Ultra nro 2

Kaikki hyvin. Viikkoja oli eilen lääkärin laskutavan mukaan 8+2 ja sintti köllötteli edelleen omassa yksiössään. Sydän sykki vimmatusti, mutta säännöllisesti ja kaikki muutoinkin hyvin. 15 päivää aiemmin tehdyssä edellisessä ultrassa vauva vastasi viikkoja 6+0, eilen 9+0. Kovasti oli siis kasvanut. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo eilinen lukema todennäköisesti pitää paremmin paikkansa, jos kerran ovulaatiokin jäi tärppikierrossa havaitsematta, mutta jos ero pysyy viikon sisällä, niin todennäköisesti laskettua aikaa ei muuteta. Mutta se on sitten np-ultran asioita ja siihenhän on vielä tovi matkaa. 

Mieli on taas hetkeksi rauhoitettu ja koko raskaus muuttui tuon eilisen ultran jälkeen paljon konkreettisemmaksi. Matkaa on vielä pitkälti edessä, mutta hetken helpotus on taas saatu. 

Huomista odotellessa

Pari viikkoa on mennyt niin, etten ole kuntosaliin päin edes vilkaissut. Tuhrut, vuodot ja pahoinvoinnit ovat selättäneet minussa viimeisenkin halun minkäänlaiseen fyysiseen rehkimiseen ja toisaalta olen pyrkinyt välttämään salia paikkana, jossa minun täytyy olla huolissani. Haluaisin säilyttää sen sellaisena paikkana, jonne voin mennä nauttimaan ja jossa minun ei tarvitse murehtia. Miäs yritti ajaa minua sinne pitkin viime viikkoa lähinnä sillä ajatuksella, että niin halutessani minulla on ollut siihen mahdollisuus. Kieltäydyin kuitenkin mahdollisuuksista systemaattisesti luvaten, että tällä viikolla yritän salille raahautua. Niimpä sitten aloitin aamuni kevyellä salivierailulla. Pidän kännykkää mukana salilla ihan vain siltä varalta, että kotona minua tarvittaisiin. Muutoin en koe olevani niin tärkeä henkilö, että minun tulisi olla saavutettavissa joka hetki. Nyt kuitenkin kävi niin, että tekstailin ystäväni kanssa koko salilla oloni ajana. Hän kertoi saaneensa keskenmenon, joka todettiin np-ultrassa. Mitään oireita tai merkkejä sikiön kuolemasta ei ollut ja isku oli aikamoinen. Olen sanomattoman pahoillani ystäväni puolesta. Tiedän, että lasta oli toivottu ja siitä oli jo iloittu. Kun vielä ystäväni on parhaassa perheenperustamisiässä, on tuttuja ympärillä raskaana pilvin pimein ja se ei varmastikaan helpota hänen oloaan. Tuli niin mieleen ne omat tuntemukset km:n jälkeen, vaikka meillä homma menikin hieman armollisemmin. Jos keskenmeno nyt voi armollisesti ikinä mennä. Tunnen siis surua ystäväni puolesta, mutta samaan tahtiin tuntuu kasvavan paniikki omasta olosta ja raskaudesta. Pisteenä i:n päällä oli treenin aikana pikkareihin ilmaantunut tuhru, joka muistutti taas elämän raadollisuudesta. Pientähän tuo tuhruttelu on, ei sitä edes paperiin jää, mutta kyllä se silti pelästyttää ihan joka kerta. Ja jos sitä nyt vielä vähän kuvailisi, niin tuoretta verta se ei ole, ennemminkin rusehtavaa ja vanhaa. Vaan kyllä minä silti haluaisin tietää, että mistä se tulee ja miksi. Onneksi on huomiselle ultra varattu ja siellä sitten saadaan uutisia. -Joko hyviä tai huonoja... Niin, ja salitreenistä vielä sen verran, että eihän se oikeastaan ole edes treeniä näissä mietteissä. Mekaanista toistoa joko hyvin pienillä painoilla tai kokonaan ilman, mutta on kai se kuitenkin jonkunlaista omaa aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni positiivisena tai vähintäänkin realistisena ihmisenä, mutta tämän raskauselämän kanssa taitaa mennä pessimismin puolelle.

