lauantai 31. joulukuuta 2011

Mennyttä ja tulevaa

Vuoden viimeisten tuntien kunniaksi lienee minunkin liityttävä niihin moniin bloggaajiin, jotka ovat tavalla tai toisella katsoneet taaksepäin ja vetäneet yhteen kuluneen vuoden tapahtumia elämässään. Itselleni vuosi on ollut hieno, tapahtumarikas ja ikimuistoinen. 

Tammikuussa aloitin opiskelun. Ryydyin koulussa halki kevään ja toukokuuhun saavuttaessa olin jo aivan varma siitä, että olen väärässä koulutusohjelmassa. Päätöstä koulun jatkamisen suhteen minun ei kuitenkaan ole toistaiseksi tarvinnut tehdä ja niimpä keikun kirjoilla oppilaitoksessamme kunnes saan jonkinlaisen päätöksen tehtyä asiasta. Kevät oli siis täynnä projekteja, ryhmätöitä ja tenttejä. Jatkoin keikkailua koulun ohella. 

Kesä minun oli tarkoitus olla töissä äitiysloman alkuun asti, mutta lääkäri laittoi minut sairaslomalle noin 3 viikkoa ennen äitiysloman alkua. Kesä oli kuuma ja hikinen, mutta kaiken kaikkiaan kesämuistot ovat hyviä ja onnellisia. 

Halki vuoden se suurin juttu on kuitenkin ollut raskaus, odotus, synnytys ja Pikku Ukko. Oikeastaan koko elämä on pyörinyt tavalla tai toisella hänen ympärillään ja niin täytyy tällä hetkellä ollakin. Pieni ihminen tuli ja sulatti sydämeni tavalla, jota en osannut aiemmin edes kuvitella. Olen suunnattoman kiitollinen siitä, että hän on osa perhettämme ja että meille on suotu kunnia olla hänen vanhempiaan. Olen myös äärimmäisen kiitollinen Miähestä, joka on seissyt rinnallani tämänkin vuoden. 

Mietimme Miähen kanssa toiveita ja odotuksia tulevalle vuodelle. Aika arkisia asioita taisimme toivoa. Sitä, että arki sujuu, saamme olla terveitä ja "pysymme pinnalla". Mahdollisesti uutta raskautta. Työkuvioiden selkeytymistä. Tiedäthän, niitä normijuttuja, joita pitää itsestäänselvyyksinä, mutta jotka eivät sitä kuitenkaan ole. 

Näihin yllättävänkin positiivisiin ajatuksiin päätän osaltani vuoden 2011 ja otan vastaan vuoden 2012. 

Ps. Tai no, ihan näin positiivisella mielellä en ole koko päivää ollut. Menin tyhmyyksissäni tekemään testin aamulla. Se sai PMS-oirehdinnan nousemaan huippuunsa aika sukkelasti ja kiukuttelu sai varsin lapsellisia piirteitä. Oireina pahoinvointi, nännikipu ja alamahatuntemukset. Tänään siis dpo 11. Elämä jatkuu PMS:stä huolimatta.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Dpo8

Eilen totesin Miähelle, että joulu on "työllistänyt" sen verran, etten ole ehtinyt edes oireita kyttäämään. No juu, joulusta on selvitty ja tänään on sitten harrastettu pahemman luokan kyttäilyä. Mukaoireita on siis taas vaikka kuinka, mutta niinhän niitä oli viimekierrossakin. Ehkä hämäävintä on, että vastoin kropalleni ominaisia, ovulaation jälkeisiä tissikipuja ei ole ilmaantunut. Yleensä siis koko rintavarustus on arkana pari päivää oviksen jälkeen, mutta nyt on päästy reilu viikko ennen kuin "Jose&Carlos" tajusivat tilanteen. Eivätkä nytkään ihan normisti. Rinnat eivät nimittäin ole kosketusarat, kuten yleensä, vaan nännejä vain "särkee". Kummallinen tunne.

Tänään olen myös ollut sekä nälkäinen (kukapa ei olisi joulun jälkeen, jolloin syöminen on ollut lähes tauotonta ja ruho on tottunut siihen, että jotain tulee lävestä sisään koko ajan) että huonovointinen (kukapa ei olisi sen suklaamäärän jälkeen, jonka olen itseeni viimeisen viikon aikana kumonnut...). Alamaha on elänyt omaa elämäänsä oikeastaan oviksesta asti. 

Ei näistä oireista siis raskautta kokoon saada. Ompahan kuitenkin lista tänne laitettu. Testata en enää tänä vuonna aio, vaikka testejä kaapista löytyykin. 

tiistai 27. joulukuuta 2011

Joulunjälkeisiä höpinöitä

Niin se joulu taas meni. Arvottiin sitä viettämispaikkaa sitten semmosella hartaudella, että lopulta isäni kävi meidät aattona noutamassa heille. Ja palautti vastaavasti meidät eilen kotiin. Aattoaamu valkeni meillä vesisateisena ja varsin harmaana, mutta mitä lähemmäs pääsimme lapsuudenkotiani, sitä valkeammaksi kävi myös maisema. Ja sitä jouluisemmaksi oma mieleni. On se vaan kumma, miten paljon lumi vaikuttaa siihen jouluntunnelmaan ja -fiilikseen. Joulu oli mukava, joskin kiva oli tulla kotiinkin eilen.

Pikku Ukko tuntuu kasvavan kauheaa vauhtia. Mihin se meidän pieni rääpäle on joutunut? Mistä tuo "iso" poika on tullut? On se vaan ihanaa seurata toisen kasvamista ja kehittymistä ja niitä uusia juttuja, joita tulee melkein joka päivä. Tällä hetkellä pehmolelut on ihan pop. Niistä saa kivasti kiinni ja niitä retuutellaan mennen tullen. Edelleenkään meillä ei käännytä selältä mahalleen ja se toisin päinkin kääntyminen näyttää ainakin äidin silmään vahinkovoittoiselta. Viimeviikolla saatiin neuvolassa ohje alkaa "ohjaamaan" poikaa kääntymään mahalleen, kun tuppaa liikkumaan niin paljon selällään ja on potentiaalisesti hyppäämässä kokonaan sen kääntymisen yli. On siis poika saanut kyytiä ja käännöksiä sen jälkeen. Juttuja herralla on iso repertuaari ja nytkin tuntuu komentelevan isäänsä tuolla. Yöt meillä menee edelleen kovin levottomasti. Tai siis, pari syöttöä riittää ja muuten nukutaan, mutta kovasti tuo vaan liikkuu unissaan. Vaan on se niin ihana, että pyöriköön ja kieriköön miten paljon vaan.

