Helatorstain höpinää

Väsyttää. Minimiehen tullessa kunnialliseen puolen vuoden ikään vieroitimme hänet yöpullosta, mutta yöunen laatuun se ei juurikaan ole vaikuttanut. Herra nukkuu alkuyön varsin mallikkaasti, mutta aamuyö menee jyllätessä. Epäilen tosin, että poika nukkuu jyllätessään/ryömiessään/kääntyillessään, mutta äiti sen sijaan ei nuku sitä koheltamista kuunnellessaan. Viime yönä siis vietimme pienen hetken kahdestaan olkkarin sohvalla klo 03:30 koko muun maailman nukkuessa ja ihmettelimme elämää. Onneksi poika nukahti uudestaan ja nukkui suht' sikeästi aamuun asti. Meillä siis syötiin pulloa tähänkin asti vain kerran yössä ja jotenkin tuntuu, että sama aikataulu on heräämisen suhteen säilynyt. Jospa nämä yöt tästä kuitenkin rauhoittuisivat.

Minulla on ystävä, jolla on suunnilleen saman ikäiset lapset, kuin itselläni. Tapaamme lähes viikoittain ja se on henkirei'istä paras. Kuinka voikin jollain olla niin samanlaisia ajatuksia? Puhun nyt siis niistä ajatuksista, joita ei oikein kenellekään muulle kehtaa edes äänen sanoa. Mutta juu, numero kolmosta olemme kumpikin tahoillamme kuumeilleet ja aihe on pompannut puheisiimme lähes joka tapaamiskerralla. Jos nyt ei muuten kovin aktiivisena, niin ehkä enemmänkin semmoisella "mites vauvakuume voi" -tasolla. Tähän asti ystäväni on vähän himmaillut, vaikka hänen miehelleen kolmas lapsi on lähes itsestäänselvyys, mutta nyt hän oli tainnut tehdä tietoisen päätöksen: kyllä sitä kolmatta vielä lähdetään yrittämään. Ei vielä, mutta lähdetään kuitenkin. Ehkäpä oma kommenttini kiteyttää omat ajatukseni: "täytyy varmaan alkaa työstämään kateuttani jo valmiiksi, kun sä olet kohta raskaana ja me ei yrityksestä huolimatta sitä kolmatta saada". Hei, haloo. Edelleen siis olen lähes satavarma siitä, että yrityksestä huolimatta jäämme kahden lapsen perheeksi. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että edes ajattelen näin. Minulla on ollut kunnia olla raskaana kolme kertaa, synnyttää kaksi lasta ja perheeni on ehdottomasti maailman ihanin. Miksi siis haaveilen edelleen jostain muka-isommasta tai -paremmasta? Niin, ja onhan niitäkin päiviä, jolloin tämä työmäärä kyllä riittää. Millä minä sen kolmannen edes hoitaisin? Ehkä se surutyö olisi vain käytävä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Mutta kun en uskalla. Kun en tiedä mitä se tarkoittaa. Kun en vain osaa.

Tämän sanottuani: ovulaatiotesti näytti plussaa tänään. Mitään suuren suurta panostusta asian eteen ei ole tehty, mutta sen verran kuitenkin, että ihme olisi mahdollinen. Tämän kierron jälkeen enää kaksi kiertoa ja sitten meidän mahdollisuutemme ovat siinä. Itsehän me olemme tuon määräajan asettaneet ja voimme siis sitä vielä siirtääkin, mutta eikö se johonkin kohtaan kuitenkin pidä asettaa, ettei ihan hermo ratkea? Viikon päästä tulen siis kertomaan mukaoireista.