Blääblääblää

Meillä on uusi herätyskello. Se alkaa elämöidä tunnin tarkkuudella jossakin klo 5:30 ja 6:30 välillä ja yrityksistäni huolimatta tästä kellosta ei taida löytyä torkkunappulaa. Jep, Pikku Ukon elämässä ei muutoin kovinkaan paljon rytmiä löydy, mutta nukahtaa aika tarkkaan klo 21 ja herää äidilleen hieman liian varhain. Nykyisin herään siis maailman suloisimpaan ääneen, joka toitottaa koko keuhkojensa tilavuudella "blääblääblää". Poika nousi ensimmäisen kerran seisomaan tukea vasten kaksi päivää ennen 7kk-synttäreitään ja jatkuva pystyyn pynkeminen on ollut ihan ykkösjuttu siitä lähtien. Komentaa siis vanhempiaan seisoma-asennosta sängystään. Tasapaino ei vielä ole ihan kohdillaan ja järkikään ei oikein meinaa pysyä perässä, joten muksahduksia on tullut tasaiseen tahtiin.

Yöt meillä menee suhteellisen vaihtelevasti. Toissayönä tuttia piti korjata vaikka kuinka monta kertaa ja sen jälkeen herätys klo 5:30 oli aika kidutusta. Viime yönä tuttia korjattiin tasan kerran ja se oli juurikin puoli kuudelta. Miäs on kyllä siitä(kin) ihana, että mahdollisuuksien rajoissa antaa minun nukkua aamulla pidempään ja hoitaa pojan aamutoimet.

On ollut aivan huimaa seurata Pikku Ukon kehitystä ja varsinkin viime viikkoina on tuntunut, että hän oppii asioita ihan huimaa vauhtia ja muuttuu melkein päivittäin. Jokaisen ruokailun aikana pyrkii ottamaan sukat pois jaloistaan ja onnistuessaan katsoo syöttäjää velmusti odottaen naurua. Ja pakkohan siinä on nauraa. Ruokailut sujuvat etupäässä hyvin ja melkein mikä vaan uppoaa. Kala on ehkä ollut se suurin inhokki tähän mennessä. Parhautta on maistaa äidin päärynää.

Miähen kanssa pojalla tuntuu olevan aivan omanlaisensa suhde ja havaittavissa on, että hän on "isin poika". Ja hyvä niin, sillä itse olen aloittamassa työt reilun kuukauden päästä ja siinä kohtaa Miäs jää sitten kotoilemaan. Kirjoitin taannoin avoinna olleesta unelmatyöpaikasta ja itseasiassa laitoin sinne hakemuksenkin. Pääsin haastatteluun, mutta kalkkiviivoilla toinen hakija rynni ohi. Sain kuitenkin tarjouksen sijaisuudesta, joka kestää huhtikuun lopusta syyskuun loppuun ja jos ei vakipaikka tällä kertaa irronnut, niin parempaa pätkää en olisi tainnut voida toivoa. Jos kaikki menee hyvin tämän kakkosen osalta, niin jotakuinkin syyskuun lopussahan sitä pitäisi sitten äitiyslomalle jäädä. Toisaalta ajatus töihin menosta houkuttaa, toisaalta tuntuu nyt jo vaikealta ajatella, että en sitten olekaan kotona Pikku Ukon kanssa. Tilannetta kuitenkin helpottaa tietoisuus siitä, että poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa eikä häntä tarvitse laittaa mihinkään ylitäynnä olevaan päiväkotiin. Miäs pitää siis alkuun isäkuukauden, sitten kesälomat ja sitten syksyn tullen hän jää opintovapaalle. Näillä järjestelyin poika saa olla kotona siis hamaan tulevaisuuteen. Niin, ja siis JOS kaikki menee hyvin, minäkin olen sitten kotona taas syksyllä.