Projekti Kakkonen on jotenkin päässyt lähes unohtumaan kaikessa joulutouhussa. Piinaviikoista ensimmäinen on päässyt vilahtamaan oikeastaan ilman, että olen sitä sen kummemmin edes ajatellut (ihan kun se ajatteleminen mitään muuttaisi) ja mukaoireitakaan en ole muistanut bongailla. Tässä istuessani voisin kuitenkin todeta, että tissit eivät ole kosketusarat, mutta muuten kyllä särkevät. Yleensä oviksen jälkeen kipeytyvät, joten sinänsä erikoista. Tuskin kuitenkaan viittaa raskauteen, kunhan elävät omaa elämäänsä. Alamahaa on nippaillut tänään vähän enemmänkin. Mene ja tiedä, mistä sekin johtuu. Tänään olen myös olut kohtuullisen ärsyyntynyt, mikä kertoo orastavasta PMS-viikosta. Kp:tä en edes tiedä, oisko jossain 21 tienoilla?

torstai 22. joulukuuta 2011

Mukana Kevyt -projektissa

Täällä blogistanian ihmeellisessä maailmassa on meneillään monenlaisia projekteja. Iskin silmäni niistä yhteen ja päätin nanosekunnin mietittyäni ilmottautua mukaan. Kevyt -projekti starttaa ensivuoden alussa ja projektin myötä meistä kaikista osallistuneista tulee laihoja, kauniita ja raskaanaolevia.

Imetyksen laihduttavasta voimasta puhutaan paljon ja neuvolatätikin lupaili minun kilojenin karisevan imettämällä. Ei ole karissut, ei. Kuulemma viiden kuukauden imetyksellä saa jo ihmeitä aikaan. Tässä on nyt neljä kuukautta imetetty ja kun ei ole tuloksia tähän mennessä tullut, niin tuskimpa niitä seuraavan kuukauden kuluessakaan saadaan. Pakko siis itse tehdä asialle jotain.

Pikku Ukon odotuksen alkupainoon on matkaa 3-5kg aamusta riippuen. Niin, siis matkaa on alaspäin, mikä näin selvyyden vuoksi tässä vielä erikseen mainitaan. Siihen painoon, jossa Miähen kanssa on tavattu joskus reilut kolme vuotta taaksepäin, on jotakuinkin 13kg. Että sillä lailla. Paino on siis hinautunut tuonne lievän ylipainon puolelle ja jollainkeinolla se pitäisi saada kääntymään laskuun. Olkoon tämä projekti siis sysäys siihen suuntaan.

Laihdutuksesta imettäessä on netissä kaikenlaista tietoa ja sieltä voi sitten valita sen itselleen sopivimman artikkelin, jonka nimeen vannoo. Itse päätin uskoa sitä lääkäriä, jonka nimen olen jo autuaasti unohtanut, joka sanoi, että 0,5kg:n pudotus/viikko on vielä sallituissa rajoissa imettäessäkin, mutta sen suurempiin pudotuksiin ei ole syytä lähteä. Mihinkään kauhean dramaattisiin dieetteihin en tässä vaiheessa olisikaan valmis, mutta jos nyt jotain noille elämäntavoille kuitenkin saisi tehtyä.

Oma "metodini" muutoksiin löytyy Patrik Borgin kirjasta "Rentoa painonhallintaa", joka on ollut vessalukemisenani viime päivät. Pitkällä tähtäimellä ja rennosti siis. Muutosten täytyy olla myös sellaisia, joita voin noudattaa siinäkin tapauksessa, että ihme tapahtuu ja tärppi käy. Tuolta sivusta löytyy linkki välilehdelle, jonne aion keräillä projektiin liittyviä juttuja.

tiistai 20. joulukuuta 2011

Puolivälissä

Kp 14 ja potentiaalisesti kierto puolivälissä. Ovistestiin tuli niin kauniit viivat, että melkein teki mieli kehystää se seinälle. Peittojen heiluttelu voi olla ajoittain hieman haasteellista tällä meidän kuviolla, kun ei noiden teinien elämää ja liikkeitä oikein voi ajoittaa minun kuukautiskiertoni mukaan ja heidän paikalla ollessa taas... Noh, sanottakoon, että sen verran on talletuksia tehty, että jännäilemään pääsee, mutta todennäköisesti ei kuitenkaan tarpeeksi toivotun tuloksen saavuttamiseksi.

Hassusti huomaan ajattelevani, että kun Pikku Ukon alkuun saattamiseenkin meni yhdeksän pitkää kalenterikuukautta, mahdollisen toisen alkuun saattamisessa menee ainakin saman verran. Ja jotta voin laskea tämän kuukauden mukaan niihin "ohitettuihin kuukausiin", on ne hyödynnettävä. Ts. jos emme saa ovista hyödynnettyä, venyy yrittäminen ihan älyttömiin mittoihin. Tosiasia lienee kuitenkin, että raskaudet alkavat kun ovat alkaakseen eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa onko edellisessä kierrossa yritetty. Hölmö, pieni mieleni.

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Sivuraiteella

Olen aina ollut jouluihminen. Yleensä soitan joululauluja (salaa) vähintäänkin jostakin syyskuusta asti ja alan suunnitella jouluvalojen laittoa joskus lokakuun alkupuolella. Toistaiseksi olen osannut olla laittamatta valoja ennen marraskuun puoliväliä, mutta ajalta entiseltä muistan kynttelikköni valaisseen pitkää talveani toukokuulle saakka. Olisi saattanut valaista pidempäänkin, mutta toukokuussa oli muutto ja sen myötä kynttelikkökin oli pakattava matkaan mukaan.

