Saikulla

Lääkärissä käyty. Ja "kaikki kunnossa" -puhe kuunneltu. Tai siis, paastosokeri oli 5,4 ja kolesterolit vaikka minkälaisissa lukemissa, mutta niistä ei taideta syytä näille rytmihäiriöille saada. Olo on oikeastaan mitä mainioin, jos vain makaa sohvalla eikä tee mitään. Pikaisesti teen tästä sen keittiöpöytädiagnoosin, että häiriöt ovat suorassa suhteessa rasitukseen. Tämän huomion myös lääkäri vahvisti lisäten, että stressi siihen päälle ei varmaan ainakaan vähennä oireita.

Tarkoitus oli mennä lääkäriin reippaana ja hyvinvoivana, mutta yllättäen huomasin kyynelehtiväni kuin pahainen teini sillä seurauksella, että sain sairaskertomukseeni merkinnän "aivan uupunut". Sairasloma ei ole minulle mitenkään kunnia-asia ja mieluusti olisin vielä töissä käynyt, mutta sen verran järjissäni olen, että tajuan itsekin olevani työkunnoton. Siis työhöni nähden. Sitä kun edelleen ollaan vastuussa muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lääkärin kanssa tultiin siis siihen tulokseen, että ei tämä kunto tästä seuraavien viiden viikon aikana niin paljoa parane, että minusta töihin vielä olisi ja saikku kestää siis äitiysloman alkuun. Ihan hurjaa. Siis että se äippäloma on noin lähellä. Hieman anteeksipyydellen vein sairaslomalaput esimiehelle, joka ei minun nöyristelyistäni juurikaan välittänyt. Totesi vain, ettei olettanutkaan minun enää palaavan töihin ja piti itsestäänselvänä, että meidän alalta äitiysloman portti avataan hieman sovittua aikaisemmin. Suhtautui asiaan siis tosi asiallisesti ja suorastaan mukavasti. Merkillepantavaa lienee, että viime viikolla saadussa sairaslomalapussa yksi loman syy oli "raskauden aikainen väsymys" - tämän päiväisessä luki "raskauden aikainen väsymys ja uupumus". Jos ei tuo viikon sairasloma siis muuta saanut aikaan, niin ainakin se uuvutti, vai miten tuo nyt pitäisi tulkita???

Jos ihmeelliseltä tuntuu äitiysloman läheisyys, vähintään yhtä ihmeelliseltä tuntuu ajatella, että meillä on kohta vauva. Siis jos kaikki menee hyvin. Edelleen välillä mietin ja pelkään pahimpia mahdollisia ja varsinkin yön hiljaisina tunteina, vessareissun jälkeen unta odotellessa, onnistun ahdistamaan itseni vaikka minkälaisilla skenaarioille. Milloin kuolee kukakin ja aina tilanne on yhtä kehno. Mutta niin, siis se vauva... Pikkuhiljaa alan havaita itsessäni jotain orastavaa valmistautumista asiaan. Kovasti tekisi mieli ostaa vauvalle jotain pientä tai ainakin alkaa jo pyykätä noita Pikku Ukon vanhoja vermeitä varastosta. Samaan aikaan huomaan iskostaneeni tajuntaani päivämäärän, jolloin 42 viikkoa on täynnä ja odotus varmasti päättyy. Joskus löydän itseni ihmettelemästä, että mitä jos tämä lapsukainen onkin edellistä kiireisempi eikä jaksakaan odottaa käynnistykseen asti, mutta nopeasti onnistun realisoimaan itseni asian suhteen. Tulipa hän koska hyvänsä, se tapahtuu PIAN. Ihan kohtahan tässä ollaan marraskuussa.

Sokerit eivät meinaa millään asettua uomiinsa ja laitoinkin niistä sähköpostia neuvolaan eilen. Terkkari soitti tänään kovistellakseen minua vielä vähän lisää ja tässä nyt sitten yritetään tehdä muutoksia ruokavalioon siihen tahtiin, että ensi viikolla lukemat ovat mallikelpoiset ja äitiyspolin diabeteshoitaja jää minulle edelleen tuntemattomaksi. Olen mittaillut aamuarvoja ja ottanut toisen lukeman ennen iltapalaa, kun olen huomannut sen kohoavana herkästi. Yritän muistaa vuorokausikäyrän ottamisen huomenna. Toistaiseksi kaikki arvot ovat olleet päälle viiden raja-arvon ollessa 5,5. Arvot kuulemma ovat oikeasti korkeita ja aihetta millekään leikkimiselle ei tässä vaiheessa ole. On siis vaan pakko yrittää paneutua asioihin kunnolla ja saada jotain konkreettista muutosta aikaan.

Näillä mennään tänään 30+1.