Raskaus tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta. Pahoinvointi on jatkuva seuralaiseni ja väsymys jotain ihan järkyttävää, mutta olo on silti epävarma. Tiistaina menen käymään uudelleen ultrassa ja jotenkin olen alkanut jo valmistautua siihen, että viikot eivät täsmää. Neuvolan uskaltauduin varaamaan ja se on pääsiäisen jälkeen. Tuhrua on ollut viimeksi viikko sitten ja silloinkin se oli tuskin havaittavaa, joten siinä mielessä asiat on hyvin. Pikku Ukkoa odotellessa olin koko ajan tietoinen viikoista ja päivistä ja raskaus oli mielessä koko ajan. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön viikoista, mutta vau:n laskurin mukaan niitä on 7+4. Tiistaina ollaan siis jo yhdeksännellä viikolla ja kyllä kai siitä sitten jo selviää mihin suuntaan tämä raskaus on menossa.

Lääkärissä käyty

Eilisen paniikin ansiosta varasin ensimmäisen mahdollisen lääkäriajan tälle päivälle. Alkuraskauden ultra olisi ollut torstaina, mutta siihen asti odottaminen olisi tuntunut lähinnä kidutukselta. Tiedän, kärsimättömyyttähän se on. Aniveis, piipahdin lääkärin juttusilla ja pienen juttutuokion ja ultrauksen jälkeen tilanne on tämä: raskaana ollaan, raskaus on oikeassa paikassa ja ruskuaispussi löytyi, joten tuuleen ei olla munittu. Lääkäri myös löysi sykkeen, joskin vauvamme on tietysti tässä kohtaa hyvin pieni. Lääkärin sanoin: "lähdemme siitä, että kaikki menee hyvin." Viikotkin vastasivat tuota 3,5mm:n möykkyä.

Lääkäri suositteli uutta visiittiä kahden viikon päästä, jotta saadaan parempaa kuvaa siitä, että kaikki oikeasti on hyvin ja että sikiö kasvaa kuten toivoa sopii. Tuo lienee käytäntö, mutta tietysti onnistuin sen pienessä mielessäni kääntämään niin, että lääkäri näki jotain, mitä en itse nähnyt, ja asiat eivät olekaan niin hyvin kuin antoi ymmärtää jajjajjajjajjaaa.... Mielikuvitus tekee kovasti töitä ja toistaiseksi olen täysin antautunut huijattavaksi. Mutta tänään siis ollaan raskaana ja kaikki on hyvin tuhruista huolimatta. Viikkoja kasassa lääkärin laskutavan (ja ultran) mukaan 6+0.

Matkalla kohti keskenmenoa?

Lauantai-iltana se taas alkoi. Ensin sain paperiini ihan kirkasta verta ja sen jälkeen ollaan taas tiputeltu, tuhruteltu ja kipuiltu. Ei ole tästä raskaudesta tulossa sen enempää mummoa kuin sikaakaan, vai miten se sanonta taas kuuluikaan? Särkylääkettä en ole tarvinnut, mutta sen verran kummallisia nämä tuntemukset ovat, että ei tässä taida olla toivoa. Koska hermot alkaa olla homman kanssa aika tiukalla ja mielenterveys vaakalaudalla, varasin itselleni lääkärin iltapäiväksi. Saadaampahan jutulle päätös olipa kyseessä sitten kohdunulkoinen, tuulimuna tai ihan vain normi keskenmeno. Jossakin syvällä olen surullinen, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on ajatus siitä miten paljon inhoan kipua ja kuinka kovana se kohta hyökkääkään, kun tavara lähtee liikenteeseen. Voikohan keskenmenoon saada epiduraalin?