Jotenkin ajattelin joulun olevan tänä vuonna aivan erityinen, kun sitä voi tavallaan elää lapsen kautta. Jep, poika on hikisesti neljä kuukautta ja nyt jo minä olen elämässä hänen kauttaan. Mutta siis tarkoitan, että joulustakin saattaa lapsen myötä nousta taas esiin uusia, vanhoja juttuja, joita ei aikuisena aina tahdo muistaa. Eniveis, fiilikset on jostain syystä kaikkea muuta, kuin jouluiset. Osaltaan fiiliksiin varmasti vaikuttaa tuo +5C:n lämpötila, vihreät ruohikot ja kaatosade, joka on lukinnut minut ja Pikku Ukon sisälle koko päiväksi. Minun haaveissani joulu on valkoinen ja runsasluminen. Minun haaveissani runsas lumi alkaa myös sulaa ensimmäisenä joulunjälkeisenä arkipäivänä. Kuka sitä lunta enää sen jälkeen tarvitsee? Näin ei taida kuitenkaan tänä vuonna olla. 

Teinit viettävät joulunsa muualla, joten olemme ihan vain tällä "pikkuperheellä" joulun. Olemme periaatteessa päättäneet viettää joulun kotona, mutta täytyy myöntää, että tällä hetkellä ajatus tuntuu aika ankealta. Miäs on pariin kertaan viimeaikoina todennut, että vaikuttaa siltä, etten oikein ole kotiutunut tähän nykyiseen kämppäämme, jonne muutimme joskus keväällä. Alkuun olen ajatusta vierastanut, mutta alan pikkuhiljaa hyväksyä sen tosiasian, että hän saattaa olla oikeassa. Tämä ei vain tunnu kodilta ja asunnon laittaminen on vähemmän, kuin vaiheessa. Nyt, kun olemme periaatteessa päättäneet etsiä seuraavaa asumustamme, tuskin maltan odottaa täältä poispääsyä. Tämä tunne yhdistettynä jouluun saa minut tuntemaan luonteeni vastaista halua hypätä koko joulun yli. Jouluahdistusta ilmassa siis. Takaporttina joulunvietolle on piipahdus lapsuudenkodissani, jonne sisarukseni jälleen kokoontuvat. Ehkä yritän taivutella Miähen vielä siihen ajatukseen... 

Se on oikeastaan harmi, että olo on näin synkkä. Olen joskus nuoruudessani ollut oikein kunnolla masentunut, mutta jotenkin en näistä fiiliksistä masennusta sellaisenaan tunnista. Ehkä näissä tuntemuksissa kuitenkin on jotain siihen viittaavaa. Viime päivinä uusperhekuvio on venyttänyt aika tavalla ja tulee venyttämään vielä tulevan viikonkin. Joskus on vaan niin vaikea olla se hiljainen jäsen päätöksen teossa ja itsekkyys nostaa väkisinkin päätään. Kyllähän minä tiedän, että on hyvä mennä teinien ehdoilla tietyissä asioissa ja tiettyyn pisteeseen asti, mutta voitaisko joskus mennä myös minun ehdollani? Voisiko joku muu joskus joustaa? Välillä vaan väsyttää. 

Tulipa synkkiä ajatuksia tällä kertaa. Harmi sinänsä, koska elämässäni on kuitenkin paljon mistä olen kiitollinen ja onnellinen. Miksi siitä huolimatta on vähän sellainen olo, kuin olisin sivuraiteella?


lauantai 17. joulukuuta 2011

Tunteita (ja miksei tuoksujakin)

Minusta on viime kuukausien aikana tullut vahvasti riippuvainen. Tämän hetken riippuvuuksista suosiostaan kisaavat niin glögi, suklaa kuin joululaulutki, mutta luulen ykköspaikan kuitenkin kiistatta menevän nauhoittavalle digiboksille. Imettäminen makuultaan ei ole koskaan ollut mun juttu ja jotta Miäs saa yönsä nukuttua, me Pikku Ukon kanssa väännämme itsemme olkkariin syömään öiseenkin aikaan. Alkuun yksi imetyssessio kesti juuri yhden CSI:n jakson ajan, nykyisin emme saa koko jaksoa katsottua yhdessä yössä. Yöelämäni kautta olen siis oppinut laittamaan nauhalle kaiken, mitä edes mahdollisesti voisin haluta joskus katsoa. Toisaalta homma on osoittautunut näppäräksi myös näiden "kämppistenkin" vuoksi. Eipähän tarvitse kiistellä teinien kanssa siitä, mitä kanavaa katsotaan ja kenen ohjelmat jäävät katsomatta (jep, tämän mamman maku eroaa huomattavasti nykyteinien ohjelmamausta...), kun vedän omani suosiolla boksille ja katselen niitä sieltä sitten ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vain minä, Pikku Ukko ja kaukosäädin, ah!

Oli tälle alustukselle järkevä pointtikin. Miäs lähti taas viikonlopuksi työntekoon muulle paikkakunnalle ja teinien vedellessä sikeitä pitkälle iltapäivään, parkkeerasimme Pikku Ukon kanssa tv:n ääreen katsomaan eilistä Kummien joulukonserttia. Ihana konsertti, vaikka hiljaiseksi vetääkin. Mitäpä siinä muuta voi tehdä, kun pitää tuota aarretta sylissä, olla kiitollinen ja uskoa, toivoa ja rukoilla. Terve lapsi on ihme, jota en osaa enkä voi pitää itsestään selvyytenä.

