. Sitä vain intuitiivisesti "tietää" miten toimia tai mikä on parasta omalle lapselle tietyissä asioissa ja tietyissä tilanteissa ja sen huomaaminen rauhoittaa.

Jos aivan rehellinen olen, on hetkiä, jolloin kaipaan omaa aikaa. Ei sitä, että voisin koska tahansa tehdä mitä mieleeni juolahtaakaan muista välittämättä, mutta ehkä ennemminkin sitä, että voin ottaa vapaaillan ja lähteä kavereiden kanssa elokuviin. Ei se ole sitä, että olisin jotenkin väsynyt olemaan Pikku Ukon kanssa tai etten nauttisi hänen kanssaan olosta. Ehkä se on minulle vain samaa kuin kuppi kahvia joillekin keskellä iltapäivää. Sen voimin jaksaa taas hetken eteenpäin. Onnekseni minulla on rinnallani Maailmanparas Miäs ja voin omaa aikaa silloin tällöin myös saada. Sitten lähden hetkeksi pois kotoa ja ikävöin Pikku Ukkoa niin, että olen enemmän kuin tyytyväinen tullessani jälleen kotiin.

Loppukaneettina todettakoon, että niin mielelläni kuin sen toisen lapsen haluaisinkin, olen hyvin onnellinen näinkin ja elämäni on juuri sitä, mitä haluankin sen tällä hetkellä olevan. Koen olevani elämän lempilapsi.

Jostain käsittämättömästä syystä mieli meinaa jälleen kerran vaipua kovin matalaksi ihan ilman mitään syytä. Hormonit tuntuvat tekevän tepposiaan ja se näkyy ja tuntuu ainakin menkkojen alkamisen jälkeen alkaneena tissikipuna, alamahan ikävänä jomotuksena/kipuiluna ja tietty näinä mielialan heittoina. Yhtään en tiedä mitä kropassa tapahtuu, mutta se ei liene niin kovin vaarallista. Pakonomainen tarve raskautua nythetitässäjanyt on hieman helpottanut ja alan laskeutua siihen todellisuuteen, että se toinen tulee kun on tullakseen. Jos silloinkaan. Mutta se kyllä helpottaa mieltä, kun saa jonkunlaisen rauhan asiasta. Niin, vaikka se olisikin vain hetkellistä.

Katsoin pari päivää sitten sen paljon puhutun "Hiljaa toivotut" -dokumentin. Se sai minut jälleen kerran tajuamaan miten onnellisessa asemassa olenkaan. Minulla on ihan maailman paras mies, jonka kanssa saan jakaa elämäni sellaisena kuin se kulloinkin on, olen saanut ihanan pojan ja vaikka aina asiat voisivatkin olla paremmin, minulla kuitenkin on elämän peruspaletti ihanasti kasassa. Uusperhekuviosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta jotenkin siitä maailmasta on vaikea kirjoittaa täällä julkisesti. Jotta voisin purkaa tuntojani, minun olisi kirjoitettava rehellisesti myös tapahtumista, koska varsinkin tuolla saralla huomaan tunteideni kohoavan nimenomaan tapahtumista, mutta yleensä nuo tapahtumat koskevat useampia ihmisiä ja siksi niistä vuodattaminen ei tunnu oikealta. Se on kuitenkin kuvio johon toivoisin ja haluaisin vertaistukea. Tällä hetkellä teinit ovat viikon meillä ja viikon toisessa päässä, mikä sinällään on ihan selkeä ratkaisu ja miksei toimivakin. Toisaalta se on kuitenkin aika rasittavaa. Joka toisen viikon yritän ottaa huomioon kaikkien menemiset, tulemiset, olemiset ja olemattomuudet, jotka kuitenkin vaihtelevat ja muuttuvat sataan kertaan päivän aikana ja joka toisen viikon toivun ja lepään. Mutta ehkä tämä kuitenkin toimii paremmin, kuin mikään muu tähän asti kokeilemamme käytäntö, joten tällä mennään.

Tämän hetken ahdistuksen taustalla on kuitenkin ehkä suurimmaksi osaksi kevään lähestyminen ja töihin meno. Ei yhtään huvittaisi. Eilen löysin lähes unelmapaikan, mutta tiedän jo valmiiksi, että ei minulla siihen taida olla mitään realistisia mahdollisuuksia. Ehkä kuitenkin laitan hakemuksen menemään. Silti ajatus siitä, että en saa olla kotona Pikku Ukon kanssa niin pitkään kuin haluaisin, ahdistaa. Se hiukan helpottaa, että Miähellä olisi mahdollisuus olla kotona isäkuukausi ja kesäloma ja sen jälkeen vasta kolkuttelisimme päivähoidon ovia, mutta jotenkin se on silti minulta pois. Tai siltä se tuntuu.

Kp1 -pohdintaa

Niinhän siinä sitten kävi, että menkat alkoi rytinällä heti aamusta. Jos jotain positiivista täytyy asiasta kaivaa, niin ainakin tunnistin oviksen silloin kun se oli. Tai silloin, kun uskon sen olleen. Kierron pituus puoltaisi oviksen tapahtuneen. No mutta, yk4 julistetaan alkaneeksi.

Tähän Kakkosprojektiin näyttää liittyvän taas vaikka minkälaisia tuntemuksia. Siis niinkun tuolla emotionaalisella puolella. Ehkä suurin huolenaiheeni on, että riistänkö tuolta Pikku Ukolta jotakin keuhkoamalla tästä vauvakuumeesta näin. Samalla kun toivon sitä toista, toivon myös, että rakas poikani ei kauheasti traumatisoidu ja ettei hän kasva tuntien, ettei hän "riittänyt". Hän on pieni niin kauhean lyhyen aikaa ja haluan nauttia ihan täysillä näistä päivistä, hänen kasvustaan ja kehityksestään.

