Lääkärissä käyty

Eilisen paniikin ansiosta varasin ensimmäisen mahdollisen lääkäriajan tälle päivälle. Alkuraskauden ultra olisi ollut torstaina, mutta siihen asti odottaminen olisi tuntunut lähinnä kidutukselta. Tiedän, kärsimättömyyttähän se on. Aniveis, piipahdin lääkärin juttusilla ja pienen juttutuokion ja ultrauksen jälkeen tilanne on tämä: raskaana ollaan, raskaus on oikeassa paikassa ja ruskuaispussi löytyi, joten tuuleen ei olla munittu. Lääkäri myös löysi sykkeen, joskin vauvamme on tietysti tässä kohtaa hyvin pieni. Lääkärin sanoin: "lähdemme siitä, että kaikki menee hyvin." Viikotkin vastasivat tuota 3,5mm:n möykkyä.

Lääkäri suositteli uutta visiittiä kahden viikon päästä, jotta saadaan parempaa kuvaa siitä, että kaikki oikeasti on hyvin ja että sikiö kasvaa kuten toivoa sopii. Tuo lienee käytäntö, mutta tietysti onnistuin sen pienessä mielessäni kääntämään niin, että lääkäri näki jotain, mitä en itse nähnyt, ja asiat eivät olekaan niin hyvin kuin antoi ymmärtää jajjajjajjajjaaa.... Mielikuvitus tekee kovasti töitä ja toistaiseksi olen täysin antautunut huijattavaksi. Mutta tänään siis ollaan raskaana ja kaikki on hyvin tuhruista huolimatta. Viikkoja kasassa lääkärin laskutavan (ja ultran) mukaan 6+0.

Kai se ovis sitten kuitenkin oli...

Elämme kierron loppuvaihetta. Niin, siis sen kierron, jossa en onnistunut ovulaatiotesteihin saamaan sitä plussaa. Halut oli pahimmillaan kp10 ja silloin peitto heilui. Seuraaviin kahteen viikkoon ei peiton alla sitten mitään tapahtunutkaan johtuen miehen flunssasta ja teinien läsnäolosta. Koska ovista ei mielestäni tapahtunut, ei ole myöskään ollut mitään syytä kytätä oireita. Olen elänyt viime päivät lievässä kärsimättömyyden tilassa odottaen täti punaisen saapuvan alkuviikosta, jotta päästään uuteen yritykseen, josta ehkä olisi jotain mahdollisuuksia raskautuakin. Mielenkiintoisen havainnon tein tuosta oirehdinnasta: mitä tahansa oireita olen onnistunut aikaisemmissa kierroissa kehittämään, kun olen asiaa tarpeeksi ajatellut, mutta nyt kun en ole asialle antanut sen kummemmin palstatilaa mielessäni (tai siis ei ole ollut mitään syytä miksi olisin oirehtinut), oireita ei myöskään ole ollut.

Tänä aamuna kuitenkin olo oli jotenkin pahoinvoiva ja hetken mielijohteesta kaivoin kätköistä herkän tikun, joka tuli ovistestien kylkiäisinä. Katumus iski jo ennen kuin testi oli kunnolla kastunut ja meinasinkin jättää testiin katsomatta, kun se yksi viiva on niin masentava, mutta onneksi kuitenkin katsoin.

Kp26/28 Yk4

Olo on pökerryttävä. Voisiko tuo oikeasti olla plussa...? Nytkö "jo"? Ai tästä kierrosta vai? Ja heti perään alkaa pelko ja vavistus. Entä, jos kaikki ei menekään hyvin? Entä, jos pikkuinen ei tarraakaan kiinni? Entä jos...? Niin, tätähän se raskaana olo olikin.

Jos kelaan pikaisesti mielessäni taaksepäin, niin voin muutaman oireen ehkä löytää. Repäisykivun tapaisia tuntemuksia on ollut useana päivänä alavatsalla, mutta olen ajatellut niiden liittyvän vasta henkiinheränneeseen kuntosaliharrastukseeni ja erityisesti mystisesti kadonneiden vatsalihasten metsästykseen. Ja saattaneehan nuo liittyäkin, mistä sitä tietää. Parina aamuna olen myös ollut sen verran nälkäinen, että ruokaa on ollut saatava moottoriin ennen kuin on voinut Pikku Ukon puuronkeittoa ajatellakaan. Vessassa juoksin viime yönä aika tiiviiseen tahtiin, mutta oikeastaan ajattelin sen olevan ihan normaalia, kun minulla nyt vaan on noita "nesteenpoistoöitä" välillä. Ne kaksi oiretta, joita olen edellisissä kierroissa kytännyt, loistavat poissaolollaan: tissit eivät ole kipeät ja valkkaria ei lorise. Että se niistä takuuvarmoista oireista.