Wannabe-raskaus?

Viimeiset pari päivää ovat olleet hoippumista toivon ja epätoivon välillä. Maanantai-iltana vessakäynnillä sain paperiin saaliikseni limaa, jossa oli selkeästi verta mukana. Sen jälkeen tuhruili jonkun kerran silloin illalla ja vielä eilisaamunakin saattoi tuhrua nähdä, jos oikein tihrusti. Koska ennen Pikku Ukkoa olen yhden keskenmenon kokenut ja se alkoi juurikin tällä tavoin tuhruilemalla, aloin odotella kipuja ja kunnon vuotoa. Eilen tuolla alamahalla jotain elämää olikin, lähinnä tuolla munisten kohdalla. Särkylääkkeen ottaminen ei ole kuitenkaan edes käväissyt mielessäni, joten aika pienellä tuntemuksella on menty. Tuhrua en enää eilisiltana tai tänä aamuna ole havainnut.

Ystäväni (tai ehkä näissä asioissa viholliseni) Google on taas laulanut ja olen googlannut niin keskeytyneen keskenmenon, tuulimunan kuin sata muutakin asiaa eilisen ja tämän aamun aikana. Pahinta tilanteessa on, että koska viikot ovat vielä niin varhaiset, ultrasta ei juurikaan olisi apua. On siis vain odotettava ja katsottava kuinka käy. Aamulla asiaa pohdittuani sain varsinaisen kuningasajatuksen: jospa vielä yhden testin tekisin, jotta näkisin kuinka testiviiva on alkanut haalistumaan. Sen jälkeen voisin sitten soittaa neuvolaan ja kysyä, että miten tällaisessa tilanteessa menetellään. Kengät jalkaan ja kohti apteekkia siis. Vaan ei toiminut tämä strategia: kontrolliviiva on vain himmeä haamu testiviivaan verrattuna (säästän teidät kuvilta). Tosin blondinkin järki sanoo, että jos raskaus olisi mennyt kesken toissapäivänä, viivat eivät siitä vielä kovinkaan paljoa olisi haalistuneet. Se hormoni kun ei poistu elimistöstä ihan yhtäkkiä. Olen siis aivan yhtä epätietoinen tilanteesta kuin aiemminkin.

Oireet ovat tässä raskaudessa olleet jonkun verran vähäisemmät, kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Tissioireet puuttuvat kokonaan, mutta tissien käyttäytymistä nyt on muutoinkin hiukan hankala analysoida, kun Pikku Ukko niitä kuitenkin vielä vähintään kerran päivässä imee. Pahoinvointia on ollut, vaikka aamulla totesinkin Miähelle, että sekin oli eilen jo poissa. Vaan eipä ole tänään. Ihana, kamala pahoinvointi on palannut ja antaa ehkä pienenpientä toivoa. Aivastelut ovat olleet minulla oireena kaikissa tähän asti kokemissani raskauksissani, mutta eilen en saanut aivastusta niiskautettua en sitten parhaalla tahdollanikaan. Tänään on sekin oire palautunut ja aivastelut jatkuvat. Ota tästä nyt sitten selvää.

Mikäli vuoto ei suuremmassa mittakaavassa ala, menemme kuulemaan tuomion ensiviikolla olevaan varhaisultraan. Siellähän sen sitten kuulee, että ollaanko tässä raskaana vai onko tämä vain jonkinlainen wannabe-raskaus. Edessä on siis elämäni pisin viikkoa.

Mielialat asian suhteen ovat yllättävän hyvät. Eilen oli vähän enempi masisoloa, tänään suhtaudun asiaan niin, että on vain otettava mitä vastaan tulee. Kauheasti en uskalla iloita raskaudesta, vaan enemmänkin valmistaudun siihen, että sykettä ei löydetä ja joudumme vielä uudelle kierrokselle.