Toisaalta mietin sitäkin, että kuinka paljon sitä kakkosta haluan. Jollakin tavalla sen tänään myös Miähelle ääneen lausuin, mutta eihän nämä asiat taida miehille olla samanlaisia kuin naisille. Varsinkin, kun Miähellä on jo nuo teinit ennestään. Mutta siis mietin sitä, että jatkaako yritystä vai antaako periksi. Itse tuskin voisin jäädä vain tjottailemaan ja olemaan laskematta päiviä, joten joko yritetään täysillä tai ei ollenkaan. Mietin myös ovulaation testaamista ja sitä, onko siitä mitään hyötyä. Tilasin kuitenkin uuden satsin tikkuja, koska meillä tuo pupuilu ei ole ihan yksinkertaista. Asiassa on otettava huomioon vähän liian monta aikataulua ja muuta seikkaa. Luulisin siis, että stressaan vähemmän, jos tiedän koska ovis on ollut.

Toisaalta pohdin sitäkin, että me ei olla enää kovin nuoria. Pitäisikö johonkin kohtaan laittaa takaraja yrittämiselle, jos siihen mennessä ei onnistu? Mikä se oikea raja olisi? Synnyttäminen ennen, kuin täytän 39? Synnyttäminen viimeistään siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko on 2-v? Jotenkin vain tuntuu siltä, että ihan äkkiä ei sitä toistakaan alkuun saada laitettua, vaikka vähänhän meillä vasta on yritystä takana.

On se elämä hankalaa: niin paljon olen jo saanut ja silti janoan lisää.

Elämää vaan

Istun täällä laatikoiden, kaaoksen ja järjettömän sotkun keskellä ja haaveilen ensi viikosta. Olen niiiiiin täynnä muuttamista. Vasta huhtikuun lopussa kannettiin kamamme tähän osoitteeseen ja nyt jo on suuntana seuraava osoite. Hyvä puoli näissä nopeaan tahtiin tapahtuvissa muutoissa on se, että kaikki tarpeeton tulee karsittua suht usein. Tänään totesin Miähelle, että meiltä ei lähde roskikseen/kierrätykseen tavaraa ollenkaan samalla tavalla, kuin keväisessä muutossa. Olemme siis osanneet olla turhia hamstraamatta ainakin viimeiset yhdeksän kuukautta. Huomenna vielä paniikkipakkausta ja sitten viikonloppu meneekin varmaan siivoillessa.

Pakkaamisen tahti on huomattavasti hitaampaa verrattuna viime muuttoon. Periaatteessa tehokkuuteni pitäisi ajoittua päikkäreiden aikaan, sillä Pikku Ukko tuntuu elävän vaihetta, jolloin lattialla/leikkimatolla viihtyminen on kovin lyhytaikaista. Poika kääntyy selältään mahalleen hyvin näppärästi, mutta sitten ei viihdykään siinä asennossa ja pinna palaa varsin nopeasti. Aika siis menee Pikku Ukon kanssa seurustellessa, mikä sinänsä on ihan parhautta, mutta muuton kannalta hieman hidastavaa. Onneksi olen parhaimmillani paineen alla, joten ennen muuttofirman saapumista kämppä on paketissa. Yöunista en mene takuuseen...

Yöunista puheenollen. Olemme systemaattisesti pyrkineet eroon yösyötöistä tai ainakin tiputtamaan syöttöjenmäärän yhteen. Homma on toiminut varsin hienosti lukuunottamatta viime yötä. Lainalaisuuksia tuntuu olevan tässä uniasiassakin. Vaikuttaa siltä, että jos poika nukkuu päivällä hyvin, myös yö menee hyvin. Jos taas päikkärit ei suju, ei suju yökään. Edelleenkään meillä ei öisin huudella tai itkeskellä, mutta aikamoista pyörimistä ja peuhaamista aamuyö on. Eilen oli päikkäreiden suhteen huonompi päivä ja viime yönä syötiin sitten taas kahteen kertaan, mutta eka syöttö taisi olla vasta joskus kolmen jälkeen, kun se aiemmin oli jo yhdeltä. Edistystä lienee tuokin.

Kaiken kaikkiaan Pikku Ukko on varsin hurmaava pakkaus. Kohtuullisen sosiaalinen, naureskelee paljon ja liikkuu koko ajan. Kävin viime viikolla "mammakahveilla" kaverini ja hänen puolivuotiaan lapsukaisensa kanssa. Kaverini vauva istui kiltisti kaverini sylissä koko kahvittelun ajan ja hymyili viehättävästi välillä. Mitä tekee Pikku Ukko? Pyrkii seisomaan, kiljuu riemusta ja flirttailee naapuripöydän tätien kanssa. Paikallaan ei olla hetkeäkään. Menohaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta taidot eivät ihan vielä riitä. Pylly kyllä nousee lattiasta mahallaan ollessa ja jalat on selvästi mukana, mutta kädet ei vielä ihan ole omaa asemaansa ymmärtäneet eteenpäin menemisen saralla.

Ruokaa meillä menee usein ja paljon. Tosin on se inhokkikin ehtinyt löytyä: kaurapuuro. Aamupuurot on kuitenkin huijattu menemään herkkusoseen kera. Aamupäivästä syödään liha-kasvissosetta, välipalaksi hedelmä- tai marjasosetta ja iltapäivällä vielä kasvissosetta. Iltapuuro tuntuu kuitenkin olevan se lemppari. Riisipuuro uppoaa siis hyvin. Rintaa tarjoan muutaman kerran päivässä, mutta aika huonolla menestyksellä. Vai onko se vain sitä, että imeminen on sen verran tehokasta, että parilla kolmella imaisulla on maidontarve tyydytetty, mene ja tiedä. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää tulevaisuudessa tällä maitorintamalla.