Laskureiden mukaan laskettu aika on 6.11.2012 ja tänään menossa olisi menkkojen mukaan laskettuna 3+4. Todellisuudessa se ovis oli kuitenkin aikaisemmin, joten pari päivää nuo viikot varmasti heittää. 

Kp1 -pohdintaa

Niinhän siinä sitten kävi, että menkat alkoi rytinällä heti aamusta. Jos jotain positiivista täytyy asiasta kaivaa, niin ainakin tunnistin oviksen silloin kun se oli. Tai silloin, kun uskon sen olleen. Kierron pituus puoltaisi oviksen tapahtuneen. No mutta, yk4 julistetaan alkaneeksi.

Tähän Kakkosprojektiin näyttää liittyvän taas vaikka minkälaisia tuntemuksia. Siis niinkun tuolla emotionaalisella puolella. Ehkä suurin huolenaiheeni on, että riistänkö tuolta Pikku Ukolta jotakin keuhkoamalla tästä vauvakuumeesta näin. Samalla kun toivon sitä toista, toivon myös, että rakas poikani ei kauheasti traumatisoidu ja ettei hän kasva tuntien, ettei hän "riittänyt". Hän on pieni niin kauhean lyhyen aikaa ja haluan nauttia ihan täysillä näistä päivistä, hänen kasvustaan ja kehityksestään.

Toisaalta mietin sitäkin, että kuinka paljon sitä kakkosta haluan. Jollakin tavalla sen tänään myös Miähelle ääneen lausuin, mutta eihän nämä asiat taida miehille olla samanlaisia kuin naisille. Varsinkin, kun Miähellä on jo nuo teinit ennestään. Mutta siis mietin sitä, että jatkaako yritystä vai antaako periksi. Itse tuskin voisin jäädä vain tjottailemaan ja olemaan laskematta päiviä, joten joko yritetään täysillä tai ei ollenkaan. Mietin myös ovulaation testaamista ja sitä, onko siitä mitään hyötyä. Tilasin kuitenkin uuden satsin tikkuja, koska meillä tuo pupuilu ei ole ihan yksinkertaista. Asiassa on otettava huomioon vähän liian monta aikataulua ja muuta seikkaa. Luulisin siis, että stressaan vähemmän, jos tiedän koska ovis on ollut.

Toisaalta pohdin sitäkin, että me ei olla enää kovin nuoria. Pitäisikö johonkin kohtaan laittaa takaraja yrittämiselle, jos siihen mennessä ei onnistu? Mikä se oikea raja olisi? Synnyttäminen ennen, kuin täytän 39? Synnyttäminen viimeistään siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko on 2-v? Jotenkin vain tuntuu siltä, että ihan äkkiä ei sitä toistakaan alkuun saada laitettua, vaikka vähänhän meillä vasta on yritystä takana.

On se elämä hankalaa: niin paljon olen jo saanut ja silti janoan lisää.

Dpo15???

Jos ovis tapahtui silloin kun luulen sen tapahtuneen, elämme dpo15. Ne tikuthan ei sitten millään suostuneet näyttämään vahvaa plussaa, vaikka kyllä tummenivatkin, joten edelleen on vähän epävarma olo koko ovulaatiosta tässä kierrossa. Mutta ainahan silti saa toivoa... Kiertopäivissä eletään kuitenkin vasta 27/28, joten menkat ei ole myöhässä ja todennäköisesti vielä ehtivät ihan ajallaan saapua. Tein hyvin negatiivisen testin perjantai-aamuna, joten realisti minussa yrittää vetää toiveet takaisin maan pinnalle. No juu, mutta usein mulla on alkanut tuhruilemaan illalla kp28, joten katotaan kuinka huomenna käy.

