Perheemme uusin jäsen syntyi rv 38+2, joka osui helmikuun puolivälin tietämiin. Synnytys oli jokseenkin dramaattinen, mutta näin jälkikäteen ajatellen "helppo". Loppuraskauden juoksin äitiyspolilla vauvan pienikokoisuuden vuoksi, mutta pienestä koostaan huolimatta poika on terve ja kaikki on hyvin. Pari viikkoa olemme jo opetelleet elämää kolmen pienen kanssa ja hiukan on vielä säätämistä ;). Aikaa ei ole kertakaikkiaan mihinkään ja itselläni on tunne, että koko ajan pitäisi olla yksi askel edellä siitä, missä olen, mutta eiköhän me tästä opita. Vauva on rauhallinen ja tyytyväinen, mutta pienen kokonsa vuoksi hän ei ole jaksanut imeä kunnolla ja näin ollen kaikki ruoka tulee helposti pullosta. Maitoa minulla on varsin kelvollinen määrä, joten pullo- ja pumppausrumba pyörii. Se kieltämättä näkyy yöunien määrässä. Miäs on kotona vielä ensi viikon, mutta sen jälkeen se arki sitten ihan oikeasti pyörähtää käyntiin.
Perheemme on nyt kasassa ja elämä jatkuu tällä kokoonpanolla. Blogi on käytännössä vaiennut jo kuukausia sitten, mutta ehkä teen siitä nyt virallista. Olisi kiva laittaa ylös arjen tapahtumia ja rakentaa varastoa muistoille, mutta aika ei vain riitä. Varastoin siis muistoni kalenterin sivujen kulmiin ja syvälle sydämeni syvyyksiin ja hautaan tämän blogin tähän postaukseen. Ehkä palaan vielä joskus ja jonnekin, mutta nyt totean vain, että olen onnellinen ja äärimmäisen kiitollinen. Elämä on enemmän, kuin osasin edes kuvitella.
lauantai 8. maaliskuuta 2014
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
Kuulumisia pikana
Tuskin täällä enää kukaan käy, mutta laitan silti muutaman sanan :)...
Kirjoittelu on entisestään tyrehtynyt ihan vain pakon edessä ja arjen haasteissa. Pojat aloitti päiväkodissa tuossa hetkinen sitten ja vaikka se prosessina on mennyt koko perheeltä paremmin, kuin uskalsin villeissä unelmissanikaan haaveilla, arki on sanalla sanoen täyttä. Hakemista, viemistä, pyykkiä, ruuanlaittoa, silloin-tällöin-siivoamista (ja sen kyllä huomaa), ripulia, väsymystä, laskujen maksamista, riemua uuden oppimisesta, kuumetta, töitä... Ihan siis perusarkea, pikakelauksella vain.
Raskaus sinällään on toistaiseksi mennyt tässä vähän niinkun vasemmalla kädellä. Aika ei vain riitä asian pohtimiseen ja usein koenkin huonoa omaatuntoa siitä, ettei tämä lapsi ole tähän mennessä saanut kaikkea sitä huomiota, jonka hän jo nyt olisi ihan varmasti ansainnut. Asiaa ei mitenkään auta se, että istukka on ihan edessä ja vauva on tehnyt pesänsä jonnekin todella syvälle lantiooni ja liikkeitä tuntuu tosi harvoin, vaikka aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla on tuntunut hyvin jo käteenkin. Doppler on siis noussut arvoon arvaamattomaan, kun paniikki on iskenyt. Onneksi pieni sydän on vahvasti jumputtanut, vaikka alkuun senkin löytyminen ei ollut aina ihan itsestään selvää. Rakenneultra on takana ja näyttää vakaasti siltä, että perheemme miesvalta saa jatkoa :). Käytännön syistä en vastusta ollenkaan, vaikka olisihan se tyttökin otettu vastaan.
Pikku Ukon puheenkehityksessä on ollut häikkää ja takana on jo muutama vierailu puheterapeutille. Sinänsä en ole ollut asiasta huolissani, koska poika ihan selvästi kuulee ja kommunikaation tarve on suuri, mutta onhan tässä turhauduttu useaan otteeseen puolin jos toisin. Päiväkoti näyttää kuitenkin toimineen varsin hienosti elämän tällä osa-alueella ja sanoja, ja jopa lauseita, on tullut varsin vauhdikkaasti viime päivinä.
