Huomista odotellessa

Pari viikkoa on mennyt niin, etten ole kuntosaliin päin edes vilkaissut. Tuhrut, vuodot ja pahoinvoinnit ovat selättäneet minussa viimeisenkin halun minkäänlaiseen fyysiseen rehkimiseen ja toisaalta olen pyrkinyt välttämään salia paikkana, jossa minun täytyy olla huolissani. Haluaisin säilyttää sen sellaisena paikkana, jonne voin mennä nauttimaan ja jossa minun ei tarvitse murehtia. Miäs yritti ajaa minua sinne pitkin viime viikkoa lähinnä sillä ajatuksella, että niin halutessani minulla on ollut siihen mahdollisuus. Kieltäydyin kuitenkin mahdollisuuksista systemaattisesti luvaten, että tällä viikolla yritän salille raahautua. Niimpä sitten aloitin aamuni kevyellä salivierailulla. Pidän kännykkää mukana salilla ihan vain siltä varalta, että kotona minua tarvittaisiin. Muutoin en koe olevani niin tärkeä henkilö, että minun tulisi olla saavutettavissa joka hetki. Nyt kuitenkin kävi niin, että tekstailin ystäväni kanssa koko salilla oloni ajana. Hän kertoi saaneensa keskenmenon, joka todettiin np-ultrassa. Mitään oireita tai merkkejä sikiön kuolemasta ei ollut ja isku oli aikamoinen. Olen sanomattoman pahoillani ystäväni puolesta. Tiedän, että lasta oli toivottu ja siitä oli jo iloittu. Kun vielä ystäväni on parhaassa perheenperustamisiässä, on tuttuja ympärillä raskaana pilvin pimein ja se ei varmastikaan helpota hänen oloaan. Tuli niin mieleen ne omat tuntemukset km:n jälkeen, vaikka meillä homma menikin hieman armollisemmin. Jos keskenmeno nyt voi armollisesti ikinä mennä. Tunnen siis surua ystäväni puolesta, mutta samaan tahtiin tuntuu kasvavan paniikki omasta olosta ja raskaudesta. Pisteenä i:n päällä oli treenin aikana pikkareihin ilmaantunut tuhru, joka muistutti taas elämän raadollisuudesta. Pientähän tuo tuhruttelu on, ei sitä edes paperiin jää, mutta kyllä se silti pelästyttää ihan joka kerta. Ja jos sitä nyt vielä vähän kuvailisi, niin tuoretta verta se ei ole, ennemminkin rusehtavaa ja vanhaa. Vaan kyllä minä silti haluaisin tietää, että mistä se tulee ja miksi. Onneksi on huomiselle ultra varattu ja siellä sitten saadaan uutisia. -Joko hyviä tai huonoja... Niin, ja salitreenistä vielä sen verran, että eihän se oikeastaan ole edes treeniä näissä mietteissä. Mekaanista toistoa joko hyvin pienillä painoilla tai kokonaan ilman, mutta on kai se kuitenkin jonkunlaista omaa aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni positiivisena tai vähintäänkin realistisena ihmisenä, mutta tämän raskauselämän kanssa taitaa mennä pessimismin puolelle.

Blääblääblää

Meillä on uusi herätyskello. Se alkaa elämöidä tunnin tarkkuudella jossakin klo 5:30 ja 6:30 välillä ja yrityksistäni huolimatta tästä kellosta ei taida löytyä torkkunappulaa. Jep, Pikku Ukon elämässä ei muutoin kovinkaan paljon rytmiä löydy, mutta nukahtaa aika tarkkaan klo 21 ja herää äidilleen hieman liian varhain. Nykyisin herään siis maailman suloisimpaan ääneen, joka toitottaa koko keuhkojensa tilavuudella "blääblääblää". Poika nousi ensimmäisen kerran seisomaan tukea vasten kaksi päivää ennen 7kk-synttäreitään ja jatkuva pystyyn pynkeminen on ollut ihan ykkösjuttu siitä lähtien. Komentaa siis vanhempiaan seisoma-asennosta sängystään. Tasapaino ei vielä ole ihan kohdillaan ja järkikään ei oikein meinaa pysyä perässä, joten muksahduksia on tullut tasaiseen tahtiin.