Elämää vaan

Istun täällä laatikoiden, kaaoksen ja järjettömän sotkun keskellä ja haaveilen ensi viikosta. Olen niiiiiin täynnä muuttamista. Vasta huhtikuun lopussa kannettiin kamamme tähän osoitteeseen ja nyt jo on suuntana seuraava osoite. Hyvä puoli näissä nopeaan tahtiin tapahtuvissa muutoissa on se, että kaikki tarpeeton tulee karsittua suht usein. Tänään totesin Miähelle, että meiltä ei lähde roskikseen/kierrätykseen tavaraa ollenkaan samalla tavalla, kuin keväisessä muutossa. Olemme siis osanneet olla turhia hamstraamatta ainakin viimeiset yhdeksän kuukautta. Huomenna vielä paniikkipakkausta ja sitten viikonloppu meneekin varmaan siivoillessa.

Pakkaamisen tahti on huomattavasti hitaampaa verrattuna viime muuttoon. Periaatteessa tehokkuuteni pitäisi ajoittua päikkäreiden aikaan, sillä Pikku Ukko tuntuu elävän vaihetta, jolloin lattialla/leikkimatolla viihtyminen on kovin lyhytaikaista. Poika kääntyy selältään mahalleen hyvin näppärästi, mutta sitten ei viihdykään siinä asennossa ja pinna palaa varsin nopeasti. Aika siis menee Pikku Ukon kanssa seurustellessa, mikä sinänsä on ihan parhautta, mutta muuton kannalta hieman hidastavaa. Onneksi olen parhaimmillani paineen alla, joten ennen muuttofirman saapumista kämppä on paketissa. Yöunista en mene takuuseen...

Yöunista puheenollen. Olemme systemaattisesti pyrkineet eroon yösyötöistä tai ainakin tiputtamaan syöttöjenmäärän yhteen. Homma on toiminut varsin hienosti lukuunottamatta viime yötä. Lainalaisuuksia tuntuu olevan tässä uniasiassakin. Vaikuttaa siltä, että jos poika nukkuu päivällä hyvin, myös yö menee hyvin. Jos taas päikkärit ei suju, ei suju yökään. Edelleenkään meillä ei öisin huudella tai itkeskellä, mutta aikamoista pyörimistä ja peuhaamista aamuyö on. Eilen oli päikkäreiden suhteen huonompi päivä ja viime yönä syötiin sitten taas kahteen kertaan, mutta eka syöttö taisi olla vasta joskus kolmen jälkeen, kun se aiemmin oli jo yhdeltä. Edistystä lienee tuokin.

Kaiken kaikkiaan Pikku Ukko on varsin hurmaava pakkaus. Kohtuullisen sosiaalinen, naureskelee paljon ja liikkuu koko ajan. Kävin viime viikolla "mammakahveilla" kaverini ja hänen puolivuotiaan lapsukaisensa kanssa. Kaverini vauva istui kiltisti kaverini sylissä koko kahvittelun ajan ja hymyili viehättävästi välillä. Mitä tekee Pikku Ukko? Pyrkii seisomaan, kiljuu riemusta ja flirttailee naapuripöydän tätien kanssa. Paikallaan ei olla hetkeäkään. Menohaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta taidot eivät ihan vielä riitä. Pylly kyllä nousee lattiasta mahallaan ollessa ja jalat on selvästi mukana, mutta kädet ei vielä ihan ole omaa asemaansa ymmärtäneet eteenpäin menemisen saralla.

Ruokaa meillä menee usein ja paljon. Tosin on se inhokkikin ehtinyt löytyä: kaurapuuro. Aamupuurot on kuitenkin huijattu menemään herkkusoseen kera. Aamupäivästä syödään liha-kasvissosetta, välipalaksi hedelmä- tai marjasosetta ja iltapäivällä vielä kasvissosetta. Iltapuuro tuntuu kuitenkin olevan se lemppari. Riisipuuro uppoaa siis hyvin. Rintaa tarjoan muutaman kerran päivässä, mutta aika huonolla menestyksellä. Vai onko se vain sitä, että imeminen on sen verran tehokasta, että parilla kolmella imaisulla on maidontarve tyydytetty, mene ja tiedä. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää tulevaisuudessa tällä maitorintamalla.

Kevyt -projekti... Ai mikä ihmeen Kevyt -projekti ;)??? Sovitaanko, että tätä viikkoa ei ollut? Sen verran on ruokailut olleet pielessä, että ollaan ehkä muutama kilo lähtölukemia korkeammalla, kun tästä viikosta selvitään. Plus että tällä viikolla on pyritty käyttämään aika järkevästi ja pakkaamaan silloin, kun Pikku Ukko nukkuu, kun yleensä pyrin liikkumaan vaunujen kanssa sen ajan. Mutta ensi viikolla palaamme taas ruotuun. Tai toivottavasti jo viikonloppuna.