Tästä tilanteesta huolimatta sisuksissani asuu pelko, jota en oikeastaan osaa sen kummemmin määritellä. Olen vain jatkuvasti huolissani, jopa peloissani, asioista, jotka voivat mennä pieleen. Suurimpana peikkona mielessäni on ne vammat ja sairaudet, jotka alkavat näkyä vasta, kun lapsi on vähän vanhempi. Tällä hetkellä kehitys kulkee normaalisti ja elämä on auvoista, mutta entä jos jossain vaiheessa poikamme kehitys taantuu? Tai kai se kaikkein suurin peikko on se, että kun olen näin paljon hyvää saanut tähän päivään, mitä kauhuja joudun vielä tulevaisuudessa kohtaamaan. Toisina päivinä pelkään menettäväni poikani, toisina mieheni. Ja hetkittäin pelkään, että minulle tapahtuu jotakin enkä saa jakaa elämää rakkaideni kanssa pidempään. Näitä pelkoja yritän hillitä ja vaimentaa rationalisuuden äänellä ja selittämällä itselleni faktat mm. siitä, että elämä on riskisijoitus joka tapauksessa eikä asioita kannata murehtia etukäteen. Vaan eipä nuo tunteet tahdo järjenääntä kuunnella. Löydän itseni myös silloin tällöin käymästä kauppaa ajatuksissani: "jos vain saan pitää rakkaani luonani, en ikinä sitä ja tätä..." Eipä tainnut takuita kuitenkaan tulla tässä kaupassa. Minä siis jatkan pelkäämistäni ja pyrin peloistani huolimatta jatkamaan elämää nauttien läheisistä, jotka tällä hetkellä ovat lähelläni.

Piipahdimme eilen Pikku Ukon kanssa jouluhelvetissä. Jos liikkuminen vaunujen kanssa ei muutenkaan kaikissa kaupoissa ole kovin ketterää ja helppoa, perjantai-iltapäivän jouluruuhkassa se on sekä mahdotonta että hermojaraastavaa. Siis ihan oikeesti, ihmiset. Jos teillä on kaksi tervettä jalkaa, joilla kävellä, käyttäkää Stockalla niitä liukuportaita. Päästäisiin kaikki nopeammin, kun ei tarvitsisi ruuhkauttaa sitä hissijonoa. Lopulta päädyttiin ylöspäin pyrkiessäni menemään alakerran kautta ihan vain siksi, että siihen hissiin mahtui ilman suurempaa kyynärpäätaktiikkaa. Niin, ja vastaavasti sieltä 6. kerroksesta tultiin alas 8. kerroksen kautta. Ai että paljonko siihen meni ylimääräistä aikaa? Paljon, sanon minä ja boikotoin mokomaa ostoslaitosta jonkin aikaa ihan vain siksi, että siellä käyvät ihmiset käyttäytyvät kummallisesti. Tai jotain. No juu, ehkä ne miljoona muuta hissiin pyrkijää katsoi minua pahalla ja purkaa nyt tuntojaan blogeissaan kirjoittamalla kotiäideistä, jotka tunkevat ostoksille silloin, kun työssäkäyvillä on siihen etuoikeus... Yritän siis liikkua ihmistenilmoilla vain aamupäivisin, kun minulla kerran siihen mahdollisuus on. Tulipa turhaa valitusta, mutta ompahan sieluni nyt astetta puhtaampi.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Soseita ja elämän epävarmuutta

Näköjään aika kuluu vauhdilla ilman, että ehdin paljon blogia päivitellä. "Asiaa" olisi vaikka kuinka, mutta asioiden siirtäminen aivolohkoista tänne netin uumeniin vaatii joskus liikaa. Miksei vois olla semmonen muistitikku, jonka laittaa vaikka korvaan ja joka sieltä imuroisi ne blogiin tarkoitetut ajatukset ja kirjoittaisi ne ymmärrettävään muotoon???

Pikku Ukko kasvaa hirmuista vauhtia. 4kk -neuvola on ensi viikolla ja aika innolla odotan uusia mittoja. Sylissä kannellessa tuntuu, että ainakin painoa on tullut hurjasti. Viimeksi neuvolassa käydessä terveydenhoitaja "antoi luvan" alottaa soseita tuossa 3,5kk:n iässä ja kun on vääjäämättömästi alkanut tuntua siltä, että maito on varsinkin iltaisin vähissä ja korvike ei oikein herralle maistu, on alettu soseita sitten maistella. Tai siis syödä. Pikku Ukko tuntui hokaavan homman aikalailla kertalaakista ja nyt täytyy jo vähän toppuutella, ettei ihan hurjia määriä vedä kerralla. Perunaa, porkkanaa ja päärynää on jo kokeiltu. Ja tänään meni peruna-kukkakaalia. Ensimmäiset ilmeet on aina hauskoja, mutta nopeasti tuntuu tottuvan uusiin makuihin. Kaikkiin muihin, paitsi korvikkeeseen. Jotta sitä saa menemään, täytyy herralla olla aivan järkyttävä nälkä.

Viime viikolla Ukko oli yhtenä iltana ollut tissillä vaikka kuinka pitkään ja vaikka kuinka monta kertaa illan aikana, mutta homma päättyi aina itkuun ja tissin repimiseen. Oma tulkintani oli, että nälkä on, mutta mitään ei tissistä irtoa. Korvike ei kelvannut, mutta samana aamuna pumpattu maito meni vauhdilla. Mikään "imetysnatsi" en ole missään vaiheessa ollut, mutta kyllä se homma nyt noiden soseiden ohella saisi vielä hetken aikaa jatkua. Kaiken kaikkiaan ihmettelen noiden suositusten ja realististen mahdollisuuksien ristiriitaa. Miäs haluaa oikeutetusti pitää isäkuukauden keväällä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että minun on työnnettävä itseni jonnekin rahaa ansaitsemaan ko. ajaksi. Koska olen kouluttautunut alalle, jossa suurin osa hommista tehdään vuoroissa, ei mitään mahdollisuuksia taida imetykselle olla työn ohella. Ärsyynnyn siis aikalailla niistä kommenteista, joiden mukaan imetystä tulee jatkaa vuoden ikään asti. Kyllä kai minä jatkaisin, jos se vain käytännössä olisi mahdollista. Näillä näkymin kuitenkin imetys meidän osalta loppuu jossain vaiheessa ennen tuota suositusta.

Pikkukakkosprojektin osalta alkukierto on huomattavasti rauhallisempaa ja seesteisempää aikaa, kuin nuo loppukierrot. Ei mitään tarvetta miettiä oireita, laskea päiviä sen kummemmin tai olla aktiivinen minkään lisääntymiseen liittyvän suhteen. Siis muutoin, kuin ihan nautinnollisessa mielessä. Miästä nauratti oviksen tikuttelut tässä vaiheessa, mutta jotenkin se itseltäni poistaa stressiä, joten tikut on hankittu. Viime kierron kokemukset markettien Pregcheck -testeistä oli sen verran huonoja, että päätin tähän kiertoon hankkia tuttuja ja turvallisia One Step'jä suoraan netistä. Valmiina ollaan siis, kunhan tässä ensi viikkoon päästään.