Minimies viettää ykkösiään huomenna, mutta varsinaiset juhlat pidämme, kun ehdimme. Minimies on varsinainen pelle ja rakastaa ihmisten naurattamista eleillään, ilmeillään ja kujeillaan. Kävelemistä meillä on harjoitettu tuetta varsin aktiivisesti reilu kuukausi ja tällä hetkellä päivän kuluvatkin lähinnä liikkuessa. Hurjaa ajatella, että hän on jo vuoden ikäinen!!!
Syy mm. synttärijuhlien siirtämiseen on jo tutuksi tullut: me muutamme taas. Kämpän neliöt olisivat kestäneet vallan mainiosti perheemme kasvun, mutta - niin hassua kun se onkin - tämä mamma mahansa kanssa ei mahdu hissiin meidän kapeidenkaan tuplien kanssa. Toisaalta tuo hissiyhdistelmä ja kaikki, mitä siihen vanhassa talossa liittyy, olisi hankala myös vauvan synnyttyä, joten rivitalo kutsuu. Muutto on siis edessä kuun lopussa ja se on melkein liikaa tähän elämänvaiheeseen yhdistettynä. Mutta tsemppaamme Miähen kanssa toisiamme vuoron perään toteamalla, että kyllä me selvitään, joten eiköhän se siitä.
Tässä meidän pikakuulumisia.
Ellu 22+0 tai jotain...
Kirjoittelu on entisestään tyrehtynyt ihan vain pakon edessä ja arjen haasteissa. Pojat aloitti päiväkodissa tuossa hetkinen sitten ja vaikka se prosessina on mennyt koko perheeltä paremmin, kuin uskalsin villeissä unelmissanikaan haaveilla, arki on sanalla sanoen täyttä. Hakemista, viemistä, pyykkiä, ruuanlaittoa, silloin-tällöin-siivoamista (ja sen kyllä huomaa), ripulia, väsymystä, laskujen maksamista, riemua uuden oppimisesta, kuumetta, töitä... Ihan siis perusarkea, pikakelauksella vain.
Raskaus sinällään on toistaiseksi mennyt tässä vähän niinkun vasemmalla kädellä. Aika ei vain riitä asian pohtimiseen ja usein koenkin huonoa omaatuntoa siitä, ettei tämä lapsi ole tähän mennessä saanut kaikkea sitä huomiota, jonka hän jo nyt olisi ihan varmasti ansainnut. Asiaa ei mitenkään auta se, että istukka on ihan edessä ja vauva on tehnyt pesänsä jonnekin todella syvälle lantiooni ja liikkeitä tuntuu tosi harvoin, vaikka aiemmissa raskauksissa näillä viikoilla on tuntunut hyvin jo käteenkin. Doppler on siis noussut arvoon arvaamattomaan, kun paniikki on iskenyt. Onneksi pieni sydän on vahvasti jumputtanut, vaikka alkuun senkin löytyminen ei ollut aina ihan itsestään selvää. Rakenneultra on takana ja näyttää vakaasti siltä, että perheemme miesvalta saa jatkoa :). Käytännön syistä en vastusta ollenkaan, vaikka olisihan se tyttökin otettu vastaan.
Pikku Ukon puheenkehityksessä on ollut häikkää ja takana on jo muutama vierailu puheterapeutille. Sinänsä en ole ollut asiasta huolissani, koska poika ihan selvästi kuulee ja kommunikaation tarve on suuri, mutta onhan tässä turhauduttu useaan otteeseen puolin jos toisin. Päiväkoti näyttää kuitenkin toimineen varsin hienosti elämän tällä osa-alueella ja sanoja, ja jopa lauseita, on tullut varsin vauhdikkaasti viime päivinä.