Kevyt -projekti... Ai mikä ihmeen Kevyt -projekti ;)??? Sovitaanko, että tätä viikkoa ei ollut? Sen verran on ruokailut olleet pielessä, että ollaan ehkä muutama kilo lähtölukemia korkeammalla, kun tästä viikosta selvitään. Plus että tällä viikolla on pyritty käyttämään aika järkevästi ja pakkaamaan silloin, kun Pikku Ukko nukkuu, kun yleensä pyrin liikkumaan vaunujen kanssa sen ajan. Mutta ensi viikolla palaamme taas ruotuun. Tai toivottavasti jo viikonloppuna.

Projekti Kakkonen elää jossain takaraivolla. Viime viikolla löysin itsestäni jo varsin lupaavia oireita, mutta tuttu loppukierron pessimismi on jo palauttanut minut maanpinnalle, joten uskoisin saavani vieraita ensiviikolla. Olen totaalisesti unohtanut kp:t, mikä on aika huvittavaa. Veikkaisin, että ollaan ehkä jossain 22/28 tuntumassa. Niin epävarmaksi jäi se oviksen tapahtuminen tikkujen valossa, että oikeasti en tiedä olisiko tässä kierrossa edes mitään mahiksia raskautua. Toivoa toki saa aina, joten sillä mennään.

Nyt raivaan tieni laatikoiden läpi kohti sänkyä ja herään aamulla motivoituneena, inspiroituneena ja voimaantuneena saattamaan aletun työn päätökseen.

Outo ovis ja muita tarinoita tosi elämästä

Kierto on edennyt sen verran pitkälle, että ovispäivät ovat kauas taakse jääneet. Se, tapahtuiko ovulaatio tässä kierrossa, on tosin hieman epävarmaa. Tietystä nettifirmasta tilatut testit ovat toimineet minulla vallan mainiosti tähän asti. Niillä opettelin metsästämään noita maagisia päiviä ykköstä tehtaillessa ja joka kierrossa se plussa selkeästi pärähti. Näin kävi myös viime kierrossa. Odottelin ovista siis normisti kp14 tietämissä, mutta lisääntyvät ovisoireet (lue: järjetön limailu) saivat minut aloittamaan tikuttelun järjettömän aikaisin. Viiva alkoikin vahvistua ollen kp12 jo suht vahva, ei kuitenkaan missään tapauksessa plussa. Ja siihen se sitten jäi. Kp12 alavatsani oli jonkin asteisena sotatantereena, jota kesti muutaman tunnin. Rauhan laskeuduttua aloin miettiä oviskipujen mahdollisuutta ja sihtasin jo toiseen tikkuun samaisena päivänä. Tuloksena selkeääkin selkeämpi nega. Seuraavana aamuna viiva oli hieman haaleampi, kuin kp12, mutta kuitenkin vahvempi kuin kp12 iltapäivällä. Ota tästä siis selvää. Kunnon kananmunavalkuaiset bongasin juurikin kp12, samoin halukkuus tiettyihin toimintoihin oli varsin hurja. Oireiden perusteella ovis siis oli kp12, mutta kun en sitä onnistunut testiin metsästämään, heräsi epäilys, ettei koko ovulaatiota tässä kierrossa tapahtunut.

Mukaoireita olen onnistunut kehittämään kaikesta huolimatta jo nyt (kp17). On nälkää, kylmää, väsymystä ja kummallisen makuista kanaa kuin tänään alkaneita "menkkajomotuksiakin". Kummallista, miten sitä osaakin kehittää niitä oireita, vaikka koko ovulaatiosta ei ole minkäänlaista varmuutta.

Muuttopäivä on varmistunut ja nyt olisi siis tartuttava itseään niskasta pakkaamisen suhteen. Sen verran tiuhaan tahtiin olemme osoitetta vaihtaneet milloin mistäkin syystä, että tavarat ovat kutistuneet aikalailla minimiin, mutta toisaalta tässä muutossa on mukana kokonaan uusi perheenjäsen, joka ei aivan tavaraton ole. Muutamana viimepäivänä olen havainnut itsessäni luonteenivastaista sisustusinnostusta, mikä jollainlailla kyllä sopii tähän elämänvaiheeseen. Se, koska ja miten nämä vähäiset ideani saan toteutettua, jää toistaiseksi hämärän peittoon, mutta silti hauska seikkailla Ikean sivustoilla ja miettiä miten uudesta asunnostamme saisi kodin.