Noin yleisesti elämässä on tällä hetkellä niin monta avointa asiaa, että stressi on kai aika todellista (olisko sillä sitten jotain tekemistä tuon maidontuotannon hiipumisen kanssakin, mene ja tiedä). Taloudellisesti ollaan aika tiukoilla ja kun vuokra nousee vielä useamman kympin keväällä, ollaan Miähen kanssa alettu etsiä hieman halvempaa (ja pienempää) asumusta itsellemme. Koulun suhteen en oikein tiedä mitä ajatella. Taloudellisen tilanteen ollessa näin heikko, en oikeastaan näe minkäänlaista mahdollisuutta jatkaa opiskeluja ensi syksynä. Kuitenkaan en osaa täysin päästää irtikään opiskelusta ja laitoin myös hakemuksen koulutusohjelman vaihdosta menemään. Aika näyttää mitä sen kanssa käy. Realistisesti ajatellen minun on kuitenkin mentävä kokoaikaisesti töihin viimeistään ensi syksynä. Luulen siis, että voisimme elää kesän Miähen tuloilla, mutta aika näyttää kuinka senkin kanssa käy. Työkuviot eivät nekään ole aivan helppoja. Miähen työn vuoksi mahdollisuudet vuorotyöhön on aika minimaaliset. Tällä koulutuksella päivätyöt on kuitenkin aika kiven alla ja edellyttää joka tapauksessa opiskelua jossain muodossa. Ja sitten on vielä tuo vauvahaave... Mihinkään näistä asioista en voi tällä hetkellä vaikuttaa sen aktiivisemmin ja huomaan, että sen tunteen kestäminen on joskus aika vaikeaa. Minä kun niin mielelläni säätäisin kaikki nämä asiat ja laittaisin rattaat pyörimään. Mutta ehkä minun on vain opittava luottamaan siihen, että asiat järjestyy tavalla tai toisella ja että murehtimisesta ei juurikaan ole hyötyä hommassa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Kp 1 - vihdoinkin!

Viimeisen viikon mahanpohjassa on juilinut ja nipistellyt siihen malliin, että menkkojen alkamisesta ei ole ollut minkäänlaisia epäilyjä. Konetta on yritetty käynnistää niin tahdonvoimalla kuin testejä tekemälläkään, mutta jälleen kerran luonto on osoittanut minulle paikkani: ei näitä asioita voi millään hallita. Menkat alkaa, kun kroppa on siihen valmis ja samoin käy kai myös tuon raskautumisen. Tunnustan siis pienuuteni asioiden äärellä ja yritän(!!!) luottaa siihen, että asiat kulkevat eteenpäin vähemmälläkin kiihkoilulla. Kierto venähti onneksi vain viikolla ollen 36 vrk. On kai se ihan luonnollista, että raskauden jälkeen vaatii oman aikansa kropalta palautua. Ei siis muuta, kuin kohti uutta kiertoa ja uusia mahdollisuuksia.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kauhunhetkiä kampaajalla

Katsoin itseäni peiliin tässä päivänä muutama ja huomasin, että taitaisi olla aika piipahtaa kampaajalla. Ajan sain tälle iltapäivälle ja kun Miäs kykeni hoitamaan Pikku Ukkoa sen ajan, minä lähdin viettämään laatuaikaa kaunistamossa. Pikainen laskutoimitus osoitti edellisestä hiustenleikkuusta olevan noin 4 kuukautta, joten oli jo aikakin. 

Mitenkään kauhean mieluusti en kampaajalla käy. Onhan se kiva, kun saa uuden kampauksen ja elämä helpottuu lyhyempien hiusten myötä, mutta ne kampaamoiden peilit on kyllä vähän turhan paljastavia. Koenkin niiden äärellä aina totaalisen itsetunnon menetyksen mitä ulkonäköön tulee ja sen sijaan, että lähtisin kampaajan kynsistä tuntien itseni hemmotelluksi ja kauniiksi, tuntemukseni löytyvät akselilta lihava, ruma ja kaiken lisäksi vielä isonenäinenkin. Valtakunnallisiin juorulehtiin en jostain syystä jaksanut keskittyä, vaikka näin jälkikäteen se olisi tainnut olla varsin viisasta. Nyt siis vain tuijottelin itseäni tuosta kaikennäyttävästä peilistä ja poden kauheaa lihavuuskriisiä kotiinpäästyäni. 

Toiset väittävät imettämisen laihduttavan. Kissanviikset, sanon minä. Se mitään laihduta. Jos vielä joku päivä sitten hihkuinkin onnesta vaa'an näytettyä samaa lukua, kuin ensimmäisessä neuvolassa lähes vuosi sitten, olen joutunut antamaan periksi vaa'alle ja luku on jälleen vähintäänkin sen puoli kiloa plussan puolella. Ärsyttää. Ehkä asialle voisi jotain itsekin tehdä, mutta itseni tuntien minun on parempi olla edes yrittämättä mitään laihdutuksia niin kauan kun imetän. Homma lähtee (hetkellisesti) lapasesta hyvinkin nopeasti ja se ei taida olla pojan kannalta hyvä juttu. Vatsani on hermostunut totaalisesti tässä syksyn aikana toimien ihan omien kaavojensa mukaan. Sen kummemmin suoleni toimintaa julkisesti ruotimatta sanottakoon, että kuntoa kohotetaan juoksemalla. Yleensä vessan suuntaan. Pienen karppauskokeilun tein oloa helpottaakseni ja huomasin siitä ruokavaliosta olevan kovastikin apua olotiloihini. Niiden viikkojen aikana, kun kykenin ruokavaliota noudattamaan, vatsa toimi ihanteellisesti ja muutenkin olo oli hyvä. Mutta mielikuvitus loppui kesken ja kanamunakiintiöni tuli nopeasti täyteen. Siis, kyllähän kaikki muut ateriat vielä jotenkin menee, mutta mitä nuo karppaajat syö aamupalaksi? Kananmunaa ja pekonia? Ai seitsemän kertaa viikossa vai? Not for me. Jatkan siis vessaralliani ja pidän sormet ristissä, että se aiheuttaisi jonkinlaista vaa'an viisarin heilautusta ennen seuraavaa kampaamovisiittiäni. 