Minimies viettää ykkösiään huomenna, mutta varsinaiset juhlat pidämme, kun ehdimme. Minimies on varsinainen pelle ja rakastaa ihmisten naurattamista eleillään, ilmeillään ja kujeillaan. Kävelemistä meillä on harjoitettu tuetta varsin aktiivisesti reilu kuukausi ja tällä hetkellä päivän kuluvatkin lähinnä liikkuessa. Hurjaa ajatella, että hän on jo vuoden ikäinen!!!
Syy mm. synttärijuhlien siirtämiseen on jo tutuksi tullut: me muutamme taas. Kämpän neliöt olisivat kestäneet vallan mainiosti perheemme kasvun, mutta - niin hassua kun se onkin - tämä mamma mahansa kanssa ei mahdu hissiin meidän kapeidenkaan tuplien kanssa. Toisaalta tuo hissiyhdistelmä ja kaikki, mitä siihen vanhassa talossa liittyy, olisi hankala myös vauvan synnyttyä, joten rivitalo kutsuu. Muutto on siis edessä kuun lopussa ja se on melkein liikaa tähän elämänvaiheeseen yhdistettynä. Mutta tsemppaamme Miähen kanssa toisiamme vuoron perään toteamalla, että kyllä me selvitään, joten eiköhän se siitä.
Tässä meidän pikakuulumisia.
Ellu 22+0 tai jotain...
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
7+2
Varhaisultrasta on melkein viikko aikaa, mutta jostain syystä koneelle istahtaminen on nykyisin niin harvinaista herkkua, etten ole saanut sanaakaan ko. tapahtumasta kirjotettua. Väsymys painaa päälle nytkin siihen malliin, että sänky kutsuu, mutta jos suinkin hereillä pysyn vielä hetken, laitan ne tärkeimmät tänne.
Ultra oli siis viikolla 6+3. Muutamana edellisenä päivänä pahoinvointi alkoi olla jo sitä 24h krapula -olo, joka on jo edellisistä raskauksista tutuksi tullut. Tuona ultrapäivänä aamulla oli hulahtanut housuihin vähän verta ja kun päivän aikana ei minkäänlaista pahoinvointia tai muutakaan oiretta ilmennyt, olin ihan varma, että elämää ei tästä raskaudesta löydy. Lääkäri kuitenkin löysi yhden sikiön ihan oikeasta paikasta ja kyllähän siellä sykekin vilkkui. Kaikki hyvin siis. Mitään vuotokohtaa ei näkynyt, eikä satunnaista tuhrua lukuunottamatta mitään vuotoja ole sen jälkeen ollutkaan.
Oireita ei mitenkään kauhean paljon ole. Ehkä pahinta on tämä järjetön väsymys. Viime yö oli ihan kohtuumittainen, mutta siitä huolimatta olen onnistunut vetämään lähes kolme tuntia päikkäreitä tilanteen tullen ja taas väsyttää. Pahoinvointi on satunnaista, ei ollenkaan samanlaista kuin aiemmissa raskauksissa. Siinä kai ne oireet. Toisaalta, ei tässä ehdi oireita kyttäillä ihan samaan malliin, kuin vaikka ekassa raskaudessa, joten voivat jäädä huomaamattakin.
Kävin edellisen raskauden tiimoilta sokerirasituskontrollissa. Jep, napsahti taas. Eihän tässä kohtaa kai vielä oikein niitä radeja diagnosoida, mutta th sanoi, että kun ei ne arvot ainakaan laske tästä eteenpäin, niin sehän on sitten siinä. Epäilen tuon oman sokerimittarini toimivuutta, joten huomenna hakemaan uutta mittaria ja kertaamaan dieetti-ohjeita. Tästä se riemu taas alkaa. Mutta jospa tässä raskaudessa ei kiloja sitten kertyisi.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin.... ZZZzzzzzz.
Ultra oli siis viikolla 6+3. Muutamana edellisenä päivänä pahoinvointi alkoi olla jo sitä 24h krapula -olo, joka on jo edellisistä raskauksista tutuksi tullut. Tuona ultrapäivänä aamulla oli hulahtanut housuihin vähän verta ja kun päivän aikana ei minkäänlaista pahoinvointia tai muutakaan oiretta ilmennyt, olin ihan varma, että elämää ei tästä raskaudesta löydy. Lääkäri kuitenkin löysi yhden sikiön ihan oikeasta paikasta ja kyllähän siellä sykekin vilkkui. Kaikki hyvin siis. Mitään vuotokohtaa ei näkynyt, eikä satunnaista tuhrua lukuunottamatta mitään vuotoja ole sen jälkeen ollutkaan.