Yöt meillä menee suhteellisen vaihtelevasti. Toissayönä tuttia piti korjata vaikka kuinka monta kertaa ja sen jälkeen herätys klo 5:30 oli aika kidutusta. Viime yönä tuttia korjattiin tasan kerran ja se oli juurikin puoli kuudelta. Miäs on kyllä siitä(kin) ihana, että mahdollisuuksien rajoissa antaa minun nukkua aamulla pidempään ja hoitaa pojan aamutoimet.

On ollut aivan huimaa seurata Pikku Ukon kehitystä ja varsinkin viime viikkoina on tuntunut, että hän oppii asioita ihan huimaa vauhtia ja muuttuu melkein päivittäin. Jokaisen ruokailun aikana pyrkii ottamaan sukat pois jaloistaan ja onnistuessaan katsoo syöttäjää velmusti odottaen naurua. Ja pakkohan siinä on nauraa. Ruokailut sujuvat etupäässä hyvin ja melkein mikä vaan uppoaa. Kala on ehkä ollut se suurin inhokki tähän mennessä. Parhautta on maistaa äidin päärynää.

Miähen kanssa pojalla tuntuu olevan aivan omanlaisensa suhde ja havaittavissa on, että hän on "isin poika". Ja hyvä niin, sillä itse olen aloittamassa työt reilun kuukauden päästä ja siinä kohtaa Miäs jää sitten kotoilemaan. Kirjoitin taannoin avoinna olleesta unelmatyöpaikasta ja itseasiassa laitoin sinne hakemuksenkin. Pääsin haastatteluun, mutta kalkkiviivoilla toinen hakija rynni ohi. Sain kuitenkin tarjouksen sijaisuudesta, joka kestää huhtikuun lopusta syyskuun loppuun ja jos ei vakipaikka tällä kertaa irronnut, niin parempaa pätkää en olisi tainnut voida toivoa. Jos kaikki menee hyvin tämän kakkosen osalta, niin jotakuinkin syyskuun lopussahan sitä pitäisi sitten äitiyslomalle jäädä. Toisaalta ajatus töihin menosta houkuttaa, toisaalta tuntuu nyt jo vaikealta ajatella, että en sitten olekaan kotona Pikku Ukon kanssa. Tilannetta kuitenkin helpottaa tietoisuus siitä, että poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa eikä häntä tarvitse laittaa mihinkään ylitäynnä olevaan päiväkotiin. Miäs pitää siis alkuun isäkuukauden, sitten kesälomat ja sitten syksyn tullen hän jää opintovapaalle. Näillä järjestelyin poika saa olla kotona siis hamaan tulevaisuuteen. Niin, ja siis JOS kaikki menee hyvin, minäkin olen sitten kotona taas syksyllä.

Raskaus tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta. Pahoinvointi on jatkuva seuralaiseni ja väsymys jotain ihan järkyttävää, mutta olo on silti epävarma. Tiistaina menen käymään uudelleen ultrassa ja jotenkin olen alkanut jo valmistautua siihen, että viikot eivät täsmää. Neuvolan uskaltauduin varaamaan ja se on pääsiäisen jälkeen. Tuhrua on ollut viimeksi viikko sitten ja silloinkin se oli tuskin havaittavaa, joten siinä mielessä asiat on hyvin. Pikku Ukkoa odotellessa olin koko ajan tietoinen viikoista ja päivistä ja raskaus oli mielessä koko ajan. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön viikoista, mutta vau:n laskurin mukaan niitä on 7+4. Tiistaina ollaan siis jo yhdeksännellä viikolla ja kyllä kai siitä sitten jo selviää mihin suuntaan tämä raskaus on menossa.

Matkalla kohti keskenmenoa?

Lauantai-iltana se taas alkoi. Ensin sain paperiini ihan kirkasta verta ja sen jälkeen ollaan taas tiputeltu, tuhruteltu ja kipuiltu. Ei ole tästä raskaudesta tulossa sen enempää mummoa kuin sikaakaan, vai miten se sanonta taas kuuluikaan? Särkylääkettä en ole tarvinnut, mutta sen verran kummallisia nämä tuntemukset ovat, että ei tässä taida olla toivoa. Koska hermot alkaa olla homman kanssa aika tiukalla ja mielenterveys vaakalaudalla, varasin itselleni lääkärin iltapäiväksi. Saadaampahan jutulle päätös olipa kyseessä sitten kohdunulkoinen, tuulimuna tai ihan vain normi keskenmeno. Jossakin syvällä olen surullinen, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on ajatus siitä miten paljon inhoan kipua ja kuinka kovana se kohta hyökkääkään, kun tavara lähtee liikenteeseen. Voikohan keskenmenoon saada epiduraalin?

