lauantai 15. kesäkuuta 2013

Töihinpaluu ja syyllisyys

Kesä on ehtinyt pitkälle ja lyhykäinen kevät jäänyt unholaan. Koko kevään pelkäsin ja inhosin ajatusta töihin paluusta, vaikka tiesinkin sen olevan taloudellisesti meille paras ratkaisu. Miäs siis viettää päivänsä poikia hoitaen ja minä palasin työmaailmaan jokunen hetki sitten. Vielä ei olla löydetty täysin toimivia rutiineita homman hoitumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eiköhän se tästä hiljalleen lähde suttaantumaan. Miäs on ainakin toistaiseksi nauttinut uudesta tilanteesta aivan kybällä ja äijät onkin tehneet ihan omia juttujaan päivisin. Hyvä niin.

Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.

Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.

Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit ovat aina tervetulleita!