Keskipäivän masennusta

Siitäkin huolimatta, että tästä tekstistä saattaa tulla varsin epätoivoinen ja mollivoittoinen, uskallan vakuuttaa, ettei tilanne ole niin huolestuttava miltä se tuntuu. Keskipäivän masennus vain iskee joinain päivinä vähän kovempaa ja tämä sattuu olemaan yksi niistä päivistä.

Lupaus pidetty ja perhekerho korkattu. Tai siis avoin päiväkoti, ettei nyt ihan mene termit sekaisin. Hyvien aikomusten saattelemana raahauduimme sinne ja alku näyttikin varsin lupaavalta. Emme olleet sen enempää ensimmäiset kuin ainoatkaan paikalle ehtineet ja Pikku Ukko solahti lelujen maailmaan varsin kivuttomasti. Hetkeksi. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu tällä hetkellä leluosastolla siihen muovikasaa, josta lähtee ääntä. Mikä tahansa painettava nappula kelpaa, kunhan siitä vaan tapahtuu jotain. Harmikseni lähes jokaisessa ko. lelussa on joku nappula, joka ei toimi painamalla, vaan sitä on väännettävä, käännettävä tai vedettävä ja siihenhän se mielenkiinto sitten loppuukin. Tai vaihtuu aivan jäätävään turhautumiseen ja niin poika heittää itsensä lattialle, varmistaa, että päähän sattuu kumauttamalla sen maahan, ja aloittaa korvia, sydäntä ja hermoja raastavan huutomaratonin. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään ripaus väsymystä, on keitto enemmän kuin valmis. Ja siihenhän se reissu tuolla lelujen ihmemaassa päättyi. Pikaisesti kotiin siis, murua rinnan alle ja hippulat vinkuen häkkisängyn uumeniin. Kokemus itsessään ei tainnut olla sen enempää kyvä kuin huonokaan. Kevyesti keskinkertainen siis. Paikka oli jees, työntekijätädit mukavia ja leluja oli ihan millä vain mittakaavalla riittävästi. Poikennemme siis toistekin, joskin ehkä toiseen ajankohtaan ja erilaisella väsymyksellä varustettuna. Mamatalkia en päässyt vielä kokeilemaan.

Elämämme on edellee aika rytmitöntä noin kellolla mitattuna. Meillä syödään, kun on nälkä ja nukutaan, kun väsyttää olipa kello sitten mitä hyvänsä (paitsi äiti, joka söisi koko ajan nälkää odottamatta ja nukkuisi vähintäänkin kellonympäri, jos se vain suinkin olisi mahdollista). Tosin iltaisin Pikku Ukko syö puuronsa klo 20 ja sammuu tuntia myöhemmin ihan omasta halustaan, joten se onneksi pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Mutta päiväunien suhteen emme elä tarkasti kellon mukaan ja tämänpäivän kaltaisina päivinä homma levähtää käsiin. Sattui nimittäin käymään niin, että eiliset päikkärit jäivät Pikku Ukolta lyhyiksi ja olen ollut huomaavinani, että jos jonakin päivänä ei nukuta kunnolla, seuraavana päivänä nukutaan aikaisin ja mahdollisesti myös pitkään. Mutta auttaako tämä tieto arjessa? Näköjään ei. Enhän minä taaskaan osannut hommaa sen kummemmin ennakoida.

Sen verran avartava aamun kokemuksemme kuitenkin oli, että nyt taas muistan miksi en innostu noista julkisista äiti-lapsi -hommeleista: tulen kotiin tuntien syvää syyllisyyttä, alemmuuskomplekseissani kieriskellen ja valmiina vetämään koko äitiyteni hirteen. Tämä kaikki näköjään tapahtuu ilman, että tarvitsee edes käydä niitä vertailevia keskusteluja. Siitäkin huolimatta, että poikani olivat puettuja ja suittuja, pestyjä ja pyyhittyjä, minussa herää kummallinen tunne siitä, että ei minusta taida olla tähän. Minäkö muka olisin äiti? No en todellakaan. Alan itse(kin) epäilemään, etteivät nämä maailman suloisimmat lapsukaiset olekaan aikuisten oikeasti minun, vaan olen ne jostain lainannut ja täysin kykenemätön pitämään heistä huolta. Sitten tulen kotiin ja katson ympärilleni: leluvana vie olkkarin lattialta ihan joka suuntaan, pyykit - sekä puhtaat että likaiset - vaeltavat ympäri kämppää, tiskipöydällä on käynyt jonkin asteen vyöry, joka kohtaa uhkaa valua lattialle, ja ikkunoista näkee selvästi, että sormenjälkiä löytyy ja paljon. Minäkö muka kykeneväinen hoitamaan tätä huushollia? No juu, en todellakaan. Olen mahdollisimman kaukana siitä. Entä mitä teen, kun pojat nukkuvat ja minulla olisi hetki aikaa tiskikoneen tyhjäämiselle, pyykkien viikkaamiselle tai vaikka ikkunanpesulle? Surffaan netissä. Säälittävää. Tämä kierre jatkuu ajatuksissani sen verran pitkälle, että ehdin todeta itseni kykenemättömäksi oikeastaan mihinkään elämässä. Se, mistä moinen ajatusketju oikeasti sai alkunsa, on edelleen hämärän peitossa. Kun katson itseäni ulkopuolelta, en minä nyt niin kovin suuria puutteita itsessäni havaitse. Ihan minä olen kuin muutkin. Jostain syystä se sisus vaan on eri linjoilla. Ja sen sisuksen kanssa minä joudun elämään, ikävä kyllä. Onneksi nämä ajatukset ja tuntemukset ovat vain hetkiä ja siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko nousee päiväuniltaan, olen jo tavallinen oma itseni ja ihmettelen tätä hetkeä ja näitä ajatuksia hieman huvittuneena. Elämä on kummallista.

Projekti kolmonen... Realisti minussa on voitolla tässä sodassa suurimman osan ajasta nykyisin. Olemme siis tässä ja näin on hyvä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin realisti lähtee ruokatauolle ilmoittamatta, ja silloin on tuli irti. Silloin minä haluan olla raskaana heti ja silloin minä haluan sen vauvan juuri nyt. Lupasin meidän vauvanvaatteet eteenpäin sisaruksen perheeseen. Realisti oli erittäin innoissaan mahdollisuudesta päästä eroon noista pienistä rievuista, jotka koostaan huolimatta vievät hurjan määrän tilaa vaatehuoneessa. Realisti oli kuitenkin kahvilla sillä hetkellä, kun niitä vaatteita pakkasin. Että minäkö en nyt sitten enää koskaan näitä omille lapsilleni pue? Hyvä, etten itkua vääntänyt hommaa tehdessäni. Teoreettinen mahdollisuus raskaanaolemiselle on edelleen olemassa. Sen verran meni hermo minipillereihin, että saavat minun osaltani olla ottamatta. Resepti ehkäisyrenkaalle on haettu ja nyt odotellaan menkkoja alkavaksi, jotta saadaan homma hoitoon. Pikainen laskutoimitus osoittaa, että eletään kp23, mutta sehän ei näillä kierroilla tarkoita yhtään mitään. Sen suuremmin en ovulaatiota kytännyt tai testaillut ja olen jättänyt päivätkin laskematta, kun nämä kierrot on viime aikoina olleet ihan mitä sattuu. Oireita voisin etsimällä löytää, mutta jätetään etsimättä. Uskoisin siis, että meidän perhe on kasassa ja koossa, mutta edelleenkään en uskalla asiaa kiveen kirjoittaa tai torilla julistaa, joten jatkamme hiljaisesti näin.