Projekti Kakkonen elää jossain takaraivolla. Viime viikolla löysin itsestäni jo varsin lupaavia oireita, mutta tuttu loppukierron pessimismi on jo palauttanut minut maanpinnalle, joten uskoisin saavani vieraita ensiviikolla. Olen totaalisesti unohtanut kp:t, mikä on aika huvittavaa. Veikkaisin, että ollaan ehkä jossain 22/28 tuntumassa. Niin epävarmaksi jäi se oviksen tapahtuminen tikkujen valossa, että oikeasti en tiedä olisiko tässä kierrossa edes mitään mahiksia raskautua. Toivoa toki saa aina, joten sillä mennään.

Nyt raivaan tieni laatikoiden läpi kohti sänkyä ja herään aamulla motivoituneena, inspiroituneena ja voimaantuneena saattamaan aletun työn päätökseen.

Ovista odotellessa

Pikku Ukko vetelee sikeitä parvekkeella mukavassa viiden asteen pakkasessa ja minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni. Miäs on töissä ja teinit pamahtavat paikalle illan tullen. Nämä yksinäiset ja rauhalliset hetket pitäisi käyttää siivoamiseen ja pakkaamiseen, mutta kun en millään malttaisi "tuhlata" näitä hetkiä niin arkisiin juttuihin. Tiedän, se kostautuu vielä moneen kertaan, mutta en mieti sitä nyt.

Muuttopäivä ei edelleenkään ole täysin selvillä, mutta jos kuun vaihtumiseen on noin kaksi viikkoa aikaa, muuttoonkaan ei voi olla pidempään. Pakkaaminen ei huvita yhtään, sisustusajatukset sen sijaan kyllä. Eilen piipahdin äitini ja siskoni kanssa Ikeassa ja sieltä olisi voinut ostaa vaikka mitä uutta kotia ajatellen. Ehkä vielä joskus...

Pikku Ukko on kahden päivän päässä viiden kuukauden kunnioitettavasta iästä. Neuvola on täsmällisesti tuona suurena juhlapäivänä ja tiedossa on jälleen rokotteita. Edellisistä piikeistä tuli pientä lämpöä, joten siihen lienee parasta varautua tälläkin kertaa. Tuntuu, että poika on kasvanut ihan kamalasti viime viikkoina ja pikkuvauva-aika on vääjäämättä jäänyt taakse. Painoa on kotivaa'an mukaan tullut edellisestä neuvolasta noin 800g ja kun ei poika tunnu "pönäköityneen" yhtään, on pituuttakin pakosti tullut monta senttiä. Loppuviikosta piipahdin läheisellä kirpparilla hamstraamassa vaatteita jo seuraavaa kokoa silmällä pitäen. On se vaan niin ihana.

Kierto elää elämäänsä ja puoliväli alkaa olla taas käsillä. Tänään mennään kp 12:sta ja viivat ovistikuissa vahvistuu siihen malliin, että ihan normikierto kai tästä on tulossa. Se, miten tuo ovis saadaa hyödynnettyä, on taas pieni mysteeri aikataulujen ja paikalla olevan porukan vuoksi, mutta toivottavasti saadaan jossain vaiheessa vielä talletuksia tehtyä. Mitenkähän sitä oppisi rentoutumaan näiden kiertojen ja tuntemusten suhteen? Vähempikin stressaaminen varmasti riittäisi.

Mammamasennusta, ovisärtymystä ja perjantai 13. päivä

Kävin alkuviikosta tapaamassa mammaystäviäni (=entisiä työtovereita, jotka sattuvat hekin olemaan kotiäiteinä tällä hetkellä). Lapsukaiset olivat kasvaneet edellisestä tapaamisesta, juttua riitti ja hetken aikaa jopa tunsin, että kuulun tähän mammojen kummalliseen kastiin. Vaan eipä sitä iloa sitten kauaa kestänyt. Mistähän se johtuu, että tommosten tapaamisten jälkeen tulee aina sellainen "paska äiti" -fiilis? Olen nyt monta päivää kärvistellyt sen tunteen kanssa, että niin paljon kuin lastani rakastankin ja niin paljon kuin hänen kanssaan olosta nautinkin, minusta ei vain ole tähän. Vanhat, muilta elämän osa-alueilta tutut alemmuuskompleksit eivät jätä tätä äitiyden maailmaakaan koskettamatta ja se saa minut hirveän surulliseksi. Kyllä minä järjelläni tiedän, että kaikki on hyvin. Poika syö hyvin, kasvaa kovasti, on nauravainen ja hyväntuulinen eikä turhia juurikaan itkeskele. Mutta nämä tunteet vaan seilaavat ihan omia latujaan.