Oireita ei mitenkään kauhean paljon ole. Ehkä pahinta on tämä järjetön väsymys. Viime yö oli ihan kohtuumittainen, mutta siitä huolimatta olen onnistunut vetämään lähes kolme tuntia päikkäreitä tilanteen tullen ja taas väsyttää. Pahoinvointi on satunnaista, ei ollenkaan samanlaista kuin aiemmissa raskauksissa. Siinä kai ne oireet. Toisaalta, ei tässä ehdi oireita kyttäillä ihan samaan malliin, kuin vaikka ekassa raskaudessa, joten voivat jäädä huomaamattakin.
Kävin edellisen raskauden tiimoilta sokerirasituskontrollissa. Jep, napsahti taas. Eihän tässä kohtaa kai vielä oikein niitä radeja diagnosoida, mutta th sanoi, että kun ei ne arvot ainakaan laske tästä eteenpäin, niin sehän on sitten siinä. Epäilen tuon oman sokerimittarini toimivuutta, joten huomenna hakemaan uutta mittaria ja kertaamaan dieetti-ohjeita. Tästä se riemu taas alkaa. Mutta jospa tässä raskaudessa ei kiloja sitten kertyisi.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin.... ZZZzzzzzz.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Väsymys, oi väsymys
Voihan väsymys! Kyllähän sen muisti, että väsymys kuuluu raskauteen, mutta miten se yllättääkin aina sillä voimalla ja volyymilla, millä se tulee. Yöt menee vessassa ravatessa ja se tietenkin vähän verottaa sitä yhtenäistä yöunta. Sen lisäksi Minimies jätti iltaunet eilen välistä sillä seurauksella, että yöunet alkoi vähän liian aikaisin eikä sitä unta sitten meinannut riittää ihan koko yöksi. Repaleista siis. Onneksi oli tänään vapaapäivä ja Miäs antoi rouvan nukkua kaiken aamupäivää. Kooma siis hetkeksi selätetty.
Viikoissa ja sen sellaisissa ei meinaa millään pysyä perässä. Tänäänkin piti Miäheltä varmistaa, että mtä viikkoa eletään ja sehän oli huomattavasti paremmin kartalla: kuusi on kuulemma tänään täynnä. Seitsemäs viikko siis alkamassa. Varhaisultra on varattu torstaille, jolloin menkoista laskettuna olisi 6+3 kai. Toivottavasti saadaan syke näkyviin, kun se ovulaatio oli kuitenkin jokusen päivän aikasemmin, kuin mitä 28 päivän kierrossa olisi.
Oireita on pikkuhiljaa alkanut ilmaantumaan, vaikka alkuun tuntuikin, että paljon vähemmällä mennään, kuin aiemmissa raskauksissa. Pahoinvointi/kuvotus/ellotus alkaa olla jokapäiväinen seuralainen ja siis tuo väsymys on jotain ihan järkyttävää. Sen lisäksi ilmassa on lievää hajamielisyyttä, joka aiheuttaa ikäviä seuraamuksia, kuten suolaa mansikkamaidossa, yms. Makuvalikoima on sellainen, että kaikki vahvat ja jotenkin tulisetkin maut on in. Ruokavaliomme sisältää tällä hetkellä siis ainakin chilikastiketta, jalapenoja, valkoviinietikkaa ja raakaa sipulia.
Töiden alku on noin periaatteessa mennyt vallan mainiosti (siis tätä väsymystä lukuunottamatta). Pikku Ukko tosin reagoi aika vahvasti poissaolooni, mikä ilmenee päivittäisinä raivareina kotiuduttuani. Päivät menevät kuulemma tosi hienosti, eikä poika suuremmin kiukuttele, mutta purkaa sen kaiken sitten illalla. Se on aika raastavaa katsottavaa varsinkin, kun ei siihen oikein mikään auta. Sylitellessä menee tietysti ilta ja jossain kohtaa se kiukkukin helpottaa, mutta onhan nämä sällit aika varpaisillaan sen suhteen, etten vain katoa näkyvistä. Syyllisyyksiä ja huonoa omaatuntoa podetaan täällä siis ihan kroonisena versiona :(.