Niin, ja kyllähän minä sen tiedän. Tuhruilu ja jopa vuoto voi ola alkuraskaudessa ihan normaalia. Varsinkin, kun se tapahtui maanantaina seksinharrastamisen jälkeen. Silti lienee parasta valmistautua pahimpaan ja tippua ehkä vähän matalammalta.

Tuhrua

Vessassa käyty ja ensimmäiset tuhrut havaittu. Vielä jaksan rukoilla ja toivoa, mutta henkisesti valmistudun pettymykseen.

Pelkoa ja epävarmuutta

Positiivisesta raskaustestistä (siis siitä ensimmäisestä) on viikko. Pari ensimmäistä päivää meni totaalisessa epäuskon vallassa. Sen jälkeen jollakin oudolla tavalla "totuin" ajatukseen. Nyt mennään niissä Pikku Ukon odotuksen ajalta niin kovin tutuiksi tulleissa fiiliksissä, jotka ovat täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Päätin ottaa tämän raskauden juuri niin kuin se eteen tulee ja nauttia joka hetkestä. Tänään se on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Mitään järkevää syytä pelolle ei ole, en vuoda, ei ole kipuja eikä pelko muutoinkaan ole järjellä selitettävissä. Oireita tosin on paljon vähemmän, kuin Pikku Ukkoa odotellessa ja se lienee yksi pelottava asianhaara. Rinnat ovat edelleen hieman kipeät, mutta oikeastaan kipu on samaa luokkaa kuin lähes joka kierrossa oviksen jälkeen. Tissien puolesta kykenisin edelleen nukkumaan mahallani. Pahoinvointia on joinakin päivinä enemmän, toisina taas vähemmän. Pikku Ukkoa odotellessa en pönttöä päätynyt kertaakaan halailemaan, mutta ekan kolmanneksen ajan oli sellainen "24h krapula" -olo. Nyt pystyn oloni puolesta siis jopa ajoittain unohtamaan olevani raskaana. Väsymys on oikeastaan se kaikkein vahvin oire. Tosin eikö sekin selittyisi semisti levottomilla öillä? Ota näistä oireista ja oloista nyt sitten selvää. Maha turpoaa iltaa kohti ja menkkamaiset juilinnat ovat myös arkipäivää.

Jotenkin luulin, että onnistuneen raskauden jälkeen uuteen raskauteen voisi luottaa helpommin, mutta samat möröt tuolla mielessä jylläävät, kuin ennen Pikku Ukkoakin. Silloin pohjalla oli siis keskenmeno, joka onnistui luomaan varjonsa koko raskauden päälle. Olisin niin toivonut voivani välttää nuo tuntemukset ja elää luottavaisesti tulevaisuutta suunnitellen. Mutta näillä mennään ja toivotaan parasta.

Pikkua Ukkoa odottaessa tiesin koko ajan mitä viikkoa eletään. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön noista maagisista lukemista. Osittain varmaan siksi, että menkoista laskettu aika ei mitenkään voi pitää paikkaansa. Pikaisella laskutoimituksella saan tulokseksi kuitenkin tälle päiväle 4+4.

Ps. Tuuliviiritytöllä on käynnissä arpajaiset käynnissä :).

Spekulaatioita

Tänään on kierron mukaan laskettuna 30/28. Tämän laskutavan mukaan kuukautisten olisi siis pitänyt alkaa eilen.  Edellisistä menkoista laskettuna viikkoja on 4+1. Siitä ovulaatiosta ei edellenkään ole minkäänlaista tietoa eikä siitä minkäänlaista tietoa ole ikinä tulossakaan. Se on mennyt ja jotenkin kummallisesti se on hyödynnetty. Tänään vieraillessani paikallisessa apteekissa ihan muissa asioissa mukaan tarttui myös ClearBluen vikkonäyttöinen digitesti. Meinasin säästää sen huomisaamuun, mutta kiskaisin sen sitten kuitenkin kotiin päästyäni. Alta aikayksikön ilmaantui testiin teksti "Raskaana 3+". What??? Testin mukaan viikkoja olisi siis jo 5+. Se tarkoittaisi sitä, että ovulaatio on ollut aika pian menkkojen loputtua.