Wannabe-raskaus?

Viimeiset pari päivää ovat olleet hoippumista toivon ja epätoivon välillä. Maanantai-iltana vessakäynnillä sain paperiin saaliikseni limaa, jossa oli selkeästi verta mukana. Sen jälkeen tuhruili jonkun kerran silloin illalla ja vielä eilisaamunakin saattoi tuhrua nähdä, jos oikein tihrusti. Koska ennen Pikku Ukkoa olen yhden keskenmenon kokenut ja se alkoi juurikin tällä tavoin tuhruilemalla, aloin odotella kipuja ja kunnon vuotoa. Eilen tuolla alamahalla jotain elämää olikin, lähinnä tuolla munisten kohdalla. Särkylääkkeen ottaminen ei ole kuitenkaan edes käväissyt mielessäni, joten aika pienellä tuntemuksella on menty. Tuhrua en enää eilisiltana tai tänä aamuna ole havainnut.

Ystäväni (tai ehkä näissä asioissa viholliseni) Google on taas laulanut ja olen googlannut niin keskeytyneen keskenmenon, tuulimunan kuin sata muutakin asiaa eilisen ja tämän aamun aikana. Pahinta tilanteessa on, että koska viikot ovat vielä niin varhaiset, ultrasta ei juurikaan olisi apua. On siis vain odotettava ja katsottava kuinka käy. Aamulla asiaa pohdittuani sain varsinaisen kuningasajatuksen: jospa vielä yhden testin tekisin, jotta näkisin kuinka testiviiva on alkanut haalistumaan. Sen jälkeen voisin sitten soittaa neuvolaan ja kysyä, että miten tällaisessa tilanteessa menetellään. Kengät jalkaan ja kohti apteekkia siis. Vaan ei toiminut tämä strategia: kontrolliviiva on vain himmeä haamu testiviivaan verrattuna (säästän teidät kuvilta). Tosin blondinkin järki sanoo, että jos raskaus olisi mennyt kesken toissapäivänä, viivat eivät siitä vielä kovinkaan paljoa olisi haalistuneet. Se hormoni kun ei poistu elimistöstä ihan yhtäkkiä. Olen siis aivan yhtä epätietoinen tilanteesta kuin aiemminkin.

Oireet ovat tässä raskaudessa olleet jonkun verran vähäisemmät, kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Tissioireet puuttuvat kokonaan, mutta tissien käyttäytymistä nyt on muutoinkin hiukan hankala analysoida, kun Pikku Ukko niitä kuitenkin vielä vähintään kerran päivässä imee. Pahoinvointia on ollut, vaikka aamulla totesinkin Miähelle, että sekin oli eilen jo poissa. Vaan eipä ole tänään. Ihana, kamala pahoinvointi on palannut ja antaa ehkä pienenpientä toivoa. Aivastelut ovat olleet minulla oireena kaikissa tähän asti kokemissani raskauksissani, mutta eilen en saanut aivastusta niiskautettua en sitten parhaalla tahdollanikaan. Tänään on sekin oire palautunut ja aivastelut jatkuvat. Ota tästä nyt sitten selvää.

Mikäli vuoto ei suuremmassa mittakaavassa ala, menemme kuulemaan tuomion ensiviikolla olevaan varhaisultraan. Siellähän sen sitten kuulee, että ollaanko tässä raskaana vai onko tämä vain jonkinlainen wannabe-raskaus. Edessä on siis elämäni pisin viikkoa.

Mielialat asian suhteen ovat yllättävän hyvät. Eilen oli vähän enempi masisoloa, tänään suhtaudun asiaan niin, että on vain otettava mitä vastaan tulee. Kauheasti en uskalla iloita raskaudesta, vaan enemmänkin valmistaudun siihen, että sykettä ei löydetä ja joudumme vielä uudelle kierrokselle.