Viikoissa ja sen sellaisissa ei meinaa millään pysyä perässä. Tänäänkin piti Miäheltä varmistaa, että mtä viikkoa eletään ja sehän oli huomattavasti paremmin kartalla: kuusi on kuulemma tänään täynnä. Seitsemäs viikko siis alkamassa. Varhaisultra on varattu torstaille, jolloin menkoista laskettuna olisi 6+3 kai. Toivottavasti saadaan syke näkyviin, kun se ovulaatio oli kuitenkin jokusen päivän aikasemmin, kuin mitä 28 päivän kierrossa olisi.
Oireita on pikkuhiljaa alkanut ilmaantumaan, vaikka alkuun tuntuikin, että paljon vähemmällä mennään, kuin aiemmissa raskauksissa. Pahoinvointi/kuvotus/ellotus alkaa olla jokapäiväinen seuralainen ja siis tuo väsymys on jotain ihan järkyttävää. Sen lisäksi ilmassa on lievää hajamielisyyttä, joka aiheuttaa ikäviä seuraamuksia, kuten suolaa mansikkamaidossa, yms. Makuvalikoima on sellainen, että kaikki vahvat ja jotenkin tulisetkin maut on in. Ruokavaliomme sisältää tällä hetkellä siis ainakin chilikastiketta, jalapenoja, valkoviinietikkaa ja raakaa sipulia.
Töiden alku on noin periaatteessa mennyt vallan mainiosti (siis tätä väsymystä lukuunottamatta). Pikku Ukko tosin reagoi aika vahvasti poissaolooni, mikä ilmenee päivittäisinä raivareina kotiuduttuani. Päivät menevät kuulemma tosi hienosti, eikä poika suuremmin kiukuttele, mutta purkaa sen kaiken sitten illalla. Se on aika raastavaa katsottavaa varsinkin, kun ei siihen oikein mikään auta. Sylitellessä menee tietysti ilta ja jossain kohtaa se kiukkukin helpottaa, mutta onhan nämä sällit aika varpaisillaan sen suhteen, etten vain katoa näkyvistä. Syyllisyyksiä ja huonoa omaatuntoa podetaan täällä siis ihan kroonisena versiona :(.
lauantai 22. kesäkuuta 2013
Plussan jälkeen
Plussatestistä on muutama päivä, mutta ajatukset ja tuntemukset etsivät edelleen uomiaan. Realismi taisi löytää tiensä meille vasta testin myötä. Mukana on tietenkin edellisistä raskauksista tutut pelot, jotka eivät ainakaan ole vähentyneet matkan varrella. Usko siihen, että kaikki menee hyvin, ei ole kasvanut sen myötä, että edelliset raskaudet ovat menneet hyvin, vaan oikeastaan päinvastoin. Kun kaksi kertaa on jo mennyt niin hyvin, voinko enää odottaa tai edes toivoa tämänkin menevän samoja latuja? Entä jos siellä ei olekaan ketään? Entä jos saan keskenmenon? Entä jos joudun vuodelepoon raskauden puolessa välissä? Entä jos lapsi ei olekaan terve? Entä jos...? Päällimmäisenä on onnellisuus ja kiitollisuus, mutta jossakin aika lähellä sen alla asuu jälleen kerran pelko. Joissain asioissa voisin oppia paljonkin Miäheltä. Hän ei juuri ihmettele eikä kysele, hän on niin miehisen yksinkertainen, että suhtautuu asioihin varsin pelkisteysti. Pohdintaani vammaisesta lapsesta hänen vastauksensa oli vain, että "sit me hoidetaan vammaista lasta." Näinhän se on. Asiat on otettava niin kuin ne tulevat eikä murehtia etukäteen. Jos vain joku kertoisi miten siihen tilaan käytännössä pääsee.
