Vuorotyö ja bloggailu ei näytä sopivan samaan pakettiin. Ei ainakaan allekirjoittaneen elämässä. Omassa työssäni teen pelkkää päivävuoroa ja senkin jälkeen olen vaikka kuinka väsynyt, mutta tämä vuorotyö on lähinnä tappavaa tässä elämäntilanteessa niin paljon kun siitä normioloissa olenkin tykännyt. Tämä mainittakoon (teko)syynä blogin hiljaisuuteen, ei niinkään väsymyksenvalituksena ;). Valittaakin tosin joskus tekisi mieli. Ihan sillälailla sydämen kyllyydestä ja täysin suodattamatta. Jotenkin vain en koe sitä sallituksi. Tai siis tarkoitan, että olen hyvin, hyvin onnellinen sekä Pikku Ukon olemassa olosta että Minimiehen odottelusta ja jotenkin kummallisesti koen, että näiden kahden onnellisen asian arvo laskee, jos lieveilmiöistä valitan. Hassu ajatus, myönnän sen itsekin, mutta niin se vaan joskus menee.
Parissakin blogissa on ollut ajatuksiaherättäviä kirjoituksia siitä, miten toisen odottaminen eroaa ensimmäisestä odotuksesta. Muutama sana siis tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Itse raskaus tuntuu menevän aikalailla samoja ratoja, kuin ensimmäinenkin (tai siis, olihan meillä se keskenmeno, joten Pikku Ukon odotus oli jo toinen raskaus, mutta kun ei se ensimmäinen sen pidemmälle edennyt, verrattakoon näitä kahta tähän asti edennyttä). Oireet ovat pääsääntöisesti samanlaiset ja muutenkin tiettyä identtisyyttä on havaittavissa. Omat oloni ovat kuitenkin olleet hieman toisistaan poikkeavia. Syynä tähän lienee se, että Pikku Ukkoa odotellessa istuin koulun penkillä ja minulla oli tylsien luentojen aikana aikaa kuunnella itseäni, nipistelyjäni ja vauvan liikehdintää. Nyt tuo ikiliikkujaksi tituleerattu Pikku Ukko vie sen verran huomiota, että itsensä kuuntelu on jäänyt toiselle sijalle. Töissäkään ei aina ja koko ajan kykene keskittymään itseensä ja sekin lienee vaikuttaa asiaan. Vauva-asiat eivät siis pyöri mielessä ihan koko aikaa ja viikot joudun aina laskemaan uudestaan, kun sitä tietoa johonkin tarvitaan. Kaikenlaiset kropan krempat ovat myös alkaneet huomattavasti aikaisemmin tällä kertaa. Selväksi on jo nyt tullut, että ihan täysin ei ruhoni ole edellisestä ponnistuksesta toipunut ja nyt maksellaan huviveroa siitä. Selkää jomottelee, liitoskipuja löytyy ja peräpukama lähentee Guinessin ennätystenkirja -kokoa. Maha pullahti näkyviin huomattavasti aikaisemmin ja jotain supistusten tapaistakin olen ollut tuntevinani viimeistään tänään. Niin, ja rytmihäiriöitä. Siinä vasta ikävä vaiva. Niistä juttelin viimeksi neuvolassa, mutta ovat kuulemma normaaleita, jos eivät nyt ihan joka päiväisiksi ylly. Tällä viikolla niitä on kieltämättä ollut aika monena päivänä ja ne saavat olon aika ikäväksi. Varsinkin tuntitolkulla kestäessään. Mielialaltani olen tainnut tässä toisessa raskaudessa olla seesteisempi. Paniikissa olen edelleen ajoittain ja pelot seuraavat kintereillä, mutta jotenkin olen kuitenkin rennompi enkä taida ihan joka paniikin häivähdykseen reagoida. Doppler on käytössä satunnaisesti päivinä, jolloin liikkeitä ei ole tuntenut/huomannut/tuntenut, mutta säännöllisesti härveli ei ole käytössä ollut.
Paniikista puheenollen... Ensimmäiset käyrät on otettu. Teen työtäni siis erityislasten kanssa ja yhtenä päivänä menin tilanteeseen, johon näin jälkikäteen ajatellen minulla ei ollut mitään asiaa. Vaistojen varassa kun mennään, niin tilanne on pysäytettävä silloin kun se on päällä ja tälläiseen tilanteeseen siis itseni työnsin. Sillä seurauksella, että sain potkun mahaani. Siis itseni ulkopuolelta. Potku ei ollut onneksi kovin voimakas ja tuli vasemmalle puolelle, kun vauva selvästi majailee oikealla, mutta työvuoron läpi jatkunut jomottelu sai minut tekemään visiitin päivystykseen. Olin käyrillä jonkin aikaa ja koska näytti hyvältä, totesimme, että mitään vahinkoa potku ei aikaan saanut. Mutta kyllä se silti säikäytti.
Viikkoja tällä hetkellä kasassa (mikäli oikein laskin) 24+3, joten kovaa vauhtia mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!