Ellu teki Vauvan raskaustestin viikolla 35+5.
Olen nähnyt erikoisia unia.
En yhtä paljon, kun Pikku Ukkoa odottaessa, mutta täysin niiltä en ole nytkään välttynyt. Unet ovat kuitenkin niin vauhdikkaita ja mutkikkaita - omituisuutensa lisäksi - että niitä ei enää herättyä kunnolla muista. Viime yönä näin unta, että anoppini kutsui uutukaista vauvaamme Mikaeliksi, enkä millään keksinyt keinoa korjata erhettä ja sanoa, että vauvamme nimi ei todellakaan ole Mikael.
Olen valokuvannut ja mittaillut mahaani.
En todellakaan. Kokeilin kuvata mahaa muutaman kerran edellisessä raskaudessa ja järkytyin niistä kuvista niin, että sai se homma sitten jäädä. Näytin vain ja ainoastaan lihavalta, eikä mistään söpöstä vauvamahasta ollut tietoakaan. Ystäväni otti kyllä muutaman kuvan jossain vaiheessa, joten eiköhän niistä saada todistusaineistoa raskaudesta myös tuleville polville, jos niitä tarvitsevat.
Olen tuntenut itseni seksipommiksi.
Juu, en. Seksi ei juurikaan ole ollut päällimmäisenä mielessäni ja se räjähdysherkkyyskin tulee ihan muista lähteistä.
Pesänrakennusviettini on herännyt.
On ja ei. En luonnostani ole mikään sisustaja ja esittelenkin satunnaisille vieraillemme steriileitä olohuoneenseiniämme, joille en ole yhtäkään taulua tai julistetta ripustanut. Olen havainnut viimeviikkoina hiipiviä ajatuksia, jopa suunnitelman poikasia, siitä, mitä noille valkoisille maalipinnoille haluaisin.
Olen pelännyt ja murehtinut kaikkea mahdollista.
Kyllä. Isolla K:lla. Tuskin on asiaa, jota en olisi murehtinut. Varsinkin unettomat yöt saavat murehtimisen huippuunsa ja silloin ei ole turvassa kenenkään henki.
Itkeskelen katsoessani televisiota.
Joskus harvoin. Vähemmän kuitenkin, kuin edellisessä raskaudessa.
Tiedämme lapsen sukupuolen.
Kyllä. Tiesimme vauvan nimen tuottavan meille ongelmia ja ajattelimme, että mitä aikaisemmin tiedämme kumpi on tulossa, sitä helpommalla selviämme.
Mummot ohittavat minut suojatiellä.
Miksi juuri suojatiellä? Mummot ohittavat minut. Piste.
Olen stressannut imetyksen onnistumista.
Oikeastaan en. Se onnistui esikoisenkin kanssa, joten miksei nyt? Ja jos se ei onnistu, ei meidän maailmamme siihen kaadu. Toivon tietysti, että imetys onnistuu, mutta ei se stressaaminen asiaa miksikään muuta.
Hyvä äiti on kotona pitkään.
Vain, jos äidillä on rahaa tehdä niin. Ei tuota voi yksiselitteisesti pitää hyvän vanhemmuuden mittarina. Ystäväni sanoi joskus olevansa parempi äiti käydessään töissä ja joillekin äideille asia varmasti on näin. Olisihan se hienoa, jos voisi olla kotona pitkään, mutta jossain vaiheessa talous ei sitä enää kestä.
Tiedän, miten haluan synnyttää.
Haluan samanlaisen synnytyksen, kuin ensimmäinenkin oli :). Tosin ilman vauvan sydänäänten romahduksia. Tällä kertaa taidan kuitenkin luottaa itseeni enemmän ja mitään suurta pelkoa synnytys ei aiheuta.
Ps. Viikot vierii kamalaa vauhtia ja vauvan tuloon valmistautuminen on alkutekijöissään. Noin niinkun materialistisesti ajateltuna. Paniikki iskee, kun ajatteleekaan asiaa. Tosin onhan meillä arsenaalia Pikku Ukon jäjiltä ja mitään kamalan oleellista ei puutu (ai niin, se pinnis. Ja tuplarattaat.), mutta jotain pientä kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!