Yksi suuri syyllisyyden aiheuttaja on tuo päivähoito, joka on meillä vääjäämättä edessä kesän jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta ajatellakaan laittavansa noin pientä lasta päiväksi muiden hoidettavaksi, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina, sanovat toiset, mutta me emme ole niitä Miähen kanssa onnistuneet keksimään ja se kalvaa tuolla jossakin. Varsinkin, kun tähänkin asiaan liittyy sitä yhteiskunnan syyllistävää ja sormellaosoittavaa asennetta ihan riittämiin joka torvesta ja tuutista. Voisinko silti elää tässä hetkessä, jossa saan olla lapseni kanssa kotona?

Kaiken tämän lisäksi huomaan olevani vain yleisesti kärttyinen. Helpotti hiukan, kun huomasin oviksen ajankohdan olevan muutaman päivän päästä ja yleensä nämä ovista edeltävät päivät ovat minulle aina aika ärsyttäviä. Tiedä sitten johtuneeko se hormoneista vai onko se puhtaasti psykologiaa, mutta se on kuin "toinen pms". Tiedän, että tunteeni eivät ole missään muodossa oikeutettuja, kun meillä kuitenkin on tuo maailman suloisin lapsi, mutta ennen ovulaatiota suren jo sitä, että ei sitä tärppiä tästäkään kierrosta tullut. Hei, haloo! Pessimisti ei pety, mutta tämä on vasta yk3 eikä sitä tärppiä tilastojen mukaan vielä tarvitsekaan tulla. Kai se kroppa tietää koska on valmis uuteen raskauteen. Ja samaan hengenvetoon pieni ääni sisälläni kysyy, että entä jos sitä toista ei tulekaan... Jos joku oikeasti lapseton tätä tekstiä lukee, hän varmasti aivan oikeutetusti on valmis vetämään minut lähimpään sähkötolppaa. Tiedän itsekin, että nämä tunteet ovat täysin hölmöjä. Jos jollakin on keinoja, jolla ne selätetään, otan neuvoja vastaan erittäin mielelläni. Ja pyydän anteeksi niiltä, jotka taistelevat oikeasti asioiden kanssa, sekä tunteitani että niiden jakamista täällä.

Nyt minä vaikenen ja muutan vuorille. Noin kuvainnollisesti siis.

Soseita, kääntyilyä ja avautumista

Väsyttää. Väsyttää ihan sairaasti. Jos en tietäisi paremmin, voisin jo kuvitella olevani raskaana. Miäs myös ihmetteli nälkääni tässä yhtenä päivänä ja varsinkin sitä, että kun sen nälän havaitsen, ruokaa on saatava HETI tai muuten maailma pysähtyy. Tai ainakin minä. Totesi hänkin, että oireiden perusteella voisin olla raskaana. Jep, niin se kroppa huijaa. 

Viime viikko meni Kevyesti ja olo oli kaikin puolin mainio, mutta viikonloppu koitui taas kohtalokseni. Tämän ppäivän olen istunut kotona ja vetänyt jääkaappia tyhjäksi. Jotenkin ei huvittanut lähteä ulkoilemaan, vaikka tiesinkin, että se saattaisi vaikuttaa oloon positiivisesti. Mutta mitä tuollaselle 4 kk:selle laitetaan päälle noin -10C:een? Pikku Ukko on aika kuumaveristä sorttia ja minulla on taipumus enemmänkin topata liikaa kuin pukea liian vähän, mutta silti asia mietityttää. Huomiseksi on onneksi vaunutreffit sovittuna, joten on pakottauduttava liikenteeseen. Silti on jonkinmoinen morkkis näistä tämän päivän syömisistä ja se morkkis lienee merkki siitä, etten ihan niin rennosti tätä projektia ota kuin haluaisin. Matka jatkuu siis.

