Sohvakooma selätetty

Meneillään on 12. raskausviikko ja oppikirjamaisesti huomaan oloni hienoisesti helpottaneen. Kuvotus pysyy jokseenkin aisoissa ja päivän selviää yksillä päikkäreillä kolmien sijaan. Mahan tilanteesta Miäs totesi aamusella, että "kyllä se ihan selvästi pömpöttää." Kiitos. Niin se on tehnyt koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Tämä tosiasia lienee jäänyt herralta huomaamatta. Puolustuksekseni vedin ylämakkaraa hieman sisään ja totesin, että mikäli tuota mystisesti jostain ilmestynyttä ihraa ei olisi, näyttäisin hyvinkin raskaana olevalta. 

Ongelmana tällä hetkellä on jälleen tutusti vaatteet. Luin jostakin joskus, että kun ollaan ensimmäistä kertaa raskaana, ei millään malttaisi odottaa, että pääsee käyttämään mammavaatteita. Toisella kierroksella yrittää välttää mammavaatteet mahdollisimman pitkään. Ja kolmannen raskauden aikaan ollaan siinä kunnossa, että äitiysvaatteista on tullut ihan normivaatetus. Tunnistan itseni kakkoskohdasta ja pelkään tuota kolmosta. Jos kaikki menee hyvin ja nyytti syliin saadaan, tämä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen raskauteni. Toivon siis todella, että äitiysvaatteet siirtyvät tämän raskauden jälkeen nätisti kiertoon ja itse siirryn ihan tavallisiin riepuihin. Niin iloinen kun olenkin tästä nopeasta tärpistä, on siinä kuitenkin yksi (ja vain yksi) varsin turhamainen huono puoli: en ole vielä päässyt yli äitiysvaatekyllästymisestä ja nyt niitä pitäisi kaivaa hiljalleen uudestaan esiin. Kauhulla ajattelen niitä imetyspaitoja, joita en missään vaiheessa kokenut kotoisiksi. Lempifarkkuni ottivat ja levisivät tässä päivänä muutamana ja nyt on siis tiukan pohdinnan alla päätös siitä, hankkiako uudet normifarkut vai siirtyäkö mammaversioihin. Suuret on nämä elämän ongelmat...

Olen viime päivät istunut postiluukulla odotellen ultrakutsua. Eilen se sitten tuli. Siinä ei tosin postiluukulla roikkuminen auttanut, sillä kutsu saapui ihan puhelimitse, mutta ei sen niin väliä miten sen sain kunhan se vain tuli. Aika on maanantaina. Perusvireeni raskauden suhteen on luottavainen, mutta totta kai jossakin asuu se pieni  ja tuttu pelko siitä, että kaikki ei olekaan kunnossa. Siitä kertonevat ne sisäiset pohdinnat esim. siitä, haluaisinko tarvittaessa tyhjennyksen lääkkeellisesti vai voisinko mennä suoraan kaavintaan. Toisaalta kovasti olen myös miettinyt vammaista lasta ja sitä, miten itse tilanteesta selviäisin. Mutta ne ovat asioita, joille en tällä hetkellä voi mitään ja tietysti toivon, ettei minun tarvitse kumpaakaan vaihtoehtoa oikeasti kohdata.