Oireita ei toistaiseksi ole ollut mitenkään merkittävästi. Toisaalta tänään on menkoista laskettuna ehkä jotain 3+5, joten ei kai tässä pidäkään vielä suuremmin oirehtia. Rinnat ovat hiukan arat, mutta ovat ne aremmatkin olleet. Vessassa saan juosta ihan kiitettävästi, mutta niin minä juoksen muutenkin. Väsymystä on havaittavissa, mutta kaipa se kuuluisi tähän elämänvaiheeseen muutenkin. Menkat eivät tänään alkaneet, joten ehkä se oireista tärkein on kuitenkin olemassa.
Hormonit ovat kuitenkin selkeästi jollainlailla sekaisin. Kiihdyn nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja sehän ei ole varsin miellyttävää Miästä ajatellen. Voi ukko parkaa, kun meni möläyttämään, että etävanhemman (tässä tapauksessa teinien äiti) tulot eivät vaikuta teinin opintotukeen, mutta koska minä olen naimisissa teinin isän kanssa ja teini kirjoilla meillä, minun tuloni vaikuttavat siihen. Palko livahti sieraimeen juurikin sillä hetkellä ja hyvä etten siitä paikasta lähtenyt vääntämään sähköpostia jollekin perussuomalaiselle kansanedustajalle, joka saattaisi nähdä epäkohdan samoin, kuin raskaana oleva hormonihirviö. Kärjistettynä tilanne on siis se, että etävanhemmalla on kyllä elatusvelvollisuus tässä yhteishuoltajuudessa, mutta kun opiskelua ei katsota välttämättömyydeksi (siis että mitä???), niin silloin tuo etäisesti asuva huoltaja on vähän niinkun kuivilla asiasta. Minun kuitenkin oletetaan osallistuvan teinin koulukuluihin. Asiasta vaahtoaminen on täysin naurettavaa, koska a.) minun tuloni ovat sen verran vähäiset, etteivät ne juurikaan heilauta teinin rahansaantia suuntaan eikä toiseen ja b.) minä mieluummin tuen teinin koulunkäyntiä, kuin katselen hänen lusmuiluaan kotosalla hamaan maailman tappiin. Episodin mentyä totesin Miähelle, että taitaa olla hormoneissa jotain pikku häikkää, jolloin hän ystävällisesti (joskin hiukan varovaisesti) suhautti, että "siltä vähän vaikuttaa".
Kaikessa onnen huumassani realismi alkaa kuitenkin heräillä ja sen myötä havaitsen sisuksissani kasvavaa paniikkia: mitä ihmettä me on menty tekemään??? Miten me voidaan ikinä tästä selvitä? Mutta näinhän minä olen ajatellut ennen jokaista raskauttani ja kaikista on selvitty. Myös siitä ensimmäisestä, joka kesti noin seitsemän viikkoa. Rankkaa ja raskastahan se alku varmastikin on, mutta on siitä muutkin selvineet, joten miksen muka minä? Siis, JOS kaikki menee hyvin ja saadaan sintti kotiin.
Varhaisultraa meinasin varailla, jos nyt joku paikka on heinäkuussa auki. Minimiehellä on ensi viikolla neuvola ja meinasin jo vähän vihjaista, että saatetaan tarvita kaikenlaisia aikoja elokuulle: 2-v. neuvolaa, 10 kk -neuvolaa ja toivottavasti myös äitiysneuvolaa. Ja ehkä myös kysyä siitä ärsyttävästä sokerirasituksesta. Eihän sitä vielä vähään aikaan tehdä, mutta tiedän jo valmiiksi kärähtäväni siinä, joten sittenpähän pääsisi seurantaan aiemmin. Siis, JOS kaikki menee hyvin ja raskaus jatkuu.
Oireita ei toistaiseksi ole ollut mitenkään merkittävästi. Toisaalta tänään on menkoista laskettuna ehkä jotain 3+5, joten ei kai tässä pidäkään vielä suuremmin oirehtia. Rinnat ovat hiukan arat, mutta ovat ne aremmatkin olleet. Vessassa saan juosta ihan kiitettävästi, mutta niin minä juoksen muutenkin. Väsymystä on havaittavissa, mutta kaipa se kuuluisi tähän elämänvaiheeseen muutenkin. Menkat eivät tänään alkaneet, joten ehkä se oireista tärkein on kuitenkin olemassa.