Pikku Ukko täytti 5kk ja sen kunniaksi piipahdimme neuvolassa. Jos jotakin jään tästä asuinalueesta kaipaamaan, niin "neuvolatätiämme". Varsinkin kesällä tapasimme terkkareita useampia ja meidän oman alueemme terveydenhoitaja oli ehdoton lempparimme. Pikku juttu, mutta tuntui hyvältä kun hän joka kerta äitiysneuvolassa käydessämme muisti kysyä miten isä voi. Tuli sellainen olo, että se en ole vain minä, joka on raskaana, vaan muutos koskee myös Miästä. Myös synnytyspelkoasioista oli hänen kanssaan erittäin helppo jutella. Tämän viikon neuvolassa oli vastassa terkkarimme lisäksi opiskelija, mikä sinänsä oli meille ihan ok. Painoa pojalla on juuri sopivasti ja pituuttakin on tullut syntymän jälkeen ruhtinaalliset 16cm. Tai sellaisen mittaustuloksen tuo opiskelijaraukka sai. Pikku Ukko ei oikein ollut halukas noihin mittauksiin ja sen verran osoitti mieltään riehumalla, että pituuden mittaaminen osoittautua jokseenkin haastavaksi hommaksi ja sekä itselleni että Miähelle jäi sellainen epävarma olo tuosta pituuden oikeellisuudesta. Mutta ei se nyt kovin montaa senttiä heitä, joten olkoon. Rokotukset kuuluivat myös ohjelmaan ja täytyy myöntää, että Pikku Ukko otti ne vastaan suunnattomalla urheudella. Totta kai vähän piti parkaista, mutta aika nopeasti pääsi hommasta yli ja oli taas oma, hymyilevä itsensä. Iltapäivä menikin sitten huutaessa. Enpä ole sellaista meteliä vielä tuosta paketista kuullut. Oletimme huudon johtuvan rokotuksista ja vaikka mitenkään mielelläni en tuon ikäiselle lääkkeitä annakaan, nestemäisen Panadolin turvin poika sai unen päästä kiinni ja rauhoittui hetkiseksi. Seuraavana yönä poika oli aika lämpimän oloinen ja vaikersi siihen malliin, että annoimme hänelle vielä toisen satsin lääkitystä. Aika helpolla kuitenkin selvittiin tuostakin.

Neuvolassa oli puhetta myös yösyöttöjen lopettamisesta. Yllätyksekseni terkkari oli sitä mieltä, että niistä voi luopua vaikka heti. Kunnon puurosatsi vaan illalla ja sen turvin tuonikäinen jaksaa kyllä nukkua. Päätimme siis kokeilla kuinka homma toimii ja viimeiset kaksi yötä on menty jo yhden pysähdyksen taktiikalla. Katsotaan siis, kuinka kauan menee koko yösyöttöjen loppumiseen.

Ovista odotellessa

Pikku Ukko vetelee sikeitä parvekkeella mukavassa viiden asteen pakkasessa ja minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni. Miäs on töissä ja teinit pamahtavat paikalle illan tullen. Nämä yksinäiset ja rauhalliset hetket pitäisi käyttää siivoamiseen ja pakkaamiseen, mutta kun en millään malttaisi "tuhlata" näitä hetkiä niin arkisiin juttuihin. Tiedän, se kostautuu vielä moneen kertaan, mutta en mieti sitä nyt.

Muuttopäivä ei edelleenkään ole täysin selvillä, mutta jos kuun vaihtumiseen on noin kaksi viikkoa aikaa, muuttoonkaan ei voi olla pidempään. Pakkaaminen ei huvita yhtään, sisustusajatukset sen sijaan kyllä. Eilen piipahdin äitini ja siskoni kanssa Ikeassa ja sieltä olisi voinut ostaa vaikka mitä uutta kotia ajatellen. Ehkä vielä joskus...

Pikku Ukko on kahden päivän päässä viiden kuukauden kunnioitettavasta iästä. Neuvola on täsmällisesti tuona suurena juhlapäivänä ja tiedossa on jälleen rokotteita. Edellisistä piikeistä tuli pientä lämpöä, joten siihen lienee parasta varautua tälläkin kertaa. Tuntuu, että poika on kasvanut ihan kamalasti viime viikkoina ja pikkuvauva-aika on vääjäämättä jäänyt taakse. Painoa on kotivaa'an mukaan tullut edellisestä neuvolasta noin 800g ja kun ei poika tunnu "pönäköityneen" yhtään, on pituuttakin pakosti tullut monta senttiä. Loppuviikosta piipahdin läheisellä kirpparilla hamstraamassa vaatteita jo seuraavaa kokoa silmällä pitäen. On se vaan niin ihana.

Kierto elää elämäänsä ja puoliväli alkaa olla taas käsillä. Tänään mennään kp 12:sta ja viivat ovistikuissa vahvistuu siihen malliin, että ihan normikierto kai tästä on tulossa. Se, miten tuo ovis saadaa hyödynnettyä, on taas pieni mysteeri aikataulujen ja paikalla olevan porukan vuoksi, mutta toivottavasti saadaan jossain vaiheessa vielä talletuksia tehtyä. Mitenkähän sitä oppisi rentoutumaan näiden kiertojen ja tuntemusten suhteen? Vähempikin stressaaminen varmasti riittäisi.

Mammamasennusta, ovisärtymystä ja perjantai 13. päivä

Kävin alkuviikosta tapaamassa mammaystäviäni (=entisiä työtovereita, jotka sattuvat hekin olemaan kotiäiteinä tällä hetkellä). Lapsukaiset olivat kasvaneet edellisestä tapaamisesta, juttua riitti ja hetken aikaa jopa tunsin, että kuulun tähän mammojen kummalliseen kastiin. Vaan eipä sitä iloa sitten kauaa kestänyt. Mistähän se johtuu, että tommosten tapaamisten jälkeen tulee aina sellainen "paska äiti" -fiilis? Olen nyt monta päivää kärvistellyt sen tunteen kanssa, että niin paljon kuin lastani rakastankin ja niin paljon kuin hänen kanssaan olosta nautinkin, minusta ei vain ole tähän. Vanhat, muilta elämän osa-alueilta tutut alemmuuskompleksit eivät jätä tätä äitiyden maailmaakaan koskettamatta ja se saa minut hirveän surulliseksi. Kyllä minä järjelläni tiedän, että kaikki on hyvin. Poika syö hyvin, kasvaa kovasti, on nauravainen ja hyväntuulinen eikä turhia juurikaan itkeskele. Mutta nämä tunteet vaan seilaavat ihan omia latujaan.

