Plussan jälkeen

Plussatestistä on muutama päivä, mutta ajatukset ja tuntemukset etsivät edelleen uomiaan. Realismi taisi löytää tiensä meille vasta testin myötä. Mukana on tietenkin edellisistä raskauksista tutut pelot, jotka eivät ainakaan ole vähentyneet matkan varrella. Usko siihen, että kaikki menee hyvin, ei ole kasvanut sen myötä, että edelliset raskaudet ovat menneet hyvin, vaan oikeastaan päinvastoin. Kun kaksi kertaa on jo mennyt niin hyvin, voinko enää odottaa tai edes toivoa tämänkin menevän samoja latuja? Entä jos siellä ei olekaan ketään? Entä jos saan keskenmenon? Entä jos joudun vuodelepoon raskauden puolessa välissä? Entä jos lapsi ei olekaan terve? Entä jos...? Päällimmäisenä on onnellisuus ja kiitollisuus, mutta jossakin aika lähellä sen alla asuu jälleen kerran pelko. Joissain asioissa voisin oppia paljonkin Miäheltä. Hän ei juuri ihmettele eikä kysele, hän on niin miehisen yksinkertainen, että suhtautuu asioihin varsin pelkisteysti. Pohdintaani vammaisesta lapsesta hänen vastauksensa oli vain, että "sit me hoidetaan vammaista lasta." Näinhän se on. Asiat on otettava niin kuin ne tulevat eikä murehtia etukäteen. Jos vain joku kertoisi miten siihen tilaan käytännössä pääsee.

Oireita ei toistaiseksi ole ollut mitenkään merkittävästi. Toisaalta tänään on menkoista laskettuna ehkä jotain 3+5, joten ei kai tässä pidäkään vielä suuremmin oirehtia. Rinnat ovat hiukan arat, mutta ovat ne aremmatkin olleet. Vessassa saan juosta ihan kiitettävästi, mutta niin minä juoksen muutenkin. Väsymystä on havaittavissa, mutta kaipa se kuuluisi tähän elämänvaiheeseen muutenkin. Menkat eivät tänään alkaneet, joten ehkä se oireista tärkein on kuitenkin olemassa.
Hormonit ovat kuitenkin selkeästi jollainlailla sekaisin. Kiihdyn nollasta sataan ihan nanosekunnissa ja sehän ei ole varsin miellyttävää Miästä ajatellen. Voi ukko parkaa, kun meni möläyttämään, että etävanhemman (tässä tapauksessa teinien äiti) tulot eivät vaikuta teinin opintotukeen, mutta koska minä olen naimisissa teinin isän kanssa ja teini kirjoilla meillä, minun tuloni vaikuttavat siihen. Palko livahti sieraimeen juurikin sillä hetkellä ja hyvä etten siitä paikasta lähtenyt vääntämään sähköpostia jollekin perussuomalaiselle kansanedustajalle, joka saattaisi nähdä epäkohdan samoin, kuin raskaana oleva hormonihirviö. Kärjistettynä tilanne on siis se, että etävanhemmalla on kyllä elatusvelvollisuus tässä yhteishuoltajuudessa, mutta kun opiskelua ei katsota välttämättömyydeksi (siis että mitä???), niin silloin tuo etäisesti asuva huoltaja on vähän niinkun kuivilla asiasta. Minun kuitenkin oletetaan osallistuvan teinin koulukuluihin. Asiasta vaahtoaminen on täysin naurettavaa, koska a.) minun tuloni ovat sen verran vähäiset, etteivät ne juurikaan heilauta teinin rahansaantia suuntaan eikä toiseen ja b.) minä mieluummin tuen teinin koulunkäyntiä, kuin katselen hänen lusmuiluaan kotosalla hamaan maailman tappiin. Episodin mentyä totesin Miähelle, että taitaa olla hormoneissa jotain pikku häikkää, jolloin hän ystävällisesti (joskin hiukan varovaisesti) suhautti, että "siltä vähän vaikuttaa".

Kaikessa onnen huumassani realismi alkaa kuitenkin heräillä ja sen myötä havaitsen sisuksissani kasvavaa paniikkia: mitä ihmettä me on menty tekemään??? Miten me voidaan ikinä tästä selvitä? Mutta näinhän minä olen ajatellut ennen jokaista raskauttani ja kaikista on selvitty. Myös siitä ensimmäisestä, joka kesti noin seitsemän viikkoa. Rankkaa ja raskastahan se alku varmastikin on, mutta on siitä muutkin selvineet, joten miksen muka minä? Siis, JOS kaikki menee hyvin ja saadaan sintti kotiin.

Varhaisultraa meinasin varailla, jos nyt joku paikka on heinäkuussa auki. Minimiehellä on ensi viikolla neuvola ja meinasin jo vähän vihjaista, että saatetaan tarvita kaikenlaisia aikoja elokuulle: 2-v. neuvolaa, 10 kk -neuvolaa ja toivottavasti myös äitiysneuvolaa. Ja ehkä myös kysyä siitä ärsyttävästä sokerirasituksesta. Eihän sitä vielä vähään aikaan tehdä, mutta tiedän jo valmiiksi kärähtäväni siinä, joten sittenpähän pääsisi seurantaan aiemmin. Siis, JOS kaikki menee hyvin ja raskaus jatkuu.