Hormonit ovat kuitenkin selkeästi jollainlailla sekaisin. Kiihdyn nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja sehän ei ole varsin miellyttävää Miästä ajatellen. Voi ukko parkaa, kun meni möläyttämään, että etävanhemman (tässä tapauksessa teinien äiti) tulot eivät vaikuta teinin opintotukeen, mutta koska minä olen naimisissa teinin isän kanssa ja teini kirjoilla meillä, minun tuloni vaikuttavat siihen. Palko livahti sieraimeen juurikin sillä hetkellä ja hyvä etten siitä paikasta lähtenyt vääntämään sähköpostia jollekin perussuomalaiselle kansanedustajalle, joka saattaisi nähdä epäkohdan samoin, kuin raskaana oleva hormonihirviö. Kärjistettynä tilanne on siis se, että etävanhemmalla on kyllä elatusvelvollisuus tässä yhteishuoltajuudessa, mutta kun opiskelua ei katsota välttämättömyydeksi (siis että mitä???), niin silloin tuo etäisesti asuva huoltaja on vähän niinkun kuivilla asiasta. Minun kuitenkin oletetaan osallistuvan teinin koulukuluihin. Asiasta vaahtoaminen on täysin naurettavaa, koska a.) minun tuloni ovat sen verran vähäiset, etteivät ne juurikaan heilauta teinin rahansaantia suuntaan eikä toiseen ja b.) minä mieluummin tuen teinin koulunkäyntiä, kuin katselen hänen lusmuiluaan kotosalla hamaan maailman tappiin. Episodin mentyä totesin Miähelle, että taitaa olla hormoneissa jotain pikku häikkää, jolloin hän ystävällisesti (joskin hiukan varovaisesti) suhautti, että "siltä vähän vaikuttaa".
Kaikessa onnen huumassani realismi alkaa kuitenkin heräillä ja sen myötä havaitsen sisuksissani kasvavaa paniikkia: mitä ihmettä me on menty tekemään??? Miten me voidaan ikinä tästä selvitä? Mutta näinhän minä olen ajatellut ennen jokaista raskauttani ja kaikista on selvitty. Myös siitä ensimmäisestä, joka kesti noin seitsemän viikkoa. Rankkaa ja raskastahan se alku varmastikin on, mutta on siitä muutkin selvineet, joten miksen muka minä? Siis, JOS kaikki menee hyvin ja saadaan sintti kotiin.
Varhaisultraa meinasin varailla, jos nyt joku paikka on heinäkuussa auki. Minimiehellä on ensi viikolla neuvola ja meinasin jo vähän vihjaista, että saatetaan tarvita kaikenlaisia aikoja elokuulle: 2-v. neuvolaa, 10 kk -neuvolaa ja toivottavasti myös äitiysneuvolaa. Ja ehkä myös kysyä siitä ärsyttävästä sokerirasituksesta. Eihän sitä vielä vähään aikaan tehdä, mutta tiedän jo valmiiksi kärähtäväni siinä, joten sittenpähän pääsisi seurantaan aiemmin. Siis, JOS kaikki menee hyvin ja raskaus jatkuu.
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
lauantai 15. kesäkuuta 2013
Töihinpaluu ja syyllisyys
Kesä on ehtinyt pitkälle ja lyhykäinen kevät jäänyt unholaan. Koko kevään pelkäsin ja inhosin ajatusta töihin paluusta, vaikka tiesinkin sen olevan taloudellisesti meille paras ratkaisu. Miäs siis viettää päivänsä poikia hoitaen ja minä palasin työmaailmaan jokunen hetki sitten. Vielä ei olla löydetty täysin toimivia rutiineita homman hoitumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eiköhän se tästä hiljalleen lähde suttaantumaan. Miäs on ainakin toistaiseksi nauttinut uudesta tilanteesta aivan kybällä ja äijät onkin tehneet ihan omia juttujaan päivisin. Hyvä niin.
Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.
Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.
Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.
Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.
Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.
Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.
Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.
Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)