tiistai 29. marraskuuta 2011

Menkat hukassa

Tulipa raflaava otsikko. Tilanne kun ei kuitenkaan ihan noin raflaava ole. Jos se ovis oikeasti oli silloin kp12 (jota olen jo moneen kertaan epäillyt), menkkojen olisi pitänyt tulla jo viikonloppuna. Mietin kuitenkin, että liekö tästä tulee normikierto, joka ennen Pikku Ukkoa kesti 28 päivää. Mikäli kierto olisi 28-päiväinen, menkkojen olisi pitänyt alkaa tänään. Eivät kuitenkaan ole alkaneet eivätkä ole antaneet mitään merkkiäkään alkamisestaan. Mm. PMS-oireet loistavat poissaolollaan. Testattu on - tänään viimeksi - ja raskaana tässä ei olla. Kierto siis todennäköisesti heittelee vielä synnytyksen jäljiltä ja vaikka olo on tosi kärsimätön ("alkais nyt ne menkat, että päästäis yrittämään" -ajatus on tooooooooosi pinnassa), tiedän ettei meillä oikeasti ole mikään kiire eikä paniikkia aiheesta kannata kehittää. Tänään siis kp29.

Toisaalta tuskin maltan odottaa, että pääsen tekemään sen plussatestin ja olen taas raskaana. Toisaalta mietin edelleen, onko minulla oikeutta tähän. Pikku Ukon köllöttäessä vieressä aamusella kaikessa suloisuudessaan olen haljeta onnesta, että olen hänet saanut. Onko mitään suloisempaa, kuin aamu-uninen vauva, joka tuhisee vieressä? Pitäisikö minun (=meidän) antaa hänen olla "ainoa lapsi" mahdollisimman pitkään ja unohtaa toiveet Kakkosesta? Onko minulla muutenkaan oikeutta haaveilla toisesta, kun meille on jo yksi annettu ja meitä pidempään jonossaseisseitä on paljon? Joku on kuitenkin tainnut asettaa mikrofonin biologisen kelloni juurelle, koska kuulen sen kolkuttelevan kohtuullisen kovaa. Tiedän. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ole. Mutta sellainen minusta on kuitenkin pikku hiljaa tulossa. Olen kuitenkin päättänyt, että otan tästä "kuumeilusta" kaiken irti, koska tämä on todennäköisesti viimeinen vauvakuumeiluni. Siitä huolimatta en toivo sen kestävän ihan hirveän pitkään. Voisko sekavampaa enää olla.

Pikku Ukko oppii uutta koko ajan. Uusin juttu taitaa olla tavaroihin tarttuminen ja suuhun vieminen. Ihan vielä ei kaikki ole ymmärryksen tasolla, kun helistin saattaa olla vasemmassa kädessä ja oikean käden peukaloa työnnetään suuhun varsin suurella turhaumuksella. Meillä ei myöskään vielä käännytä. Siis selältä vatsalle. Oman napansa ympärillä pyöritään kuitenkin siinä mielessä, että laitoin Ukon leikkimatolle pää seinää kohti ja kun hetken päästä herraa vilkaisin, oli hän kääntynyt niin, että jalat sojottivat seinään päin. Seisomaan pitää punkea sylissä ollessa ja istuminen on ihan pop. Olipa asento mikä hyvänsä, paikallaan ei olla hetkeäkään. Lievän pelonsekaisin tuntemuksin odottelen sitä aikaa, kun Pikku Ukko lähtee oikeasti liikkeelle. Yöt ovat onneksi hieman hiljentyneet ja Ukko ehkä joskus jopa tottuu nukkumaan pinnasängyssään.

torstai 24. marraskuuta 2011

Yöelämää

Miähen ollessa reissussa viikonloppuna sain loistavan idean. Pikku Ukko nukkui alkuun meidän välissä, josta siirtyi muutaman viikon ikäisenä äippäpakkauksen laatikkoon. Laatikon käydessä ahtaaksi poika sai yösijakseen parvekevaunujen kopan, joka harvoin on parvekekäytössä. No juu, kyllähän se on jo aika ahtaaksi käynyt sekin, mutta oliko ihan pakko ruveta tuota rutiinia rikkomaan juuri silloin, kun olen itsekseni pojan kanssa? Minä siis siirsin pojan ihan normipinnikseen, johon on tosin toiseen reunaan kääritty täkki, ettei Pikku Ukko vallan huku sängyn uumeniin. Tilaa kuitenkin lienee ruhtinaallisesti edellisiin ratkaisuihin verrattuna, koska liikehdintää, ähinää ja kaikenlaista yöelämää kuuluu pitkin yötä. Syömisiin asia ei onneksi ole vaikuttanut, vaan edelleen menemme kahden pysähdyksen taktiikalla, mutta omat unet ovat aika vähäisiä, kun pompin vähän päästä katsomaan, että onko toisella joku hätä. Toissayönä Miäs vielä intoutui keskustelemaan unissaan ja sekös minua riemastutti. Minä siis makaan näiden kahden nukkuvan miehen välissä ja yritän olla herättämättä kumpaakaan omalla valvomisellani. Onneksi Miäs antaa minun tilanteen niin salliessa nukkua pidempään aamulla.

