Arkielämää

Minimies täytti viime viikolla 5kk. Käsittämätöntä. Vastahan sitä taaperreettiin ison mahan kanssa pitkin kylää ja odoteltiin viikkojen vierimistä ja nyt tuo jäbä on jo iso mies. Osaa yhtä jos toista. Kääntyy näppärästi suuntaan kuin suuntaan. Hymyilee jatkuvasti ja kaikille. Syö soseita. Kasvikset ja hedelmät on jo kohtuututtuja, marjoja on maisteltu pari kertaa ja lihat on jossain suunnitelmissa. Jotenkin tällä kierroksella nämä syömähommelit on menneet vähän niinkun slow motionina. Pikku Ukon kanssa kaikki oli kai vielä uutta ja ihmeellistä ja hommaan sisältyi tietynlaista uutuudenviehätystä, josta syystä tapahtumat ovat jääneet mieleen eri tavalla. Nyt vaan syödään ilman sen suurempaa hurmosta. Puuro kuuluu myös iltarutiineihin ja toistaiseksi puuron jälkeen kulautetaan vielä tilkka velliäkin siinä toivossa, että äidin yö olisi mahdollisimman ehyt ja pitkä. Ai mikä ihmeen lapsentahtisuus?

Öistä puheen ollen... Tuo kyseinen vuorokauden aika menee edelleen meidän taloudessamme varsin vaihtelevasti. Loppuviikon flunssat sotkivat kuviot ainakin äidin osalta ihan vain siksi, että millon missäkin sängyssä niiskuteltiin, korahdeltiin ja yskittiin ja äitihän pomppasi kuin arojänis katsomaan, että kaikki on kunnossa. Viime yönä Minimies vetäisi unta yhtä soittoa klo 04:50 asti, mutta en uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että näin olisi myös jatkossa. Mennään yö kerrallaan, eikä sen kummemmin huudella rytmeistä. Kunhan saadaan ruokapuoli kokonaan kuntoon ja soseita menemään riittävästi, irrotetaan poika yöpullottelusta ja toivotaan hyviä öitä siitä eteenpäin. Toistaiseksi kuitenkin näin.

Minimies on jo 1v7kk ja samanikäinen on äitiyteni. Siitäkin huolimatta törmään tilanteisiin, joissa edelleen mietin, että olenko se todella minä, joka elää tätä elämää. Että ovatko nämä lapset oikeasti minun ja olenko minä oikeasti äiti. Lapsettomiksihan emme ehtineet "leimautua", vaikka Pikku Ukko ei ihan kertalaukauksesta alkuaan saanutkaan. Häikkää oli ja aika tutkimuksiin varattuna, mutta tuo tahtoihminen tuli läpi häikkien ja ilman tutkimuksia.. Enemmän katson tuntemusteni johtuvan toisenlaisesta "lapsettomuudesta". Siitä vuosia kestäneestä pelosta, etten koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olisin valmis perhettä perustamaan. Niiden vuosien aikana tutuiksi tulivat tilanteet, joissa olin menossa millon mihinkin toisten lasten kanssa ja se on se tunne, joka minut edelleen ajoittain valtaa. Näin kävi mm. eilen neuvolassa. Ai minäkö muka tietäisin näistä lapsista jotain, minähän vain elän heidän kanssaan? Ai minäkö kuuluisin tähän odotushuoneeseen näiden muiden lasten ja mammojen keskelle? Jouduin useaan otteeseen ottamaan itseäni henkisesti niskasta kiinni ja muistuttamaan, että kyllä, minä olen näiden lasten äiti ja minulla on täysi oikeus ja suorastaan velvollisuus olla heidän kanssaan neuvolassa. Itsestään selvää se ei ole missään tapauksessa.

Pikku Ukko on mitä ilmeisimmin aloittanut kiivaasti etenevän matkan kohti uhmaikää. Rajoja koetellaan päivittäin milloin missäkin asiassa ja vanhempien hermot ovat koetuksella. Neuvolatäti katsoi ymmärtävästi ja totesi, että mitä huolellisemmin ja tiukemmin homman hoitaa tällä kierroksella, sitä helpommalla siitä pääsee seuraavalla. Sitä tässä siis yritetään.

Menkat alkoivat sunnuntaina. Tuon merkittävän tapahtuman seurauksena kävimme Miähen kanssa jälleen kerran keskustelua lapsiluvustamme. Kuinkahan monta kertaa tämä keskustelu on käyty ja kuinkahan monta kertaa se vielä täytyy käydä??? Vaan eipä siinä oikeastaan mitään uutta tullut. Minulla on vauvakuume ja Miäs ei löydä yhtä riittävän perusteellista syytä sanoa, ettei halua enempää. Kun kuulemma haluaa. Jos järjellä ajatellaan, näiden pitäisi olla tässä. Toisaalta siinä ajatuksessa on jotain helpottavaa. Ongelma on vain siinä, ettei elämää voi elää täysin järjen varassa. Tunteet sanovat, että vielä on tilaa yhdelle ja se kai sitä kuumetta pitää yllä. Onhan näitä päätöksiä ennenkin tehty ja sitten niistä on lipsuttu, mutta tämän kertainen päätös on seuraavanlainen: jotta ehtisin synnyttää ennen tiettyyn ikään ehtimistä, olisi raskauden alettava viimeistään elokuun puolivälissä. Siihen asti siis tahkotaan ja jos seuraavat neljä kiertoa (siis jos kierto pysyy kuosissaan pituuksien puolesta) eivät tuo toivottua tulosta, luovutamme ja toteamme, että perheemme on kasassa. Helpotti. Luulen, että tällä kertaa jopa pystyn pysymään päätöksessämme. Se, pääsemmekö jokaista neljää kiertoa oikeasti hyödyntämään, jää nähtäväksi. Ovulaatiotestit odottavat kuitenkin kaapissa ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla päästään tositoimiin.