Yksi suuri syyllisyyden aiheuttaja on tuo päivähoito, joka on meillä vääjäämättä edessä kesän jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta ajatellakaan laittavansa noin pientä lasta päiväksi muiden hoidettavaksi, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina, sanovat toiset, mutta me emme ole niitä Miähen kanssa onnistuneet keksimään ja se kalvaa tuolla jossakin. Varsinkin, kun tähänkin asiaan liittyy sitä yhteiskunnan syyllistävää ja sormellaosoittavaa asennetta ihan riittämiin joka torvesta ja tuutista. Voisinko silti elää tässä hetkessä, jossa saan olla lapseni kanssa kotona?

Kaiken tämän lisäksi huomaan olevani vain yleisesti kärttyinen. Helpotti hiukan, kun huomasin oviksen ajankohdan olevan muutaman päivän päästä ja yleensä nämä ovista edeltävät päivät ovat minulle aina aika ärsyttäviä. Tiedä sitten johtuneeko se hormoneista vai onko se puhtaasti psykologiaa, mutta se on kuin "toinen pms". Tiedän, että tunteeni eivät ole missään muodossa oikeutettuja, kun meillä kuitenkin on tuo maailman suloisin lapsi, mutta ennen ovulaatiota suren jo sitä, että ei sitä tärppiä tästäkään kierrosta tullut. Hei, haloo! Pessimisti ei pety, mutta tämä on vasta yk3 eikä sitä tärppiä tilastojen mukaan vielä tarvitsekaan tulla. Kai se kroppa tietää koska on valmis uuteen raskauteen. Ja samaan hengenvetoon pieni ääni sisälläni kysyy, että entä jos sitä toista ei tulekaan... Jos joku oikeasti lapseton tätä tekstiä lukee, hän varmasti aivan oikeutetusti on valmis vetämään minut lähimpään sähkötolppaa. Tiedän itsekin, että nämä tunteet ovat täysin hölmöjä. Jos jollakin on keinoja, jolla ne selätetään, otan neuvoja vastaan erittäin mielelläni. Ja pyydän anteeksi niiltä, jotka taistelevat oikeasti asioiden kanssa, sekä tunteitani että niiden jakamista täällä.

Nyt minä vaikenen ja muutan vuorille. Noin kuvainnollisesti siis.

Soseita, kääntyilyä ja avautumista

Väsyttää. Väsyttää ihan sairaasti. Jos en tietäisi paremmin, voisin jo kuvitella olevani raskaana. Miäs myös ihmetteli nälkääni tässä yhtenä päivänä ja varsinkin sitä, että kun sen nälän havaitsen, ruokaa on saatava HETI tai muuten maailma pysähtyy. Tai ainakin minä. Totesi hänkin, että oireiden perusteella voisin olla raskaana. Jep, niin se kroppa huijaa. 

Viime viikko meni Kevyesti ja olo oli kaikin puolin mainio, mutta viikonloppu koitui taas kohtalokseni. Tämän ppäivän olen istunut kotona ja vetänyt jääkaappia tyhjäksi. Jotenkin ei huvittanut lähteä ulkoilemaan, vaikka tiesinkin, että se saattaisi vaikuttaa oloon positiivisesti. Mutta mitä tuollaselle 4 kk:selle laitetaan päälle noin -10C:een? Pikku Ukko on aika kuumaveristä sorttia ja minulla on taipumus enemmänkin topata liikaa kuin pukea liian vähän, mutta silti asia mietityttää. Huomiseksi on onneksi vaunutreffit sovittuna, joten on pakottauduttava liikenteeseen. Silti on jonkinmoinen morkkis näistä tämän päivän syömisistä ja se morkkis lienee merkki siitä, etten ihan niin rennosti tätä projektia ota kuin haluaisin. Matka jatkuu siis.

Pikku Ukko oppi kääntymään selältään mahalleen muutama päivä sitten. Kaksi ekaa kertaa tapahtui selkäni takana, mutta kolmannen kerran onnistuin näkemään. Ja kyllä minä häntä kehuin! Olen aika laiska täyttelemään noita vauvakirjoja, mutta tämä ihmiskuntaa (tai ainakin omaa napaani) syvästi järisyttävä kokemus oli kyllä kirjattava ylös välittömästi. Saapahan poika sieltä sitten luntata tärkeät päivämäärät, jos sattuu joskus kiinnostamaan. Mikäli tulee täteihinsä, enoonsa tai velipuoliinsa, niin eipä asia voisi vähempää kiinnostaa. Mutta ihan vain siltä varalta, että tuleekin johonkin esi-isään, jota päivämäärät kovastikin kiinnostavat, laitettakoon ne ylös. Menohalut pojalla on hurjat, mutta taidot ei ihan vielä riitä eteenpäin pääsemiseen. 

Soseita meillä vedetään aikamoiset määrät. Suosituksia ja ohjeita taitaa olla yhtä paljon, kun niiden antajiakin, joten otettiin sitten niistä ohjeista meille parhaiten sopivat. Viimeksi neuvolassa käydessä tavattiin ei-oma-täti joka sanoi, että ruokailukertoja voi lisätä samoin, kuin ruuan määrää ja näin on tehty. Tuon ko. terkkarin mukaan jonkinlaisena tavoitteena on, että ruokaa menee noin purkillisen verran per ruokailu viiteen kuukauteen mennessä (en tosin huomannut kysyä, että vaikuttaako tuohon "tavoitteeseen" se, missä iässä soseilut on aloitettu) ja siihen meillä päästään reippaasti. Sen lisäksi kehotti kokeilemaan riisipuuroa ja se on meillä ihan suurin herkku. Kaikesta tästä ruuan määrästä huolimatta myös tissi kelpaa. Varsinkin öisin. Sitä olenkin tässä jo ehtinyt murehtia, että kun Miäs jää isäkuukautta nauttimaan ja minun on otettava vastuu perheen elättämisestä kevään kuluessa, miten sitä jaksaa töissä, jos yöt on kovin rikkonaisia? 