Pieni mieleni leikkii ajatuksella, että raskautuminen olisikin tapahtunut jo edellisessä kierrossa. Todennäköisyys siihen on häviävän pieni, sillä muistaakseni tein negaagin negamman testin edellisen kierron loppupuolella. Raskauden luulisi myös näkyneen ovistestissä tämän kierron puolivälissä. Mutta en siis ovistikkuihin saanut kovinkaan kummoista viivaa, joten jos raskaana olen silloin ollut, se ei ovistestissä näkynyt. Pieni mieleni leikkii myös ajatuksella, että meillä marraskuussa olisi yksi juuri kävelemään oppinut (toivottavasti!!!) ja kaksi (2) vastasyntynyttä. Todennäköisesti asia selittyy kuitenkin vain sillä, että se ovulaatio oli vain ihan omilla kiertopäivillään ja varmuutta viikkoihin en saa ennen ultraa, johon aikaa tuntuu olevan ikuisuus.

Oirelistaan voisin lisätä sekunnissa nollasta sataan kiihtyvät hermot. Tämä yhdistettynä hampaita tekeviin puolivuotiaaseen ei ole mikään ihannetilanne.

Zzzzzz...

Menkoista laskettuna tänään on viikkoja kokonaiset 4+0. Niin, ja huomasin yllättäen ettei ne menkat ole alkaneet, joten kai tässä raskaana ollaan. Väsymys on jotain ihan järjetöntä, nälkään on paras olla varautunut aina ja koko ajan ja repäisykivut ja pienoinen kuvotus on mukana elämässäni jälleen. Tänään myös tissiosasto on havainnut uudet hormonitasot elämässäni ja se kuuluisa rintojen arkuus on täällä. Miähen tekemä makkarakeitto jäi syömättä, salaatti sen sijaan tuli syötyä. Vatsa on jonkun verran turvoksissa, mikä tuntuu housun vyötäröllä jo nyt.

Näillä mennään tässä kohtaa. Varasin ajan varhaisultraan, mutta siihen on vielä niin pitkä aika, ettei sitä oikein jaksa edes ajatella. Neuvolan aion varata vasta tuon ultran jälkeen. Ai niin, mammavaatteet on sovitettu. Mikäli onnistun pysymään suunnilleen tässä koossani, mahdun niihin. Jos taas kovasti turpoilen reisistä, vaatteet menee uusiksi.

Testihullun päiväkirjasta

Aina silloin tällöin lööpeistä saa lukea julkkisten yllätyskihloista, yllätyshäistä ja yllätysraskauksista. Olen suhtautunut näihin lööppeihin lähinnä tuhahduksella. Jos on oltu monta vuotta yhdessä, en kutsuisi kihloja enää siinä kohtaa yllätyskihloiksi tai jos on kihloissa jo viihdytty vuosia, häätkin ovat ehkä olleet jo odotetut. Nyt olen päätynyt tuhahtelemaan ihan itselleni. Raskauttahan tässä on yritetty, joten sen alkaminen ei pitäisi olla yllätys, mutta yllätykseltä se vaan tuntuu. Minun on vieläkin vaikea käsittää, että raskaus on totta. Vastahan minä kolme päivää sitten tilitin miehelle tätä yrittämisen vaikeutta ja mietin, että milloin tyydymme siihen, että Pikku Ukko jää ainokaiseksemme. Jotenkin olin niin varma siitä ovuloimattomuudesta, että en todellakaan osannut kahta viivaa tästä kierrosta odottaa.