Tänään taitaa olla kp 24. Kierto siis lähestyy jännittävästi loppuaan. Tai noh, ei kai siinä mitään jännitettävää ole. Mukaoireita on edelleen suhteellisen paljon, mutta yritän suhtautua niihin mahdollisimman realistisesti. Oikeasti en voi tietää miten kroppani elää synnytyksen jälkeen näiden oireiden ja kierron suhteen, joten turhaan niitä oireita on edes kytätä. Kyttään silti. Päätä on särkenyt viimeiset viisi päivää, mutta tänään on särytön päivä. Päänsärkyyn on liittynyt myös kuvotusta, joka sekin tänään loistaa poissaolollaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että olen tehnyt kaksi (2!!!) testiä jo kierron tässä vaiheessa. PregCheck antoi viivanpaikan tai Miähen sanoin "viivan varjon", mutta pienen pieni googlaus tiputti minut nopeasti maanpinnalle. Testi tuppaa noita paikkoja piirtelemään ihan ilman syytä, joten se toivo siitä sitten. ClearBlue toimii samoin ja kun sen kerran tiedän, niin miksi edes ostan ko. testiä???

lauantai 19. marraskuuta 2011

Vastuuta ja mukaoireita

Miäs lähti tänään työmatkalle pariksi päiväksi ja jäin Pikku Ukon kanssa kaksistaan kotiin. Olen tähän mennessä ollut Pikku Ukon kanssa yksin tasan yhden yön ja vaikka se olenkin minä, joka pojan öisin hoitaa muutenkin, silti vähän jännättää. Viimeiset pari yötä on menty yhdellä syötöllä ja toivoisin tämän olevan trendi myös jatkossa. Tiedostan tosin sen, että kunhan pojan elämänpiiri liikkumisen myötä laajenee, taitoja harjoitellaan usein myös öisin ja unetkin saattavat siinä sivussa vähän heikentyä. Hampaiden tulosta puhumattakaan. Mutta juuri nyt tuntuu hyvältä, että pojalla unta riittää 3-5 tunnin pätkiksi.

Muuten tämä "yh-paripäiväinen" herättääkin sitten monenlaisia ajatuksia vastuusta ja vanhemmuudesta. Taidan pohjimmiltani ajatella, että Miäs on se "pääasiallinen" vanhempi tässä meidän kuviossa ihan vain siksi, että hänellä on tuota kokemusta jo ennalta. Miähen isärooli on siis meille kummallekin tuttu siinä missä minun äitiroolini on molemmille vieras. En tarkoita, ettenkö kantaisi omaa vastuutani ja olisi äiti lapselleni, mutta huomaan alitajuisesti ajatelleeni, että Miäs on kuitenkin se, joka tietää miten homma toimii. Nyt kun Miäs on satojen kilometrien päässä, olo on kummallisen epävarma. Tiedän osaavani - osaanhan silloinkin, kun Miäs on kotona - mutta jotenkin hassusti vastuu kuitenkin painaa eri tavalla, kuin ennen. Outoja ovat nämä ihmisen mielenliikkeet.

Muutama sana mukaoireista ihan vain siksi, että voin ensi kierron tässä vaiheessa tarkistaa oirehdinnan täältä ja todeta kaiken olevan ihan normaalia kiertoon kuuluvaa... Tänään siis dpo7 (kp19), mikäli ovistestit näyttivät oikein.
- Tissikipu. Mikäli oikein muistan, kuuluu tämä ko. oire jokaiseen kiertoon oviksen jälkeen. Toisaalta tämä         oire saattaa johtua myös imetyksestä. Sitä kun on aina silloin tällöin ollut.
- Valkovuoto. Täytyy myöntää, että yleensä kiertooni on kuulunut Saharapäivät oviksen jälkeen. Tällä kertaa menossa on kuitenkin jonkinlaiset Keidaspäivät kp:hin nähden. Tuota kosteutta taisi olla viime kierrossakin, joten se tuskin tarkoittaa mitään raskautumisen suuntaista. Varsinkaan näillä kp:llä.
- Kuvottava olo. Ko. olotila ilmaantui kuvioihin tänään. Olen pyrkinyt olemaan kohtuullisen vähillä hiilareilla viimepäivät kummallisien vatsaoireiden vuoksi. Ruokavaliolla on ollut merkitystä ololleni, joten lienee mikään ihme, että tänään kuvottaa. Tänään nimittäin iski suklaanhimo ja sitä tyydyttääkseni leivoin mutakakkua. Kakku lievitti suklaanhimoa, mutta sai aikaan kuvotuksen. Jotain saadakseen on jostain luovuttava.
- Alavatsajuilinnat. Vatsa on siis elänyt omaa elämäänsä. Mikään raskauden oire ei tuokaan ole, onhan noita juilintoja ollut aina silloin tällöin muutoinkin sekä synnytyksen jälkeen että ennen sitä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Merkkipaaluja

Tänään on poikamme 3kk-päivä. Kamalaa, miten vauhdilla aika menee. Toisaalta on ihanaa seurata miten pieni oppii uusia asioita viikoittain ja kasvaa kauheaa vauhtia, toisaalta ajoittain on kovinkin haikea olo. Vaatteita saa siirtää laatikoiden välillä tiukaan tahtiin ja nyt ollaan jossakin 62cm ja 68cm välillä. Osa 62cm on siis pieniä, mutta isommista osa on vielä turhan isoja. Voisiko ajan pysäyttää edes hetkiseksi, pliis.

Tänään vaaka myös näytti tismalleen samaa lukemaa, kuin ensimmäiseen neuvolaan mennessä. Vielä on noin 3-4kg siihen lukemaan, josta raskaus alkoi, mutta tuo tämänpäiväinenkin oli odotettu ja toivottu numero. Vanhat farkut menevät jollainlailla jalkaan, mutta vielä en oloani niissä tunne kovin kotoisaksi. Suunta on kuitenkin oikea - jippii!!!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Neuvolaa, rokotuksia ja lämpöilyä

Eilen käytiin Pikku Ukon kanssa neuvolassa. Hyvin on poika kasvanut, vaikka siroksi th häntä kuvailikin. Uusia juttuja tuntuu tulevan kuvioihin lähes joka päivä. Tämän päivän uusi juttu oli oman jalan löytäminen. Muutenkin tuntuu, että poika alkaa hahmottaa näkemäänsä paremmin ja sunnuntaina tarttui tarjottuun Barbababaan ekan kerran selkeästi tarttumista tarkoittaen. Hymyt ja nauru on ihan parasta ja sitähän meillä harrastetaan paljon. Varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika siis.