Soseista vielä sen verran, että mikäli superäidin mittarina on kestovaipat, itsetehdyt luomusoseet ja liinailu, minulla ei ole titteliin minkäänlaisia mahdollisuuksia. Perunaa poika saa ihan itsekeitettynä joskus ja sainpa avokadoakin muussattua ihan itse hänelle, mutta muuten on menty siitä mistä aita matalin: kaupan soseilla. Kestovaippoihin en ole hurahtanut koskaan kai siksi, että Miähellä oli niistä aika vakaa näkemys ja myöskin siksi, että taloudessamme tulee pyykkiä aika tavalla muutenkin. Liina meiltä löytyy, mutta ei me sitä koskaan opittu käyttämään. Toisaalta ärsyynnyn - suorastaan provosoidun - siitä, miten näistä ulkoisista asioista monilla av-keskustelupalstoilla (joita tyhmyyksissäni päädyn lukemaan) saadaankin superäidin sädekehään lisää timantteja. En ole mitenkään vastaan sitä, että ihmiset tekevät omat valintansa sen enempää kuin kestoilua, liinailua ja itsetehtyjä soseitakaan. Onhan se ihailtavaa. Toisaalta en myöskään ole koskaan kuullut kenenkään surevan kuolinvuoteellaan sitä, että ei käyttänyt lapsillaan kestovaippoja, joten luulen sen vanhemmuuden ytimen kuitenkin olevan jossain muualla. Jopahan sain paatoksen aikaan aiheesta, jota en sen kummemmin ole edes miettinyt :). 

Kakkosprokkis elää tylsää alkukiertoa. Taitaa olla kp5 ja sillä rintamalla hyvin hiljaista. 

Mennyttä ja tulevaa

Vuoden viimeisten tuntien kunniaksi lienee minunkin liityttävä niihin moniin bloggaajiin, jotka ovat tavalla tai toisella katsoneet taaksepäin ja vetäneet yhteen kuluneen vuoden tapahtumia elämässään. Itselleni vuosi on ollut hieno, tapahtumarikas ja ikimuistoinen. 

Tammikuussa aloitin opiskelun. Ryydyin koulussa halki kevään ja toukokuuhun saavuttaessa olin jo aivan varma siitä, että olen väärässä koulutusohjelmassa. Päätöstä koulun jatkamisen suhteen minun ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarvinnut tehdä ja niimpä keikun kirjoilla oppilaitoksessamme kunnes saan jonkinlaisen päätöksen tehtyä asiasta. Kevät oli siis täynnä projekteja, ryhmätöitä ja tenttejä. Jatkoin keikkailua koulun ohella. 

Kesä minun oli tarkoitus olla töissä äitiysloman alkuun asti, mutta lääkäri laittoi minut sairaslomalle noin 3 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Kesä oli kuuma ja hikinen, mutta kaiken kaikkiaan kesämuistot ovat hyviä ja onnellisia. 

Halki vuoden se suurin juttu on kuitenkin ollut raskaus, odotus, synnytys ja Pikku Ukko. Oikeastaan koko elämä on pyörinyt tavalla tai toisella hänen ympärillään ja niin täytyy tällä hetkellä ollakin. Pieni ihminen tuli ja sulatti sydämeni tavalla, jota en osannut aiemmin edes kuvitella. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että hän on osa perhettämme ja että meille on suotu kunnia olla hänen vanhempiaan. Olen myös äärimmäisen kiitollinen Miähestä, joka on seissyt rinnallani tämänkin vuoden. 

Mietimme Miähen kanssa toiveita ja odotuksia tulevalle vuodelle. Aika arkisia asioita taisimme toivoa. Sitä, että arki sujuu, saamme olla terveitä ja "pysymme pinnalla". Mahdollisesti uutta raskautta. Työkuvioiden selkeytymistä. Tiedäthän, niitä normijuttuja, joita pitää itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan ole. 

Näihin yllättävänkin positiivisiin ajatuksiin päätän osaltani vuoden 2011 ja otan vastaan vuoden 2012. 

Ps. Tai no, ihan näin positiivisella mielellä en ole koko päivää ollut. Menin tyhmyyksissäni tekemään testin aamulla. Se sai PMS-oirehdinnan nousemaan huippuunsa aika sukkelasti ja kiukuttelu sai varsin lapsellisia piirteitä. Oireina pahoinvointi, nännikipu ja alamahatuntemukset. Tänään siis dpo 11. Elämä jatkuu PMS:stä huolimatta.

Joulunjälkeisiä höpinöitä

Niin se joulu taas meni. Arvottiin sitä viettämispaikkaa sitten semmosella hartaudella, että lopulta isäni kävi meidät aattona noutamassa heille. Ja palautti vastaavasti meidät eilen kotiin. Aattoaamu valkeni meillä vesisateisena ja varsin harmaana, mutta mitä lähemmäs pääsimme lapsuudenkotiani, sitä valkeammaksi kävi myös maisema. Ja sitä jouluisemmaksi oma mieleni. On se vaan kumma, miten paljon lumi vaikuttaa siihen jouluntunnelmaan ja -fiilikseen. Joulu oli mukava, joskin kiva oli tulla kotiinkin eilen.