Uutiseen totuttautuminen onkin sitten vienyt nämä kuluneet pari päivää aika täysillä. Mieli kiitää kauheaa vauhtia ja havahdun pohtimasta sitä, tarvitaanko meillä kenties kaksi pinnistä syksyllä tai sitä, miten tuplarattaat voisi ikinä mahtua meidän pieneen hissiin. Jossain takaraivolla elää pieni pelon tapainen, mutta oen päättänyt nauttia tästä raskaudesta kestipä se sitten pitkään tai loppuipa se jossakin kohtaa ennen aikojaan. Elämästä ei voi tietää ja minä en pysty murehtimisellani muuttamaan kovinkaan paljon. Keskenmeno tulee, jos on tullakseen ja sen kanssa on sitten vain elettävä, jos niin ikävästi käy. Ennen Pikku Ukkoa minulla oli yksi alkuraskauden keskenmeno ja se varjosti koko seuraavaa raskautta. Jopa siinä määrin, että muistiinpanoja ja kuvia raskauden varrelta minulla on vain vähän. Tähän raskauteen pyrin lähtemään toisenlaisella asenteella ja tietysti toivoen kaiken menevän hyvin. Kiitävä mieleni on tosin ehtinyt jo käydä läpi niin kohdunulkoisen raskauden mahdollisuuden, tuulimunan kuin ihan vain keskenmenonkin mahdollisuudet. Tässä vaiheessa en kuitenkaan voi millään tavoin selvittää mikä tilanne on, joten elän siinä uskossa ja toivossa, että pikkuinen on oikeassa paikassa ja koko 1mm:n koossaan elää juuri sitä vaihetta kuin hänen pitääkin elää.

Tällä hetkeläl kuitenkin ollaan tukevasti raskaana, mikäli testeihin on luottamista. Olen niitä ehtinyt muutaman(!!!) tekemään ja kaikki ne ovat sen toisenkin viivan näyttäneet. Vielä tekisi mieli uhrata siihen ClearBluen viikkonäyttöiseen, mutta ehkä vasta ensi viikolla. Tässä tämänhetkinen rivistö:

Oireista en varmasti edelleenkään täysin osaisi ajatella olevani raskaana:

Tissit ovat pikkiriikkisen kipeytyneet, mutta vastaavanlaista kipuilua on ollut tässä menneinä kuukausina muutenkin ihan vain tuohon imetykseen liittyen. Pikku Ukon vieroitus on siinä vaiheessa, että hän nauttii äidin tarjoomuksia kerran päivässä ja kerran yössä. Tarkoitus on yöimetyksistä päästä kokonaan eroon ensi viikolla, kun Miäs viettää isyyslomaa ja voi sitten valvoskella öitä pojan kanssa.

Pienen pientä pahoinvointia on havaittavissa, mutta toisaalta - niin minulla on ollut muutenkin loppukierrossa parin viime kierron aikana. Kuvotukseen auttaa tunnetusti pieni välipala, joten näillä viikoilla ei varmaankaan voida kunnolla puhua edes pahoinvoinnista.

Mitään suuren suuria mielihaluja ei toistaiseksi ole ilmennyt, mutta pääsääntöisesti kaikki raikas ja tuore houkuttaa. Listan kärjessä tällä hetkellä appelsiinit. Myös salaatti uppoaa. Oi, olispa tämä jatkuva tilanne seuraavat yhdeksän kuukautta!

Menkkamaisia juilintoja on ajoittain alamahalla ja jonkun verran myös repäisykipuja. Joskus viime viikolla parina päivänä nuo repäisykivut olivat aika teräviä, lähes kivuliaita, mutta onneksi eivät ihan samanlaisia enää ole. Olisikohan nuo tuntemukset siloin voineet liittyä kiinnittymiseen?

