Kuuhulluutta

Jokunen aika sitten tulimme siihen tulokseen, että Pikku Ukko on kuuhullu. Yö ennen täysikuuta menee lähinnä kukkuessa ja ihmetellessä. Viime yönä pelkäsin Minimiehen kuuluvan tähän samaan kastiin: ensimmäiselle tankkaukselle herättiin klo 00:17. Yleensä ekaa, ja monesti ainoaa, kertaa syödään joskus klo 03-04. Poika veti pullollisen ja jatkoi uniaan aloittaakseen seuraavan juttutuokion (meillä ei onneksi huudeta, meillä vaan jutellaan söpösti. Paitsi, että tuohon aikaan se söpöys ei välttämättä ole ekana mielessä äänen kuuluessa) klo 02:17. Siinä välissä taisin käydä kaksi kertaa Pikku Ukkoa tyynnyttelemässä. Tyyntyi tosin tutilla ja silityksellä, joten noista reissuista ei säälipisteitä voi kerätä. Minimies ei onneksi sen suurempia tuossa kohtaa vaatinut, mitä nyt puoli tuntia meni nukahtamiseen. Kerran taisin taas piipahtaa Pikku Ukon sängyn reunalle ennen kuin taivas repesi. Klo 03:37 poika nimittäin hyppäsi pystyyn, heitti tutin lattialle ja kiljaisi, kuten hänellä on tapana halutessaan viestittää, että nyt niinku riittäis. Puolitoista tuntia siinä sitten menikin. Ihanhan tuo rauhaksiin siellä sängyssä oli suurimmaksi osaksi, mitä nyt tasaisin väliajoin toisti tuttirituaalinsa ja toivoi armahdusta sänkyvankeuteen. Ehkä noin 100 kertaa kävin pojan kampeamassa takaisin vaakatasoon ja yritin Supernannyn oppien mukaisesti tehdä sen päättäväisesti ja ilman kommunikaatiota. Parempi niin, sillä se kommunikaatio olisi saattanut olla aika traumatisoivaa. Jotta yö olisi täydellinen, Minimies halusi vielä kerran syödä ennen aamua. Yön saldo: Miäs hylkäsi unet varttia vaille neljä ja lähti töihin ehkä hiukan väsyneenä. Itse sain vielä aamulla tunnin nukuttua.

Minulta kysytään usein onko elämä kahden näin pienen kanssa rankkaa. Mistäs minä sen tietäisin. Siis, että onhan se omalla tavallaan rankkaa, mutta onko se rankempaa, kuin jollain toisella perheellä tai onko se rankempaa näin kuin niin, että ikäero olisi suurempi? Yleensä sanon, että vaikea sanoa, kun ei ole vertailukohtaa. Tämä on se ainoa tilanne, jossa itse olen äitinä ollut ja minun on vaikea vertailla sitä muuhun. Kuitenkin viimeyön kaltainen ralli saa minut väkisin miettimään, miten onnekkaita olemme lasten suhteen olleet. Olemme välttäneet koliikin, refluksit, yöhuudot, päivähuudot ja korvatulehdukset. Että ei meillä sitten kai niin kovin rankkaa ole. -Paitsi täysikuun aikaan.

Minulta myös usein kysytään, onko Pikku Ukko ollut kovasti mustasukkainen Minimiehen synnyttyä. Yleensä vastaan, että "eipä juuri". Ja edelleen olen tätä mieltä. Jos mustasukkaisuudella tarkoitetaan sitä äärimuotoa, jolloin sisaruksesta yritetään päästä eroon hinnalla millä hyvänsä, vaiva ei ole meille pesiytynyt. Muutamana viime päivänä olen kuitenkin tehnyt havainnon tuosta kitisevästä ja kiukuttelevasta puolitoistavuotiaasta: kitinä ja kiukku ovat yleensä pahimmillaan, kun olen parkkeerannut itseni ja sosepurkin Minimiehen sitterin äärelle. Silloin huudetaan asiasta ja ilman, ympäri kämppää ja erinäisillä äänensävyillä ja -painoilla. Jos se on mustasukkaisuutta, vaihdan vastaustani: Kyllä, Pikku Ukko on joinain päivinä suorastaan ärsyttävän mustasukkainen.

Menossa on kp34. Hetki sitten valittelin sitä jatkuvaa vuotamista, nyt alan ihmetellä missä punahelma viipyy. Raskaana en ole kaikista kuvitelluista oireista huolimatta ja varmaan hyvä niin. Viime yön pimeydessä ehdin jo olla erittäin tyytyväinen siihen, että näitä on vain kaksi. Harmi vaan, ettei tunne kestä päivänvalossa. Toivoisin vain, että menkat alkaisivat ja saisin ehkäisyrenkaan paikoilleen. Ehkä sen mukana pääsisin tässä asiassa vähän eteenpäin eikä ainakaan tarvitsisi koko ajan kytätä tätä kroppaansa ja sen toimintaa.