Järjen ääni on vihdoin herännyt. Tai ainakin jollain tasolla kuulen sen kaiun kaikkien sekavien ajatusteni keskellä. Olen siis alkanut epäröidä sitä kolmannen lapsen haluamistani. Meillä kun on aika hyvä olla näin. Pojat ovat suht helppoja ja elämä pääpiirteissään mallillaan. Mahdumme nykyiseen asuntoomme mainiosti, vaikka pieniä järjestelyjä se vaatiikin jossain vaiheessa. Autoahan meillä ei ole, mutta pidempiä matkoja varten olemme sen helposti vuokranneet ja tällä kokoonpanolla sekin toimii hienosti. Meillä on tuplat, joiden ansiosta mamma pääsee tuulettumaan eikä mökkihöperyys pääse kovin usein vaivaamaan. Toistaiseksi meillä on oltu hyvin terveitä ja mikään tauti, tila tai sairaus ei ole ollut suuremmin vaivanamme. Elämä on siis antoisaa juuri näin ja juuri tässä.
Olen alkanut epäillä jaksamistani joka tasolla. JOS tulisin raskaaksi kovinkin sukkelasti lähikuukausina, tarkoittaisi se elämän hankaloitumista työ- ja opiskelukuvioidemme suhteen. Jonkinlainen hahmotelma kun olisi olemassa tämän nykytilanteen kanssa ja se tuntuu suurimman osan ajasta toimivalta (jep, aikaa asioiden ajatteluun ja pyörittelyyn tuntuu olevan ja ajatukset ja tuntemukset saattavat vaihdella moneen kertaan samankin päivän aikana). Minusta on ollut ihana olla kotona poikien kanssa ja nautin tästä vaiheesta, mutta samaan aikaan tähyän jo tulevaisuuteen ja työelämään. Lienenkö huono äiti, mutta on päiviä, jolloin kaipaan töihin. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin toivoisin voivani olla kotona ikuisesti.
Fyysisesti raskaudet ovat olleet minulla suht helppoja. Totta kai varsinkin loppuraskaus on ollut rankka ja raskas, mutta minkäänlaisia ylimääräisiä vaivoja raskaus ei ole minulle tuonut. Mutta jaksaisinko kolmannen raskauden tähän perään? Jaksaisinko sitä alkuraskauden väsymystä ja pahaa oloa samalla, kun hoidan näitä jo olemassa olevia? Jaksaisinko kömpelyyttä ja liikkumisen vaikeutta varsinkin loppuvaiheessa? Sitä paitsi: meidän talon hissi on niin pieni, että juuri ja juuri mahdun siihen vaunujen kanssa nyt. Ison mahan kanssa olisimme vankeina seitsemännessä kerroksessa koko pitkän päivän. Siinä kohtaa se mökkihöperyys voisi jo iskeäkin.
Henkisestikään raskaudet eivät ole kovasti kuormittaneet, vaikka varsinkin alkuraskaudet ovatkin olleet täynnä pelkoa. Yksi isoimmista peloistani tällä kertaa liittyy/-isi lapsen vammaisuuteen. En tarkoita sitä, etteikö vammainen lapsi olisi meille aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi. Tiedostan vain oman ikäni ja sen mukanaan tuomat riskit sekä sen, että vastuu vammaisesta lapsesta on jotenkin suurempi ja pidempi, kuin terveestä lapsesta enkä tiedä jaksaisinko sitä. Tosin siinä tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, minkä myös tiedostan. Olemme Miähen kanssa sen verran "iäkkäitä", että pelkään myös vastuun mahdollisesta vammaisesta sisaruksesta jäävän pojille. Eikä siinä mitään, kyllä he varmasti sen kantaisivat. Mutta silti, olisiko se oikein? En edes tiedä mistä tämä vammaisuudenpelko oikein tulee ja miksi se on näin vahva tunne. Katselen ympärilläni olevia perheitä, joissa on useampiakin lapsi, ja totean, että aika pieni on se prosentti, joille vammainen lapsi syntyy. Mutta jollekin se aina osuu, joten miksi ei meille? Ihan kahjoa pohdintaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä ajankohtaista. Ja kai tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut jo ennen tositoimiin ryhtymistä.
Vauva-ajat ovat toistaiseksi menneet nekin hyvin. Paljoa meillä ei olla valvottu ja siksi kuvani auvoisasta pikkuvauva-ajasta saattaakin olla hieman epärealistinen. Toista on niissä perheissä, joissa on valvottu koliikin ja korvatulehdusten vuoksi tai ihan muuten vain yökausia. Nuokin kertomukset ovat tuttuja ihan lähipiirissä ja kovasti olen kiitollinen meidän toistaiseksi helpon arkemme vuoksi. Itsestäänselvänä en sitä ota enkä varsinkaan voi rintaani röyhistellä, että jotenkin itse olisimme sen saaneet aikaan.
Sitä en edelleenkään ole osannut määritellä, että haluaisinko oikeasti kolmannen lapsen. Jonkin asteista vauvakuumetta kyllä poden, mutta liittyykö tuo kuumeilu oikeasti lapseen vai liittyykö se yrittämiseen, testaamiseen ja raskauteen? Olenko laskenut päiviä ja elänyt kiertoni mukaan sen verran pitkään, että kierteestä on vaikea päästä pois? Ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa ympärillä olevat kaverit, joista useammalle on joko juuri syntynyt tai juuri syntymässä juurikin kolmas lapsi? Kumpuaako prosessini loppujen lopuksi siitä, että koen jotenkin, että minun pitää pysyä samassa tahdissa muiden kanssa? Ja näin ajatellessani unohdan ympäriltäni ne kaksilapsiset perheet, jotka ovat tilanteeseensa vallan tyytyväisiä.
Mistäkö tämä kaikki pohdinta sai alkunsa? Negatiivisesta raskaustestistä. Viikonloppuna oli ilmassa jos jonkinlaista oiretta, joiden siivittämänä ajattelin pissiä tikkuun. Ovulaatiotestit toimivat varsin kummallisella reseptillä nykyisin, mutta fyysisten merkkien perusteella taisin ovulaation havaita muutenkin. Mitään suurempaa yritystä ei siihen aikaan kuitenkaan ollut, joten ihmehän se olisi ollut, jos testi olisi positiivista näyttänyt. Joka tapauksessa tunsin helpotusta ja huojennusta testin ollessa negatiivinen. Eikö se kiteytä sen ajatuksen, etten sittenkään ole valmis sen kolmannen tuloon?
Ihan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta järki on vihdoinkin puhunut ja nyt on vain päätettävä kumpaa kuuntelen, järkeä vai tunnetta. Totuus on edelleen se, että emme me tästä nuorru ja asia on päätettävä oikeastaan nyt.
Kierto jäi 23 päiväiseksi. Tänään kp1.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!