Arkea ja i(h)mettelyä

Blogini näyttää hiljenevän entisestään. Kirjoitettavaa olisi muutaman pienen kirjan verran ja kirjoittaminen asioiden prosessoimiseksi olisi enemmän kuin terapeuttista, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Muutama aloitettu sepustus roikkuu tallennetuissa teksteissä, mutta olen menettänyt toivoni niiden valmistumisesta.

Minimies täytti sunnuntaina viisi viikkoa. Aika kuluu ihan siivillä ja päivät vaan jotenkin soljuu kauhealla vauhdilla. Pientä haikeutta on jo nyt havaittavissa: ei tuo vauva kovin kauaa enää ole vauva. Neuvolassa käytiin toissa viikolla ja pituutta tuntuu tulevan 2cm:n viikkovauhdilla. Muodoltaan ja malliltaan hän on aivan erilainen kuin veljensä. Pikku Ukko on alusta asti ollut pitkä ja hoikka, Minimies taas tuntuu olevan vähän punkerompi. Saadaan siis käyttöön ne lukuisat housut, jotka eivät koskaan Pikku Ukon päällä pysyneet :).

Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin. Pikku Ukko on sopeutunut uuteen rooliinsa vallan mainiosti ja käy tasaisin väliajoin pikkuveikkaa silittelemässä. Aamulla ensimmäiseksi hänen täytyy kurkistaa vauvan sänkyyn ihan vain nähdäkseen vieläkö siellä nukutaan. Kyllähän tuo osuutensa osaa myös vaatia, mutta onneksi vaatimukset eivät ainakaan toistaiseksi ole kohdistuneet Minimiehen suuntaan.

Minimies on osoittaunut jokseenkin rauhalliseksi tapaukseksi. Itkua meillä kuullaan vain järjettömässä nälässä ja ulkovaatteita pukiessa. Murinaa, ähinää ja tuhinaa sitten sitäkin enemmän. Jonkin asteista vatsavaivaa meillä kai podetaan, sillä murinat eivät lopu yöpuulle mennessä, vaan jatkuvat usein koko yön. Tai vaikka vielä alkuyö nukuttaisiinkin hiljaisuudessa, viimeistään ruokatauon jälkeen desibelit kohoavat. Murinoista huolimatta useimmat yöt meillä menee nukkuen. Ensimmäinen pätkä on yleensä 4h, jonka jälkeen sitten jatketaan nukkumista jonkinmoinen pätkä. Muuta rytmiä tässä elämässä ei sitten olekaan. Syödään, kakitaan ja nukutaan tauotta. Tai siltä se ainakin ajoittain tuntuu.

Harmin aiheena mainittakoon, että tällä kertaa täysimetys ei tainnut onnistua. Minimies sai lisämaitoa sairaalassa laskeneiden sokereiden vuoksi ja kun keltaisuuttakin oli kotiinlähtiessä, kehottivat jatkamaan lisämaidon antamista kotonakin muutama päivä. Maito nousi vasta kotiin päästyämme ja muutaman päivän rinnat olivat ihan sairaan kipeät osittain maidosta johtuen ja osittain siksi, että vauva sai nännin päät verille. Veri sinänsä ei ole vauvalle vaarallista ja yritinkin imettää ruvista ja haavaumista huolimatta, mutta vauvan maha ei tuntunut veressä olevaa rautaa kestävän ja seurauksena oli aikamoinen pulautuksien tulva. Sitä myötä alkoi vauvalla olla myös sen verran kova nälkä, että korviketta oli vain nöyrryttävä antamaan. En sitten tiedä opetinko vauvan siihen, että maitoa voi saada helposti vai enkö edelleenkään tuota hänelle riittävästi ruokaa, mutta varsinkin iltaisin tuntuu, että nukahtamiseen tarvitaan enemmän kuin tissi. Täysimettänyt olen tasan yhden vuorokauden sillä seurauksella, että poikareppana oli tosi nälkäinen seuraavana yönä. Päätin siis, etten ota asiasta pultteja vaikka se vähän luonnon päälle käykin. Pääasia, että vauva saa ruokaa eikä hänen tarvitse nälässä kärvistellä. Olin kuitenkin yllättynyt omista reaktioistani imetykseen liittyen.

Painoa on synnytyksen jäljiltä noin kilo siihen, mistä lähdettiin tätä nyyttiä yrittämään. Tilanne ei kuitenkaan ole ihan niin auvoinen, sillä Pikku Ukon jälkeen kiloja jäi useampia. Yritän tsempata itseäni niihin kuuluisiin parempiin elämäntapoihin, mutta se vaatii aika paljon tällä hetkellä. Ehkäpä jonakin päivänä vielä.