Meillä on hyvä näin

Olen viimepäivinä miettinyt unelmia ja sitä, mistä ne syntyvät. Ja sitä, voisiko niitä itse synnyttää pelkästään tahtomalla. Mieleni yrittää siis edelleen etsiä sopivaa projektia, johon hukuttaa tämän kaiken kohdetta etsivän energian, joka vauvakuumeilusta tuntuu jäävän yli. Kyllähän niitä unelmia löytyisi, mutta kannattaako tällä hetkellä unelmoida mistään sen suuremmasta? Parasta olisi siis vain haaveilla tasaisesta ja onnellisesta perhe-elämästä ja nauttia siitä ihan täysillä. Eikä sitä oikeastaan niin kauheasti tarvitse edes haaveilla, ihan tasaista ja onnellistahan se on.

Minimies kasvaa kohisemalla ja äiti etsii jatkuvalla syötöllä seuraavaa vaatekokoa vaatehuoneen uumenista. Pikku Ukko elää omaa, varsin aktiivista elämäänsä keksien joka päivä jotain uutta. Olen mykistynyt ihastuksesta katsoessani sitä luovuutta, jolla 1,5-vuotias elämään suhtautuu. Viime päivien suuri turhautuman aihe on ollut valokatkaisijat. Niihin kun ei millään yletä 85cm:n varrella ja sekös ottaa pattiin. Onneksi lelulaatikosta löytyy muovilusikoita, puinen vasara ja kellopelin soittamiseen tarkoitettu kapula. Ne lisäävät pituutta hurjasti ja niiden avulla on meiltä morsetettu naapureille oikein urakalla eilinen ilta ja tämä aamu. Pallon potkiminen kuuluu myös ykkösjuttujen listalle. Energiaa on ihan loputtomiin ja käveleminen ei ole vaihtoehto. On pakko juosta, ettei elämä ehdi edelle.

Tämän kaiken keskellä tuntuu hyvältä olla juuri näin. Rakkaus poikiin kasvaa joka päivä ja Miähen kanssakin menee varsin hyvin. Teinit alkavat pikkuhiljaa olla omillaan ja vaikka edelleen ovatkin osa elämäämme (ja toivottavasti tulevat sitä aina olemaan), elämä heidän osaltaan tuntuu rauhoittuneen. On vain pakko nostaa kädet pystyyn ja antaa heidän mennä ja tehdä omat virheensä tietyissä asioissa. Elämä on antanut meille hyvät kortit ja toivon osaavani pelata ne oikein.

Tämän sanottuani totean, että Niagaravuodon jatkuessa kahdeksatta päivää Miäs totesi, että "vieläkö sä syöt niitä pillereitä?" -Siihen jäivät. Eivät siis siksi, että tässä vauvaa yritettäisiin, vaan siksi, että kunto alkoi olla kohtuu heikko. Imetys on sillä mallilla, että sitä tuskin kestää kovin pitkään (=syötyään molemmat tissit tyhjäksi poika vetää reilut 2dl pullosta). Haikeaa, mutta minkäs teet. Kun se aika koittaa, haen yhdistelmät, jotka ainakin ennen raskauksia toimivat moitteettomasti. Ja siitä sitten pikkuhiljaa aletaan prosessoida sterilisaation mahdollisuutta. Vielä en ole siihen valmis, mutta jossain kohtaa se tuntuu järkevältä.

Unelmiin palatakseni. Jossain vaiheessa toivoisin voivani opiskella. Kesken oleva sairaanhoitajan tutkinto saa minun puolestani jäädäkin keskeneräiseksi - mitä kauemmin olen pois sen parista, sitä vähemmän koko hommaa on ikävä - mutta jotain kuitenkin. Toivoisin, että jossain vaiheessa asumme rivitalossa. Toivoisin, että voisin harrastaa vaikkapa salilla käyntiä edes pari kertaa viikossa. Kaipa ne haaveet tulevat näistä arkisista asioista ja hyvä niin.