Pikku Ukko tuntuu kasvavan kauheaa vauhtia. Mihin se meidän pieni rääpäle on joutunut? Mistä tuo "iso" poika on tullut? On se vaan ihanaa seurata toisen kasvamista ja kehittymistä ja niitä uusia juttuja, joita tulee melkein joka päivä. Tällä hetkellä pehmolelut on ihan pop. Niistä saa kivasti kiinni ja niitä retuutellaan mennen tullen. Edelleenkään meillä ei käännytä selältä mahalleen ja se toisin päinkin kääntyminen näyttää ainakin äidin silmään vahinkovoittoiselta. Viimeviikolla saatiin neuvolassa ohje alkaa "ohjaamaan" poikaa kääntymään mahalleen, kun tuppaa liikkumaan niin paljon selällään ja on potentiaalisesti hyppäämässä kokonaan sen kääntymisen yli. On siis poika saanut kyytiä ja käännöksiä sen jälkeen. Juttuja herralla on iso repertuaari ja nytkin tuntuu komentelevan isäänsä tuolla. Yöt meillä menee edelleen kovin levottomasti. Tai siis, pari syöttöä riittää ja muuten nukutaan, mutta kovasti tuo vaan liikkuu unissaan. Vaan on se niin ihana, että pyöriköön ja kieriköön miten paljon vaan.

Projekti Kakkonen on jotenkin päässyt lähes unohtumaan kaikessa joulutouhussa. Piinaviikoista ensimmäinen on päässyt vilahtamaan oikeastaan ilman, että olen sitä sen kummemmin edes ajatellut (ihan kun se ajatteleminen mitään muuttaisi) ja mukaoireitakaan en ole muistanut bongailla. Tässä istuessani voisin kuitenkin todeta, että tissit eivät ole kosketusarat, mutta muuten kyllä särkevät. Yleensä oviksen jälkeen kipeytyvät, joten sinänsä erikoista. Tuskin kuitenkaan viittaa raskauteen, kunhan elävät omaa elämäänsä. Alamahaa on nippaillut tänään vähän enemmänkin. Mene ja tiedä, mistä sekin johtuu. Tänään olen myös olut kohtuullisen ärsyyntynyt, mikä kertoo orastavasta PMS-viikosta. Kp:tä en edes tiedä, oisko jossain 21 tienoilla?

Menkat hukassa

Tulipa raflaava otsikko. Tilanne kun ei kuitenkaan ihan noin raflaava ole. Jos se ovis oikeasti oli silloin kp12 (jota olen jo moneen kertaan epäillyt), menkkojen olisi pitänyt tulla jo viikonloppuna. Mietin kuitenkin, että liekö tästä tulee normikierto, joka ennen Pikku Ukkoa kesti 28 päivää. Mikäli kierto olisi 28-päiväinen, menkkojen olisi pitänyt alkaa tänään. Eivät kuitenkaan ole alkaneet eivätkä ole antaneet mitään merkkiäkään alkamisestaan. Mm. PMS-oireet loistavat poissaolollaan. Testattu on - tänään viimeksi - ja raskaana tässä ei olla. Kierto siis todennäköisesti heittelee vielä synnytyksen jäljiltä ja vaikka olo on tosi kärsimätön ("alkais nyt ne menkat, että päästäis yrittämään" -ajatus on tooooooooosi pinnassa), tiedän ettei meillä oikeasti ole mikään kiire eikä paniikkia aiheesta kannata kehittää. Tänään siis kp29.

Toisaalta tuskin maltan odottaa, että pääsen tekemään sen plussatestin ja olen taas raskaana. Toisaalta mietin edelleen, onko minulla oikeutta tähän. Pikku Ukon köllöttäessä vieressä aamusella kaikessa suloisuudessaan olen haljeta onnesta, että olen hänet saanut. Onko mitään suloisempaa, kuin aamu-uninen vauva, joka tuhisee vieressä? Pitäisikö minun (=meidän) antaa hänen olla "ainoa lapsi" mahdollisimman pitkään ja unohtaa toiveet Kakkosesta? Onko minulla muutenkaan oikeutta haaveilla toisesta, kun meille on jo yksi annettu ja meitä pidempään jonossaseisseitä on paljon? Joku on kuitenkin tainnut asettaa mikrofonin biologisen kelloni juurelle, koska kuulen sen kolkuttelevan kohtuullisen kovaa. Tiedän. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ole. Mutta sellainen minusta on kuitenkin pikku hiljaa tulossa. Olen kuitenkin päättänyt, että otan tästä "kuumeilusta" kaiken irti, koska tämä on todennäköisesti viimeinen vauvakuumeiluni. Siitä huolimatta en toivo sen kestävän ihan hirveän pitkään. Voisko sekavampaa enää olla.

Pikku Ukko oppii uutta koko ajan. Uusin juttu taitaa olla tavaroihin tarttuminen ja suuhun vieminen. Ihan vielä ei kaikki ole ymmärryksen tasolla, kun helistin saattaa olla vasemmassa kädessä ja oikean käden peukaloa työnnetään suuhun varsin suurella turhaumuksella. Meillä ei myöskään vielä käännytä. Siis selältä vatsalle. Oman napansa ympärillä pyöritään kuitenkin siinä mielessä, että laitoin Ukon leikkimatolle pää seinää kohti ja kun hetken päästä herraa vilkaisin, oli hän kääntynyt niin, että jalat sojottivat seinään päin. Seisomaan pitää punkea sylissä ollessa ja istuminen on ihan pop. Olipa asento mikä hyvänsä, paikallaan ei olla hetkeäkään. Lievän pelonsekaisin tuntemuksin odottelen sitä aikaa, kun Pikku Ukko lähtee oikeasti liikkeelle. Yöt ovat onneksi hieman hiljentyneet ja Ukko ehkä joskus jopa tottuu nukkumaan pinnasängyssään.