Väsymys on ehkä se konkreettisin oire. Iltaisin en meinaa sänkyyn selvitä ja viimeiset pari tuntia ennen nukkumaanmenoa  menee ihan vain nuokkumiseen. Meneehän se yö edelleen muutamalla pysähdyksellä, kun vaikka ruokaa poika ei vaatisikaan, niin tuttia pitää kuitenkin jossakin vaiheessa käydä korjaamassa. Pyrin kuitenkin päikkäreille samaan aikaan pojan kanssa, joten jospa tästä selvittäisiin.

Pissalla saa ravata aivan jatkuvasti. Miten olinkaan unohtanut tämän vaiheen tässä hommassa?

Kai se ovis sitten kuitenkin oli...

Elämme kierron loppuvaihetta. Niin, siis sen kierron, jossa en onnistunut ovulaatiotesteihin saamaan sitä plussaa. Halut oli pahimmillaan kp10 ja silloin peitto heilui. Seuraaviin kahteen viikkoon ei peiton alla sitten mitään tapahtunutkaan johtuen miehen flunssasta ja teinien läsnäolosta. Koska ovista ei mielestäni tapahtunut, ei ole myöskään ollut mitään syytä kytätä oireita. Olen elänyt viime päivät lievässä kärsimättömyyden tilassa odottaen täti punaisen saapuvan alkuviikosta, jotta päästään uuteen yritykseen, josta ehkä olisi jotain mahdollisuuksia raskautuakin. Mielenkiintoisen havainnon tein tuosta oirehdinnasta: mitä tahansa oireita olen onnistunut aikaisemmissa kierroissa kehittämään, kun olen asiaa tarpeeksi ajatellut, mutta nyt kun en ole asialle antanut sen kummemmin palstatilaa mielessäni (tai siis ei ole ollut mitään syytä miksi olisin oirehtinut), oireita ei myöskään ole ollut.

Tänä aamuna kuitenkin olo oli jotenkin pahoinvoiva ja hetken mielijohteesta kaivoin kätköistä herkän tikun, joka tuli ovistestien kylkiäisinä. Katumus iski jo ennen kuin testi oli kunnolla kastunut ja meinasinkin jättää testiin katsomatta, kun se yksi viiva on niin masentava, mutta onneksi kuitenkin katsoin.

Kp26/28 Yk4

Olo on pökerryttävä. Voisiko tuo oikeasti olla plussa...? Nytkö "jo"? Ai tästä kierrosta vai? Ja heti perään alkaa pelko ja vavistus. Entä, jos kaikki ei menekään hyvin? Entä, jos pikkuinen ei tarraakaan kiinni? Entä jos...? Niin, tätähän se raskaana olo olikin.

Jos kelaan pikaisesti mielessäni taaksepäin, niin voin muutaman oireen ehkä löytää. Repäisykivun tapaisia tuntemuksia on ollut useana päivänä alavatsalla, mutta olen ajatellut niiden liittyvän vasta henkiinheränneeseen kuntosaliharrastukseeni ja erityisesti mystisesti kadonneiden vatsalihasten metsästykseen. Ja saattaneehan nuo liittyäkin, mistä sitä tietää. Parina aamuna olen myös ollut sen verran nälkäinen, että ruokaa on ollut saatava moottoriin ennen kuin on voinut Pikku Ukon puuronkeittoa ajatellakaan. Vessassa juoksin viime yönä aika tiiviiseen tahtiin, mutta oikeastaan ajattelin sen olevan ihan normaalia, kun minulla nyt vaan on noita "nesteenpoistoöitä" välillä. Ne kaksi oiretta, joita olen edellisissä kierroissa kytännyt, loistavat poissaolollaan: tissit eivät ole kipeät ja valkkaria ei lorise. Että se niistä takuuvarmoista oireista.

Laskureiden mukaan laskettu aika on 6.11.2012 ja tänään menossa olisi menkkojen mukaan laskettuna 3+4. Todellisuudessa se ovis oli kuitenkin aikaisemmin, joten pari päivää nuo viikot varmasti heittää.