Potku

Toissapäivänä (18+3) se sitten tuli. Istuin ryytyneenä bussissa matkalla töistä kotiin, kun minua potkaistiin. Voimaa potkussa ei ihan hirveästi ollut, mutta sen verran tutun tuntuinen tuo tuntemus oli, ettei tarvinnut miettiä sen lähdettä. Ihana tunne. Jos satuit siis näkemään bussissa kummallisen mallisen naisen, joka ei todellakaan näytä raskaana olevalta vaan enemmänkin oudosti lihavalta, hullunhymy kasvoillaan, olet ehkä saanut olla todistamassa tätä elämän mullistavaa hetkeä. Muljahdusliikkeitä tuntuu ajoittain, mutta odotan niiden vahvistumista tosissani. Doppler on edelleen käytössä, mutta ehkä jotenkin vähän eri ajatuksella kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Silloin halusin tietää ja kuulla, että elämää edelleen on. Nykyisin on vähän sellainen olo, että "miksi niitä sydänääniä kuuntelemaan, kun jos niitä ei löydykään, niin mitäs minä sitten teen". Jonkunlainen pelko vauvan menetyksestä on taas/edelleen olemassa ja kokemuksesta jo tiedän, että ei se pelko mihinkään häviä. Onneksi se kuitenkin vaihtelee vähän päivästä riippuen.

Aloin miettiä viime postaukseni jälkeen näiden raskauksien eroja. Kuten jo edellisessä tekstissä mainitsin, minusta tämä on aika identtinen edelliseen kertaan. Löysin kuitenkin muutaman erilaisuuden. Suurin lienee tissien käyttäytyminen. Edellisessä raskaudessa rinnat kipeytyivät jo ennen positiivista testiä, tällä kertaa tuo viiltävä kipu ilmaantui jossain rv15 tienoilla. Kokoa rintavarustuksella alkaa olla sen verran, että kuppikoko huitelee ehkä jossain P:n tietämissä... Jäätelö ei myöskään ole maistunut samaan tahtiin, kuin edellisellä kerralla. Vielähän tuo asia ehtii muuttua, mutta kyllä Pikku Ukkoa odotellessa näillä viikoilla oli jo mennyt useampi paketti jäistä herkkua. Mielialaltani olen ehkä hitusen tasaisempi. Suuremmilta raivareilta ja räiskeiltä olen säästynyt ja muutenkin perusvire on sellainen toiveikas ja luottavainen.

Muuten oireet noudattavat jokseenkin vanhaa kaavaa: peräpukama on ilmaantunut jo varhaisessa vaiheessa kiusakseni, keskiraskauden energisyys on minulle vain sana Vau:n "vauvaraamatussa" (siis siinä kirjasessa, jota ne neuvolassa jakaa) ja mieliteot ovat pysyneet Hesen kurkkumajoneesissa ja pinaattikeitossa. Satunnaisia asioita tekee mieli, mutta mieliteoista pääsee aika helpolla eroon. Monesti saattaa suussa olla myös joku maku, jota kauheasti tekee mieli, mutta jota ei millään osaa tunnistaa. Johtuisiko siitä, että maut ovat kummallisia yhdistelmiä, joita ei tulisi mieleenikään laittaa suuhun samaan aikaan?

Viikot menevät omalla painollaan, mutta kuten tämä päivä on osoittanut, univelkaa tulee kerättyä kummasti. Tänään piti olla se päivä, jolloin siivoan ja leikin kätevää emäntää, mutta jostain kumman syystä nukkuminen vei voiton emännöinniltä. Ensin nukuin aamulla pitkään, sitten otin kahdet (2!!!) päiväunet ja jälleen kuulen sängyn vienon kutsun takaraivollani. Noh, onneksi on viikonloppuja.

Vauhti alkaa myös kummasti hidastua. Töihin kävellessäni (lue: madellessani) huomaan normiväestön kiitävän ohitseni ihan ilman minkäänlaista hengästyneisyyttä ja olen kohtuuvarma, että mikäli rollaattoriväki liikkuisi siihen aikaan, hekin huristelisivat ohitseni. Liitoskivut ovat arkipäivää ja maha vihloo ja juilii minkäänlaisesta ponnistuksesta, kuten esim. normaalista kävelystä. Kotikutoinen diagnosini asiaan on heikko lihaksisto tuolla vatsan seutuvilla. Edellisestä synnytyksestä on vajaa 10 kuukautta ja mitenkään en ole ehtinyt/viitsinyt/jaksanut punnertaa itseäni synnytystä edeltävään kuntoon, joka ei sekään ollut kummoinen. Ehkä sitten vuoden päästä.

Maha on kasvanut, mutta ei todellakaan näytä raskausmahalta. Tällä kertaa se ei tosin ole enää yhtä suuri pettymys, kuin vuosi sitten, mutta onhan se vähän ällöä istua bussissa ja huomata keskivartalonsa höllyvän joka pompun kohdalla. Painosta minun ei pitänyt stressata enkä oikeastaan ole stressannutkaan. Sillä seurauksella, että kilot kohoavat kohisten. Alan olla lähes samassa painossa, kuin viimeksi sairaalaan mennessä. Ei hyvä. Olen kuitenkin tunnistanut itsessäni alitajuisen ajatuksen, jonka mukaan on ihan sama joudunko tiputtamaan 10kg vai 30kg, kun kerran urakka on jokatapauksessa edessä, ja sille ajatukselle on tehtävä jotain ennen kuin se saa enempää valtaa sielussani ja sitä myöden ruumiissani. Herkut pannaan siis ja läskit liikkeelle vaikkei se herkulta tuntuisikaan.

Siitä mahasta piti sanomani vielä, että oltiin viikko sitten sukupippaloissa. -Kukaan ei edes näyttänyt epäilevän perheenlisäystä olevan tulossa, saatikka että joku olisi asiaa ihan tiedustellut. En minä siitä loukkaantunut, mutta olihan se ihan mielenkiintoista. Mutta se kertonee jotakin mahan koosta/muodosta. Mutta näin oli viimeksikin, joten rakenneultraan mennessä en enää epäile, etteivät toimenpidettä tekisi olemattomaan raskausmahaan vedoten. Muuten mahassa ei sitten mitään olematonta olekaan.