Palvelukseen halutaan Maija Poppanen

Jos viimeksi kirjoitin, että olo on raskas ja tukala, nykyistä oloa tuskin voi enää sanoin kuvata. Ymmärrän todellakin miksi tästä tilasta käytetään termiä "raskaana". Vyötärön seutu alkaa olla sen verran painava, ettei oikein mistään meinaa tulla mitään ja kaikenlainen kyykkiminen ja kumartelu on varsin rasittavaa. Vauva menee kurtuille väkisinkin moisista asennoista. Toivoisinkin meille seuraaviksi viikoiksi jonkinlaista Maija Poppasta pyörimään tänne. Riittää, kun hän korjaa lelut (ja miksei myös hyötyesineet, jotka Pikku Ukon mittapuulla mitattuna kuuluvat myös leluihin) lattioilta, imuroi edes joskus ja käy puolestani vessassa. Olisiko se liikaa vaadittu? Niin, siis olen aika kyllästynyt tuohon jatkuvaan vessassa ravaamiseen varsinkin, kun Pikku Ukon mielestä hänen on aina päästävä mukaan. Itse asiassa tuo outo mieltymys ei taida liittyä yksin äitiin, vaan osansa siitä saavat niin isä kuin teinitkin. Käy siinä sitten tarpeillasi, kun toinen istuu oven takana kiljumassa.

Pikku Ukon elämässä on muutenkin tapahtunut sekä imarteleva, nöyryyttävä (vai mikä se sana on, jolla tarkoitetaan sitä, että "saa minut tuntemaan nöyryyttä"???) että ärsyttävä muutos. Tähän asti elämän keskiö on ollut jaettu erinäisiin sektoreihin, joihin on mahtunut erinäisiä ihmisiä - nyt on vain yksi sektori ja siihen mahtuu vain äiti. Kyllähän se siis oikeasti saa nöyräksi ja laittaa miettimään sitä vastuuta, joka minulla pienen ihmisen elämässä on ja sitä luottamusta, jolla hän minuun "takertuu", mutta joskus toivoisi, että joku muukin kelpaisi. Mutta kai tässä sitä perusluottamusta rakennetaan ja kerta toisensa jälkeen on vain luotava kokemuksia siitä, että ei se äiti ole mihinkään hävinnyt, vaikka se välillä vessassa käykin.

Raskaus alkaa hämmästyksekseni olla jotakuinkin loppusuoralla. Jos laskettuna aikana jotain konkreettista tapahtuisi, jakautuminen tapahtuisi noin 6,5 viikon päästä. Ja vaikka konkretia tapahtumassa todennäköisesti siirtyy sinne kahden viikon päähän la:sta, ei siihenkään mikään mahdoton matka enää ole. Yön hiljaisina tunteina kuuntelen vauvan liikehdintää ja Pikku Ukon tuhinaa ja mietin, että miten tästä oikein tullaan selviämään. Mielessäni pyörivät kauhukuvat ovat aikalailla katastrofin aineksista kasattuja ja pimeydessä millekään realistiselle järjen äänelle on turha etsiä kaikupohjaa. Sitä ei vain ole. Jottei kukaan ymmärrä väärin (siis siltä varalta, että täällä joku käy näitä harvoja postauksia tutkailemassa), niin en minä ole tätä raskautta missään vaiheessa katunut. Minä haluan tämän lapsen ja hän on minulle ihan älyttömän rakas. Että kai me sitten selvitään, kun vaihtoehtoja ei ole.

Raskausajan vaivoista ykkösenä tuli ehdottomasti peräpukama. Siitä sain kärsiä jo Pikku Ukkoa odotellessa ja varsin varhaisilla viikoilla se ilmaantui riemastuttamaan elämääni nytkin. Nopeasti sen kuitenkin syrjäyttivät ikävät rytmihäiriöt, jotka ovat onneksi laantuneet sairasloman ja rauhoittumisen avulla. Ihan kaikkein kauheimmaksi on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut tuo jatkuva sokereiden kyttäys. Laitoin arvoja taas maanantaina neuvolan suuntaan ja myös pienen maininnan siitä, että ä-polilta ei olla asian tiimoilta olla oltu missään yhteydessä tänne päin. Samana päivänä sain sitten puhelun polilta ja olisin jo siinä kohtaa voinut vannoa, että th on sinne soittanut ja sen lähetteen kanssa oli ollut jotain hämminkiä. Ja myöhempi puhelu th:lta osoitti asian olleen juurikin näin. No juu, mutta sain hoitajalta siis taas opastusta ruokavalion suhteen ja mittausten suhteen. Menen huomenna käymään polilla, jossa ensin ultrataan vauva ja saadaan jonkinlainen kokoarvio. Jos koossa ei ole mitään hurjia pyrähdyksiä, jatketaan ruokavaliolla, mutta jos vauva alkaa täyttää jättiläisen mitat, otetaan insuliinit käyttöön heti. Itse en usko vauvan olevan millään tavoin kookas, mikä johtunee siitä, että ajatuskin insuliineista ärsyttää. Jos tilanne sitä vaatii, niin onhan se vauvan hyväksi tehtävä, mutta silti koko homma ärsyttää.

Toisaalta myös tuo ruokavalio ärsyttää. Teen varmastikin jotain väärin, mutta jos noudatan ohjeita (niiden ristiriidasta huolimatta), joita olen tähän mennessä saanut, olen niin nälkäinen, että siitä kärsii koko perhe. Eilen yritin olla oikein mallipotilas ruokavalion suhteen sillä seurauksella, että ampiainenkin jäi toiseksi kiukunmäärässä. Ja kun yhden päivän kituu laskien tunteja siihen, koska saa seuraavan läpinäkyvän ruisleivän viipaleen syödä, voi olla varma, että jossain kohtaa on pakko saada jotain vähän tuhdimmin. Itselläni se oli heti alkajaisiksi aamupalalla tänään. Vetäisin sellaisen mättöannoksen muroja, että vaikka tähän asti nuo aterian jälkeiset arvot ovatkin olleet suht siistejä, vedin ehdottomasti pohjat sillä saralla. Ei siis mättöannosta muroja enää. Mutta huomenna siis tapaan ensin lääkärin ja sen jälkeen vielä hoitajan, jolta toivottavasti saan ohjeita siihen, millä nälkä pidetään loitolla kaiken tämän härdellin keskellä.

Tulipas negatiivissävytteinen postaus. Positiivisena loppukaneettina todettakoon kuitenkin, että olen onnellinen. Sokereiden mittaus loppuu aikanaan, maha muuttuu kiinteästä pallosta löllöksi pullataikinaksi, jonka kanssa kumartelu taas sujuu ja arki lähtee ihan varmasti rullaamaan, kunhan sinne asti päästään.

33+3