Yöelämää

Miähen ollessa reissussa viikonloppuna sain loistavan idean. Pikku Ukko nukkui alkuun meidän välissä, josta siirtyi muutaman viikon ikäisenä äippäpakkauksen laatikkoon. Laatikon käydessä ahtaaksi poika sai yösijakseen parvekevaunujen kopan, joka harvoin on parvekekäytössä. No juu, kyllähän se on jo aika ahtaaksi käynyt sekin, mutta oliko ihan pakko ruveta tuota rutiinia rikkomaan juuri silloin, kun olen itsekseni pojan kanssa? Minä siis siirsin pojan ihan normipinnikseen, johon on tosin toiseen reunaan kääritty täkki, ettei Pikku Ukko vallan huku sängyn uumeniin. Tilaa kuitenkin lienee ruhtinaallisesti edellisiin ratkaisuihin verrattuna, koska liikehdintää, ähinää ja kaikenlaista yöelämää kuuluu pitkin yötä. Syömisiin asia ei onneksi ole vaikuttanut, vaan edelleen menemme kahden pysähdyksen taktiikalla, mutta omat unet ovat aika vähäisiä, kun pompin vähän päästä katsomaan, että onko toisella joku hätä. Toissayönä Miäs vielä intoutui keskustelemaan unissaan ja sekös minua riemastutti. Minä siis makaan näiden kahden nukkuvan miehen välissä ja yritän olla herättämättä kumpaakaan omalla valvomisellani. Onneksi Miäs antaa minun tilanteen niin salliessa nukkua pidempään aamulla.

Tänään taitaa olla kp 24. Kierto siis lähestyy jännittävästi loppuaan. Tai noh, ei kai siinä mitään jännitettävää ole. Mukaoireita on edelleen suhteellisen paljon, mutta yritän suhtautua niihin mahdollisimman realistisesti. Oikeasti en voi tietää miten kroppani elää synnytyksen jälkeen näiden oireiden ja kierron suhteen, joten turhaan niitä oireita on edes kytätä. Kyttään silti. Päätä on särkenyt viimeiset viisi päivää, mutta tänään on särytön päivä. Päänsärkyyn on liittynyt myös kuvotusta, joka sekin tänään loistaa poissaolollaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että olen tehnyt kaksi (2!!!) testiä jo kierron tässä vaiheessa. PregCheck antoi viivanpaikan tai Miähen sanoin "viivan varjon", mutta pienen pieni googlaus tiputti minut nopeasti maanpinnalle. Testi tuppaa noita paikkoja piirtelemään ihan ilman syytä, joten se toivo siitä sitten. ClearBlue toimii samoin ja kun sen kerran tiedän, niin miksi edes ostan ko. testiä???

Merkkipaaluja

Tänään on poikamme 3kk-päivä. Kamalaa, miten vauhdilla aika menee. Toisaalta on ihanaa seurata miten pieni oppii uusia asioita viikoittain ja kasvaa kauheaa vauhtia, toisaalta ajoittain on kovinkin haikea olo. Vaatteita saa siirtää laatikoiden välillä tiukaan tahtiin ja nyt ollaan jossakin 62cm ja 68cm välillä. Osa 62cm on siis pieniä, mutta isommista osa on vielä turhan isoja. Voisiko ajan pysäyttää edes hetkiseksi, pliis.

Tänään vaaka myös näytti tismalleen samaa lukemaa, kuin ensimmäiseen neuvolaan mennessä. Vielä on noin 3-4kg siihen lukemaan, josta raskaus alkoi, mutta tuo tämänpäiväinenkin oli odotettu ja toivottu numero. Vanhat farkut menevät jollainlailla jalkaan, mutta vielä en oloani niissä tunne kovin kotoisaksi. Suunta on kuitenkin oikea - jippii!!!

Neuvolaa, rokotuksia ja lämpöilyä

Eilen käytiin Pikku Ukon kanssa neuvolassa. Hyvin on poika kasvanut, vaikka siroksi th häntä kuvailikin. Uusia juttuja tuntuu tulevan kuvioihin lähes joka päivä. Tämän päivän uusi juttu oli oman jalan löytäminen. Muutenkin tuntuu, että poika alkaa hahmottaa näkemäänsä paremmin ja sunnuntaina tarttui tarjottuun Barbababaan ekan kerran selkeästi tarttumista tarkoittaen. Hymyt ja nauru on ihan parasta ja sitähän meillä harrastetaan paljon. Varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika siis.

Eilen saatiin myös ensimmäiset pistetyt rokotteet. Poika päästi pakolliset itkut, mutta enemmän taisi tapahtuma kirpaista äitiä. Neuvolasta suuntasimme apteekkiin suppojen ja nestemäisen Panadolin toivossa ja illalla jouduimme tuotteisiin turvautumaankin Pikku Ukon lämpöillessä sen verran. Jaksoi tosin hymyillä ja olla muutenkin oma itsensä, vaikka lämpöä olikin sen verran, että se olisi vanhemmat kaatanut sängyn hellään huomaan. Tänään ei lämpöä enää ole ollut, mutta ehkä poika on hieman tavallista kärttyisämpi kuitenkin ollut.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta mennyttä ovulaatiota ja mahdollista raskautumista, huomaan jossain takaraivollani pohtivani milloin mahdollisia oireita voisi olla ja milloin voisin testata. Samaan aikaan yritän pitää jalat maassa ja muistaa ne pitkät kuukaudet, jotka Pikku Ukon alkuunsaattaminen vaati. Tuskin se toinenkaan ihan pikaisesti siis on tulossa.