Pikku Ukko oppi kääntymään selältään mahalleen muutama päivä sitten. Kaksi ekaa kertaa tapahtui selkäni takana, mutta kolmannen kerran onnistuin näkemään. Ja kyllä minä häntä kehuin! Olen aika laiska täyttelemään noita vauvakirjoja, mutta tämä ihmiskuntaa (tai ainakin omaa napaani) syvästi järisyttävä kokemus oli kyllä kirjattava ylös välittömästi. Saapahan poika sieltä sitten luntata tärkeät päivämäärät, jos sattuu joskus kiinnostamaan. Mikäli tulee täteihinsä, enoonsa tai velipuoliinsa, niin eipä asia voisi vähempää kiinnostaa. Mutta ihan vain siltä varalta, että tuleekin johonkin esi-isään, jota päivämäärät kovastikin kiinnostavat, laitettakoon ne ylös. Menohalut pojalla on hurjat, mutta taidot ei ihan vielä riitä eteenpäin pääsemiseen. 

Soseita meillä vedetään aikamoiset määrät. Suosituksia ja ohjeita taitaa olla yhtä paljon, kun niiden antajiakin, joten otettiin sitten niistä ohjeista meille parhaiten sopivat. Viimeksi neuvolassa käydessä tavattiin ei-oma-täti joka sanoi, että ruokailukertoja voi lisätä samoin, kuin ruuan määrää ja näin on tehty. Tuon ko. terkkarin mukaan jonkinlaisena tavoitteena on, että ruokaa menee noin purkillisen verran per ruokailu viiteen kuukauteen mennessä (en tosin huomannut kysyä, että vaikuttaako tuohon "tavoitteeseen" se, missä iässä soseilut on aloitettu) ja siihen meillä päästään reippaasti. Sen lisäksi kehotti kokeilemaan riisipuuroa ja se on meillä ihan suurin herkku. Kaikesta tästä ruuan määrästä huolimatta myös tissi kelpaa. Varsinkin öisin. Sitä olenkin tässä jo ehtinyt murehtia, että kun Miäs jää isäkuukautta nauttimaan ja minun on otettava vastuu perheen elättämisestä kevään kuluessa, miten sitä jaksaa töissä, jos yöt on kovin rikkonaisia? 

Soseista vielä sen verran, että mikäli superäidin mittarina on kestovaipat, itsetehdyt luomusoseet ja liinailu, minulla ei ole titteliin minkäänlaisia mahdollisuuksia. Perunaa poika saa ihan itsekeitettynä joskus ja sainpa avokadoakin muussattua ihan itse hänelle, mutta muuten on menty siitä mistä aita matalin: kaupan soseilla. Kestovaippoihin en ole hurahtanut koskaan kai siksi, että Miähellä oli niistä aika vakaa näkemys ja myöskin siksi, että taloudessamme tulee pyykkiä aika tavalla muutenkin. Liina meiltä löytyy, mutta ei me sitä koskaan opittu käyttämään. Toisaalta ärsyynnyn - suorastaan provosoidun - siitä, miten näistä ulkoisista asioista monilla av-keskustelupalstoilla (joita tyhmyyksissäni päädyn lukemaan) saadaankin superäidin sädekehään lisää timantteja. En ole mitenkään vastaan sitä, että ihmiset tekevät omat valintansa sen enempää kuin kestoilua, liinailua ja itsetehtyjä soseitakaan. Onhan se ihailtavaa. Toisaalta en myöskään ole koskaan kuullut kenenkään surevan kuolinvuoteellaan sitä, että ei käyttänyt lapsillaan kestovaippoja, joten luulen sen vanhemmuuden ytimen kuitenkin olevan jossain muualla. Jopahan sain paatoksen aikaan aiheesta, jota en sen kummemmin ole edes miettinyt :). 

Kakkosprokkis elää tylsää alkukiertoa. Taitaa olla kp5 ja sillä rintamalla hyvin hiljaista. 

Kohti uusia pettymyksiä...

Tänään on kp27/28. Dpo 13. Tuhru ilmaantui iltapäivällä ja illan myötä alkaa täti olla paikalla kaikkine kapsäkkeineen. Koska varsinainen vuoto alkoi vasta tässä myöhemmällä illalla, kp1 lienee vasta huomenna. No juu, ei kai tämä mikään yllätys ollut. Ei siis muuta, kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Siitä kuitenkin olen iloinen, että kierto on näin normimittainen. Eipähän tarvitse pähkäillä asiaintilaa, kuten viime kierrossa. Sitä paitsi pääsee jännäämään uudestaan  nopeammin :).

