Piipahdin viime viikolla lastenvaatekirppiksellä. Minimiehelle metsästin paria bodya ja Pikku Ukolle mitä tahansa 86-92 -senttisiä. Homma hoidettu ja vaatteita hamstrattu. Kotiin tulin kuitenkin tippa silmäkulmassa. Olen jotenkin onnistunut prosessoimaan tätä kolmoshässäkkää siihen pisteeseen asti, että näin meillä ollaan ja näin meillä pysytään. Mutta tuo kirppisretki laukaisi taas mitä hassuimpia ajatuksia ja tuntemuksia. Tulin siis kotiin parkuen sitä, etten minä enää koskaan kuulu niihin äiteihin, jotka tulevat kirpparille pienen nyyttinsä kanssa ja penkoo siellä nyytti kainalossa uusia, ihmeellisiä löytöjä. Ei siinä ja sen puoleen, en minä nyytteineni ole aikaisemminkaan juuri kirppareita kiertänyt. Mutta se vain konkretisoitui siinä yli-innokkaiden mammojen sumuisessa kaahotuksessa: "mä en enää koskaan kuulu tohon joukkoon". Sen lisäksi aloin miettiä niitä vaatehuoneeseen kasattuja vauvanvaatteita, joita Minimies pitää muutaman viikon ja jotka sen jälkeen ovat tarpeettomia. Siis tarpeettomia meidän taloudessa. Ajatus siitä, että veisin kaikki nuo suloiset, rakkaudella hamstratut luomukset (joita yleisesti kutsutaan ihan vain vauvan vaatteiksi) persoonattomalle myyntipöydälle muiden ihmisten tongittaviksi, alkoi tuntua täysin mahdottomalta. Saanhan vielä hetken aikaa säilöä niitä, saanhan? Sukuun on tosin Minimiehen jälkeen saapunut jo uusi herra ja hänelle olen pienimmät ja miehisimmät siirtänyt. Tippa meinasi tipahtaa siinäkin kohtaa, kun tuon uuden herran äiti totesi, että "voihan ne vaatteet sitten laittaa kiertoon, jos me ei niitä tarvita". Näinhän se on ja se on ainoa järkevä teko. MUTTA. Ne olivat minun lasteni vaatteita, joita minä rakkaudella pesin. No juu, yhden päivän näitä omiinkin korviini kahjoja ajatuksia vaalin ja sen jälkeen taas helpotti.
Helpotti itseasiassa niin paljon, että kun tässä sitten eräänä yönä heräsin alaselän ja -mahan jomotuksiin ja mietin raskautumismahdollisuutta, ahdistus iski. Kävin työpaikkahaastattelussa tulevaisuutta silmällä pitäen ja pohdin, että oikeastaan tässä kohtaa raskautuminen ei olisi kovin hyvä homma. Testinkin ehdin jo rykäistä yhtenä iltana kaikkien oireideni saattelemana ja siitäkös se mieli lähes sekosi, kun olin testissä jotain näkevinäni. Seuraavana aamuna testi oli erittäin negatiivinen ja tämä mamma huokaisi helpotuksesta. Mainittakoon tähän vielä, että menkat tulivat taas. Tällä kertaa kierto taisi olla 2,5 viikkoa. Että ei näillä kierroilla olisi edes mahkuja raskautua vaikka niin haluaisikin. Nämä menkat tosin olivat niin oudot, että lienevätkö jotain muuta vuotoa, joka kesti 3 päivää.
Imetys tuli tiensä päähän viime viikolla. Se vain yksinkertaisesti kaatui omaan mahdottomuuteensa. Tyhjistä tisseistä kun on vähän huono imettää. Nyt mennään Nanilla ja hyvin tuo poika sillä kasvaa, joten ei huolta sillä rintamalla. Neljä kuukautta tulee mittariin torstaina ja eilen bongasimme ensimmäisen hampaan, joka oli sen verran isosti näkyvillä, että varmaan oli siellä jo pari päivää nököttänyt. Tästä saisin taas aikaan "minulla ei enää kohta ole vauvaa" -itkun, mutta jääköön sikseen. Soseita ajattelimme aloitella tässä vielä tällä viikolla ja siitä se sitten taas lähtee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!