Jostain käsittämättömästä syystä mieli meinaa jälleen kerran vaipua kovin matalaksi ihan ilman mitään syytä. Hormonit tuntuvat tekevän tepposiaan ja se näkyy ja tuntuu ainakin menkkojen alkamisen jälkeen alkaneena tissikipuna, alamahan ikävänä jomotuksena/kipuiluna ja tietty näinä mielialan heittoina. Yhtään en tiedä mitä kropassa tapahtuu, mutta se ei liene niin kovin vaarallista. Pakonomainen tarve raskautua nythetitässäjanyt on hieman helpottanut ja alan laskeutua siihen todellisuuteen, että se toinen tulee kun on tullakseen. Jos silloinkaan. Mutta se kyllä helpottaa mieltä, kun saa jonkunlaisen rauhan asiasta. Niin, vaikka se olisikin vain hetkellistä.

Katsoin pari päivää sitten sen paljon puhutun "Hiljaa toivotut" -dokumentin. Se sai minut jälleen kerran tajuamaan miten onnellisessa asemassa olenkaan. Minulla on ihan maailman paras mies, jonka kanssa saan jakaa elämäni sellaisena kuin se kulloinkin on, olen saanut ihanan pojan ja vaikka aina asiat voisivatkin olla paremmin, minulla kuitenkin on elämän peruspaletti ihanasti kasassa. Uusperhekuviosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta jotenkin siitä maailmasta on vaikea kirjoittaa täällä julkisesti. Jotta voisin purkaa tuntojani, minun olisi kirjoitettava rehellisesti myös tapahtumista, koska varsinkin tuolla saralla huomaan tunteideni kohoavan nimenomaan tapahtumista, mutta yleensä nuo tapahtumat koskevat useampia ihmisiä ja siksi niistä vuodattaminen ei tunnu oikealta. Se on kuitenkin kuvio johon toivoisin ja haluaisin vertaistukea. Tällä hetkellä teinit ovat viikon meillä ja viikon toisessa päässä, mikä sinällään on ihan selkeä ratkaisu ja miksei toimivakin. Toisaalta se on kuitenkin aika rasittavaa. Joka toisen viikon yritän ottaa huomioon kaikkien menemiset, tulemiset, olemiset ja olemattomuudet, jotka kuitenkin vaihtelevat ja muuttuvat sataan kertaan päivän aikana ja joka toisen viikon toivun ja lepään. Mutta ehkä tämä kuitenkin toimii paremmin, kuin mikään muu tähän asti kokeilemamme käytäntö, joten tällä mennään.

Tämän hetken ahdistuksen taustalla on kuitenkin ehkä suurimmaksi osaksi kevään lähestyminen ja töihin meno. Ei yhtään huvittaisi. Eilen löysin lähes unelmapaikan, mutta tiedän jo valmiiksi, että ei minulla siihen taida olla mitään realistisia mahdollisuuksia. Ehkä kuitenkin laitan hakemuksen menemään. Silti ajatus siitä, että en saa olla kotona Pikku Ukon kanssa niin pitkään kuin haluaisin, ahdistaa. Se hiukan helpottaa, että Miähellä olisi mahdollisuus olla kotona isäkuukausi ja kesäloma ja sen jälkeen vasta kolkuttelisimme päivähoidon ovia, mutta jotenkin se on silti minulta pois. Tai siltä se tuntuu.