Niin, ja kyllähän minä sen tiedän. Tuhruilu ja jopa vuoto voi ola alkuraskaudessa ihan normaalia. Varsinkin, kun se tapahtui maanantaina seksinharrastamisen jälkeen. Silti lienee parasta valmistautua pahimpaan ja tippua ehkä vähän matalammalta.

Tuhrua

Vessassa käyty ja ensimmäiset tuhrut havaittu. Vielä jaksan rukoilla ja toivoa, mutta henkisesti valmistudun pettymykseen.

Pelkoa ja epävarmuutta

Positiivisesta raskaustestistä (siis siitä ensimmäisestä) on viikko. Pari ensimmäistä päivää meni totaalisessa epäuskon vallassa. Sen jälkeen jollakin oudolla tavalla "totuin" ajatukseen. Nyt mennään niissä Pikku Ukon odotuksen ajalta niin kovin tutuiksi tulleissa fiiliksissä, jotka ovat täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Päätin ottaa tämän raskauden juuri niin kuin se eteen tulee ja nauttia joka hetkestä. Tänään se on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Mitään järkevää syytä pelolle ei ole, en vuoda, ei ole kipuja eikä pelko muutoinkaan ole järjellä selitettävissä. Oireita tosin on paljon vähemmän, kuin Pikku Ukkoa odotellessa ja se lienee yksi pelottava asianhaara. Rinnat ovat edelleen hieman kipeät, mutta oikeastaan kipu on samaa luokkaa kuin lähes joka kierrossa oviksen jälkeen. Tissien puolesta kykenisin edelleen nukkumaan mahallani. Pahoinvointia on joinakin päivinä enemmän, toisina taas vähemmän. Pikku Ukkoa odotellessa en pönttöä päätynyt kertaakaan halailemaan, mutta ekan kolmanneksen ajan oli sellainen "24h krapula" -olo. Nyt pystyn oloni puolesta siis jopa ajoittain unohtamaan olevani raskaana. Väsymys on oikeastaan se kaikkein vahvin oire. Tosin eikö sekin selittyisi semisti levottomilla öillä? Ota näistä oireista ja oloista nyt sitten selvää. Maha turpoaa iltaa kohti ja menkkamaiset juilinnat ovat myös arkipäivää.

Jotenkin luulin, että onnistuneen raskauden jälkeen uuteen raskauteen voisi luottaa helpommin, mutta samat möröt tuolla mielessä jylläävät, kuin ennen Pikku Ukkoakin. Silloin pohjalla oli siis keskenmeno, joka onnistui luomaan varjonsa koko raskauden päälle. Olisin niin toivonut voivani välttää nuo tuntemukset ja elää luottavaisesti tulevaisuutta suunnitellen. Mutta näillä mennään ja toivotaan parasta.

Pikkua Ukkoa odottaessa tiesin koko ajan mitä viikkoa eletään. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön noista maagisista lukemista. Osittain varmaan siksi, että menkoista laskettu aika ei mitenkään voi pitää paikkaansa. Pikaisella laskutoimituksella saan tulokseksi kuitenkin tälle päiväle 4+4.

Ps. Tuuliviiritytöllä on käynnissä arpajaiset käynnissä :).

Tunteita (ja miksei tuoksujakin)

Minusta on viime kuukausien aikana tullut vahvasti riippuvainen. Tämän hetken riippuvuuksista suosiostaan kisaavat niin glögi, suklaa kuin joululaulutki, mutta luulen ykköspaikan kuitenkin kiistatta menevän nauhoittavalle digiboksille. Imettäminen makuultaan ei ole koskaan ollut mun juttu ja jotta Miäs saa yönsä nukuttua, me Pikku Ukon kanssa väännämme itsemme olkkariin syömään öiseenkin aikaan. Alkuun yksi imetyssessio kesti juuri yhden CSI:n jakson ajan, nykyisin emme saa koko jaksoa katsottua yhdessä yössä. Yöelämäni kautta olen siis oppinut laittamaan nauhalle kaiken, mitä edes mahdollisesti voisin haluta joskus katsoa. Toisaalta homma on osoittautunut näppäräksi myös näiden "kämppistenkin" vuoksi. Eipähän tarvitse kiistellä teinien kanssa siitä, mitä kanavaa katsotaan ja kenen ohjelmat jäävät katsomatta (jep, tämän mamman maku eroaa huomattavasti nykyteinien ohjelmamausta...), kun vedän omani suosiolla boksille ja katselen niitä sieltä sitten ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vain minä, Pikku Ukko ja kaukosäädin, ah!