Asuntoasia eteni viimeminuutilla ja saimme kuin saimmekin asuntotarjouksen asunnosta, jonka vuokra on huomattavasti nykyistä kämppämme vuokraa pienempi, ja joka vastaa tarpeisiimme. Tiedossa siis kiivas kuukausi, kun ohjelmassa on jälleen pakkaamista, pakkaamista ja pakkaamista.

Dpo8

Eilen totesin Miähelle, että joulu on "työllistänyt" sen verran, etten ole ehtinyt edes oireita kyttäämään. No juu, joulusta on selvitty ja tänään on sitten harrastettu pahemman luokan kyttäilyä. Mukaoireita on siis taas vaikka kuinka, mutta niinhän niitä oli viimekierrossakin. Ehkä hämäävintä on, että vastoin kropalleni ominaisia, ovulaation jälkeisiä tissikipuja ei ole ilmaantunut. Yleensä siis koko rintavarustus on arkana pari päivää oviksen jälkeen, mutta nyt on päästy reilu viikko ennen kuin "Jose&Carlos" tajusivat tilanteen. Eivätkä nytkään ihan normisti. Rinnat eivät nimittäin ole kosketusarat, kuten yleensä, vaan nännejä vain "särkee". Kummallinen tunne.

Tänään olen myös ollut sekä nälkäinen (kukapa ei olisi joulun jälkeen, jolloin syöminen on ollut lähes tauotonta ja ruho on tottunut siihen, että jotain tulee lävestä sisään koko ajan) että huonovointinen (kukapa ei olisi sen suklaamäärän jälkeen, jonka olen itseeni viimeisen viikon aikana kumonnut...). Alamaha on elänyt omaa elämäänsä oikeastaan oviksesta asti. 

Ei näistä oireista siis raskautta kokoon saada. Ompahan kuitenkin lista tänne laitettu. Testata en enää tänä vuonna aio, vaikka testejä kaapista löytyykin. 

Joulunjälkeisiä höpinöitä

Niin se joulu taas meni. Arvottiin sitä viettämispaikkaa sitten semmosella hartaudella, että lopulta isäni kävi meidät aattona noutamassa heille. Ja palautti vastaavasti meidät eilen kotiin. Aattoaamu valkeni meillä vesisateisena ja varsin harmaana, mutta mitä lähemmäs pääsimme lapsuudenkotiani, sitä valkeammaksi kävi myös maisema. Ja sitä jouluisemmaksi oma mieleni. On se vaan kumma, miten paljon lumi vaikuttaa siihen jouluntunnelmaan ja -fiilikseen. Joulu oli mukava, joskin kiva oli tulla kotiinkin eilen.

Pikku Ukko tuntuu kasvavan kauheaa vauhtia. Mihin se meidän pieni rääpäle on joutunut? Mistä tuo "iso" poika on tullut? On se vaan ihanaa seurata toisen kasvamista ja kehittymistä ja niitä uusia juttuja, joita tulee melkein joka päivä. Tällä hetkellä pehmolelut on ihan pop. Niistä saa kivasti kiinni ja niitä retuutellaan mennen tullen. Edelleenkään meillä ei käännytä selältä mahalleen ja se toisin päinkin kääntyminen näyttää ainakin äidin silmään vahinkovoittoiselta. Viimeviikolla saatiin neuvolassa ohje alkaa "ohjaamaan" poikaa kääntymään mahalleen, kun tuppaa liikkumaan niin paljon selällään ja on potentiaalisesti hyppäämässä kokonaan sen kääntymisen yli. On siis poika saanut kyytiä ja käännöksiä sen jälkeen. Juttuja herralla on iso repertuaari ja nytkin tuntuu komentelevan isäänsä tuolla. Yöt meillä menee edelleen kovin levottomasti. Tai siis, pari syöttöä riittää ja muuten nukutaan, mutta kovasti tuo vaan liikkuu unissaan. Vaan on se niin ihana, että pyöriköön ja kieriköön miten paljon vaan.

Projekti Kakkonen on jotenkin päässyt lähes unohtumaan kaikessa joulutouhussa. Piinaviikoista ensimmäinen on päässyt vilahtamaan oikeastaan ilman, että olen sitä sen kummemmin edes ajatellut (ihan kun se ajatteleminen mitään muuttaisi) ja mukaoireitakaan en ole muistanut bongailla. Tässä istuessani voisin kuitenkin todeta, että tissit eivät ole kosketusarat, mutta muuten kyllä särkevät. Yleensä oviksen jälkeen kipeytyvät, joten sinänsä erikoista. Tuskin kuitenkaan viittaa raskauteen, kunhan elävät omaa elämäänsä. Alamahaa on nippaillut tänään vähän enemmänkin. Mene ja tiedä, mistä sekin johtuu. Tänään olen myös olut kohtuullisen ärsyyntynyt, mikä kertoo orastavasta PMS-viikosta. Kp:tä en edes tiedä, oisko jossain 21 tienoilla?