Eilen saatiin myös ensimmäiset pistetyt rokotteet. Poika päästi pakolliset itkut, mutta enemmän taisi tapahtuma kirpaista äitiä. Neuvolasta suuntasimme apteekkiin suppojen ja nestemäisen Panadolin toivossa ja illalla jouduimme tuotteisiin turvautumaankin Pikku Ukon lämpöillessä sen verran. Jaksoi tosin hymyillä ja olla muutenkin oma itsensä, vaikka lämpöä olikin sen verran, että se olisi vanhemmat kaatanut sängyn hellään huomaan. Tänään ei lämpöä enää ole ollut, mutta ehkä poika on hieman tavallista kärttyisämpi kuitenkin ollut.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta mennyttä ovulaatiota ja mahdollista raskautumista, huomaan jossain takaraivollani pohtivani milloin mahdollisia oireita voisi olla ja milloin voisin testata. Samaan aikaan yritän pitää jalat maassa ja muistaa ne pitkät kuukaudet, jotka Pikku Ukon alkuunsaattaminen vaati. Tuskin se toinenkaan ihan pikaisesti siis on tulossa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Miäs on viettänyt isänpäivää isänä jo melkein 20 vuotta. Hänelle hommassa ei siis ollut mitään sen suurempaa viehätystä. Varsinkin, kun Miäs ei juurikaan moisista päivistä perusta. Hänen mielestään on hölmöä nimetä yksi päivä vuodesta isille/äideille, kun heitä kuitenkin olisi syytä muistaa joka päivä ja pitkin vuotta. Periaatteessa hän kaiketi on ihan oikeassa, mutta itse kyllä tykkään fiilistellä erikseen korvamerkittyinä päivinäkin. Korteista Miäs ei välitä ollenkaan, joten en ruvennut väkertämään Pikku Ukon jalan- tai kädenjälkiä sormiväreillä pahvinpalasille, mutta lahjatta en voinut häntä päästää. Tarve-esinehän tuo lahjakin oli, mutta sai sen sentään paketissa aamuhämärissä Pikku Ukon nimissä. Suurimman nautinnon Miäs kuitenkin taisi saada kakusta, jonka eilen väänsin. Teinit eivät ole koskaan oppineet tätä ko. juhlaa mitenkään viettämään ja niimpä heiltä on turha odotella mitään sen suurempia huomionosoituksia. Tulevina vuosina toivoisin voivani luoda jonkinlaisen muutoksen siihen, miten meillä esim. isänpäivää vietetään, mutta nähtäväksi jää kykenenkö tätä toivettani toteuttamaan.

Oviksen suhteen olen hämilläni. Aamupäivästä sain saaliikseni vielä hieman kanamunamaista limaa, joka sai epäilemään eilistä testiä. Raskaustestit on niin paljon helpompia tulkita, kuin nuo ovistestit: viiva kun viiva ja tulos on selvä. Nyt täytyy arpoa ja tihrustaa niitä vahvuuksia ja se tuntuu olevan aika mahdotonta. Mutta eiköhän se täti-punainen ilmaannu noin kahden viikon päästä ja sittenhän sen jo osaa laskeakin, että minä päivänä se ovis oikeasti oli...

lauantai 12. marraskuuta 2011

Kp 12

Koska Pikku Ukon alkuunlaittaminen ei onnistunut ihan kertalaakista, päätimme Miähen kanssa, että ehkäisyä emme aloita, vaan pikkukakkonen on tervetullut vaikka heti. Periaatteessa menemme tjottailen, mutta kyllähän oma pää pyörittää koopeitä ja yykoita jo kummasti. Tänään siis koopee 12 ja yykoo 1. Olin mielessäni arponut ovistestien käyttöönottoa ja miettinyt, josko vaan mentäis ilman tikkuja ja testejä. Halu selvittää kierron elämä synnytyksen jäljiltä vei kuitenkin voiton ja Cittarissa poiketessa mukaan tarttui testipaketti. En ole ko. testejä aikaisemmin käyttänyt, mutta pikainen googlaus kertoi testien olevan yleisen mielipiteen mukaan sekä herkkiä että luotettavia. Ostin testit siis eilen ajatuksella, että ehdin testata sopivasti ennen kp 14, jolloin tuplaviivoja sain ennen Pikku Ukkoa. Aamulla siis korkkasin paketin ja - surprise - mikäli testiin on uskominen, ovis oli tänään. Iltapäivällä tunsin hetken aikaa pientä jomottelua tuolla munisten suunnalla ja sen verran kiinnostaa tämä kropan toiminta tällä hetkellä, että olihan se varmistustesti pakko tehdä heti illan suussa. Mikäli tikkuihin edelleen on luottamista, ovis todellakin oli tänään: viiva oli huomattavasti aamuista haaleampi.

Se, kuinka tämä kriittinen vaihe kiertoa hyödynnetään, onkin sitten toinen juttu. Tänään itse toiminta on mahdotonta, joten homma jäi toissa päiväisten touhujen varaan. Suuret eivät siis mahdollisuudet ole, mutta ehkä kuitenkin tyhjää paremmat. Toisaalta, ei kai tässä mikään kiire ole. Pikku Ukko on vielä pieni ja elämä monelta osalta mallillaan. Itselläni (ja Miähellä) ikää on kuitenkin sen verran, että kauhean pitkään ei kannata odotella "Projekti Kakkosen" kanssa.

Kuka minä olen

Nainen. Oikeat ruumiinosat oikeissa paikoissa ja mieli täynnä kummallisia koukeroita (ainakin miesten mielestä). Jep, siitä kai sen tietää: olen nainen.

Vaimo. Kosittu, kihlattu ja naitu. Yhdelle miehelle lupautunut ja yhteen mieheen sitoutunut. 

Uusioemoke. Yhden miehen mukanaan tuomien teinien elämässä jonkinasteinen vaikuttaja.

Opiskelija. Tosin tällä hetkellä poissaoleva sellainen. Mahdollisesti ikuisesti poissaoleva sellainen. 

Äiti. Pienen, maailman rakkaimman pojan synnyttäjä, imettäjä ja hoitaja. Toistaiseksi tiukasti symbioosissa poikansa kanssa ja onnellinen siitä. 

Bloggaaja. Fiilispohjalta tekstiä suoltava sellainen. Kirjoitustiheys vaihtelee ajatusten, elämäntilanteiden ja kirjoitustarpeiden mukaan. 

Tervetuloa.