Oli tälle alustukselle järkevä pointtikin. Miäs lähti taas viikonlopuksi työntekoon muulle paikkakunnalle ja teinien vedellessä sikeitä pitkälle iltapäivään, parkkeerasimme Pikku Ukon kanssa tv:n ääreen katsomaan eilistä Kummien joulukonserttia. Ihana konsertti, vaikka hiljaiseksi vetääkin. Mitäpä siinä muuta voi tehdä, kun pitää tuota aarretta sylissä, olla kiitollinen ja uskoa, toivoa ja rukoilla. Terve lapsi on ihme, jota en osaa enkä voi pitää itsestään selvyytenä.

Tästä tilanteesta huolimatta sisuksissani asuu pelko, jota en oikeastaan osaa sen kummemmin määritellä. Olen vain jatkuvasti huolissani, jopa peloissani, asioista, jotka voivat mennä pieleen. Suurimpana peikkona mielessäni on ne vammat ja sairaudet, jotka alkavat näkyä vasta, kun lapsi on vähän vanhempi. Tällä hetkellä kehitys kulkee normaalisti ja elämä on auvoista, mutta entä jos jossain vaiheessa poikamme kehitys taantuu? Tai kai se kaikkein suurin peikko on se, että kun olen näin paljon hyvää saanut tähän päivään, mitä kauhuja joudun vielä tulevaisuudessa kohtaamaan. Toisina päivinä pelkään menettäväni poikani, toisina mieheni. Ja hetkittäin pelkään, että minulle tapahtuu jotakin enkä saa jakaa elämää rakkaideni kanssa pidempään. Näitä pelkoja yritän hillitä ja vaimentaa rationalisuuden äänellä ja selittämällä itselleni faktat mm. siitä, että elämä on riskisijoitus joka tapauksessa eikä asioita kannata murehtia etukäteen. Vaan eipä nuo tunteet tahdo järjenääntä kuunnella. Löydän itseni myös silloin tällöin käymästä kauppaa ajatuksissani: "jos vain saan pitää rakkaani luonani, en ikinä sitä ja tätä..." Eipä tainnut takuita kuitenkaan tulla tässä kaupassa. Minä siis jatkan pelkäämistäni ja pyrin peloistani huolimatta jatkamaan elämää nauttien läheisistä, jotka tällä hetkellä ovat lähelläni.

Piipahdimme eilen Pikku Ukon kanssa jouluhelvetissä. Jos liikkuminen vaunujen kanssa ei muutenkaan kaikissa kaupoissa ole kovin ketterää ja helppoa, perjantai-iltapäivän jouluruuhkassa se on sekä mahdotonta että hermojaraastavaa. Siis ihan oikeesti, ihmiset. Jos teillä on kaksi tervettä jalkaa, joilla kävellä, käyttäkää Stockalla niitä liukuportaita. Päästäisiin kaikki nopeammin, kun ei tarvitsisi ruuhkauttaa sitä hissijonoa. Lopulta päädyttiin ylöspäin pyrkiessäni menemään alakerran kautta ihan vain siksi, että siihen hissiin mahtui ilman suurempaa kyynärpäätaktiikkaa. Niin, ja vastaavasti sieltä 6. kerroksesta tultiin alas 8. kerroksen kautta. Ai että paljonko siihen meni ylimääräistä aikaa? Paljon, sanon minä ja boikotoin mokomaa ostoslaitosta jonkin aikaa ihan vain siksi, että siellä käyvät ihmiset käyttäytyvät kummallisesti. Tai jotain. No juu, ehkä ne miljoona muuta hissiin pyrkijää katsoi minua pahalla ja purkaa nyt tuntojaan blogeissaan kirjoittamalla kotiäideistä, jotka tunkevat ostoksille silloin, kun työssäkäyvillä on siihen etuoikeus... Yritän siis liikkua ihmistenilmoilla vain aamupäivisin, kun minulla kerran siihen mahdollisuus on. Tulipa turhaa valitusta, mutta ompahan sieluni nyt astetta puhtaampi.