Neuvolaa, rokotuksia ja lämpöilyä

Eilen käytiin Pikku Ukon kanssa neuvolassa. Hyvin on poika kasvanut, vaikka siroksi th häntä kuvailikin. Uusia juttuja tuntuu tulevan kuvioihin lähes joka päivä. Tämän päivän uusi juttu oli oman jalan löytäminen. Muutenkin tuntuu, että poika alkaa hahmottaa näkemäänsä paremmin ja sunnuntaina tarttui tarjottuun Barbababaan ekan kerran selkeästi tarttumista tarkoittaen. Hymyt ja nauru on ihan parasta ja sitähän meillä harrastetaan paljon. Varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika siis.

Eilen saatiin myös ensimmäiset pistetyt rokotteet. Poika päästi pakolliset itkut, mutta enemmän taisi tapahtuma kirpaista äitiä. Neuvolasta suuntasimme apteekkiin suppojen ja nestemäisen Panadolin toivossa ja illalla jouduimme tuotteisiin turvautumaankin Pikku Ukon lämpöillessä sen verran. Jaksoi tosin hymyillä ja olla muutenkin oma itsensä, vaikka lämpöä olikin sen verran, että se olisi vanhemmat kaatanut sängyn hellään huomaan. Tänään ei lämpöä enää ole ollut, mutta ehkä poika on hieman tavallista kärttyisämpi kuitenkin ollut.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta mennyttä ovulaatiota ja mahdollista raskautumista, huomaan jossain takaraivollani pohtivani milloin mahdollisia oireita voisi olla ja milloin voisin testata. Samaan aikaan yritän pitää jalat maassa ja muistaa ne pitkät kuukaudet, jotka Pikku Ukon alkuunsaattaminen vaati. Tuskin se toinenkaan ihan pikaisesti siis on tulossa.

Kp 12

Koska Pikku Ukon alkuunlaittaminen ei onnistunut ihan kertalaakista, päätimme Miähen kanssa, että ehkäisyä emme aloita, vaan pikkukakkonen on tervetullut vaikka heti. Periaatteessa menemme tjottailen, mutta kyllähän oma pää pyörittää koopeitä ja yykoita jo kummasti. Tänään siis koopee 12 ja yykoo 1. Olin mielessäni arponut ovistestien käyttöönottoa ja miettinyt, josko vaan mentäis ilman tikkuja ja testejä. Halu selvittää kierron elämä synnytyksen jäljiltä vei kuitenkin voiton ja Cittarissa poiketessa mukaan tarttui testipaketti. En ole ko. testejä aikaisemmin käyttänyt, mutta pikainen googlaus kertoi testien olevan yleisen mielipiteen mukaan sekä herkkiä että luotettavia. Ostin testit siis eilen ajatuksella, että ehdin testata sopivasti ennen kp 14, jolloin tuplaviivoja sain ennen Pikku Ukkoa. Aamulla siis korkkasin paketin ja - surprise - mikäli testiin on uskominen, ovis oli tänään. Iltapäivällä tunsin hetken aikaa pientä jomottelua tuolla munisten suunnalla ja sen verran kiinnostaa tämä kropan toiminta tällä hetkellä, että olihan se varmistustesti pakko tehdä heti illan suussa. Mikäli tikkuihin edelleen on luottamista, ovis todellakin oli tänään: viiva oli huomattavasti aamuista haaleampi.

Se, kuinka tämä kriittinen vaihe kiertoa hyödynnetään, onkin sitten toinen juttu. Tänään itse toiminta on mahdotonta, joten homma jäi toissa päiväisten touhujen varaan. Suuret eivät siis mahdollisuudet ole, mutta ehkä kuitenkin tyhjää paremmat. Toisaalta, ei kai tässä mikään kiire ole. Pikku Ukko on vielä pieni ja elämä monelta osalta mallillaan. Itselläni (ja Miähellä) ikää on kuitenkin sen verran, että kauhean pitkään ei kannata odotella "Projekti Kakkosen" kanssa.