Dpo 12

Olen mykistynyt. JOS kaikki menee hyvin, meidän kolmonen saapuu maaliskuun alussa.

Töihinpaluu ja syyllisyys

Kesä on ehtinyt pitkälle ja lyhykäinen kevät jäänyt unholaan. Koko kevään pelkäsin ja inhosin ajatusta töihin paluusta, vaikka tiesinkin sen olevan taloudellisesti meille paras ratkaisu. Miäs siis viettää päivänsä poikia hoitaen ja minä palasin työmaailmaan jokunen hetki sitten. Vielä ei olla löydetty täysin toimivia rutiineita homman hoitumiseksi parhaalla mahdollisella tavalla, mutta eiköhän se tästä hiljalleen lähde suttaantumaan. Miäs on ainakin toistaiseksi nauttinut uudesta tilanteesta aivan kybällä ja äijät onkin tehneet ihan omia juttujaan päivisin. Hyvä niin.

Itse elän jatkuvassa syyllisyydessä, jonka läsnäoloon lienee vaan paras tottua. Töissä olo sinänsä on ihan kivaa. Kotoa lähteminen on se hankala juttu. Hankaluutta ei toistaiseksi ole aiheuttaneet lapset tai edes mies - he kun ovat kääntäneet kylkeä ja jatkaneet onnellista tuhinaansa vielä tovin äidin lähdön jälkeen - vaan ihan se tunne, että minun pitäisi sittenkin olla kotona. Itsekästä, tiedän. Kyllä tuo nuorikarja isänsä kanssa pärjää ja ajatus siitä, että isä voi tässä kohtaa viettää heidän kanssaan laatuaikaa näinkin paljon, on huikea. Mutta kun se edellyttää sitä, että minä joudun tämän kuvion ulkopuolelle, se huikeus jotenkin haalistuu. Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole tarpeeksi hyvä vaimo sen enempää kuin tarpeeksi hyvä äitikään. Tällä hetkellä en voi myöskään sanoa olevani mitenkään hirveän hyvä työntekijä, sillä jotenkin en kuitenkaan vielä kykene innostumaan työnteosta täysillä. Työpäivän ajan tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten ole kotona ja kotiin päästyäni tunnen syyllisyyttä siitä, etten ehkä sittenkään tehnyt töitäni riittävän hyvin. Mutta niinhän ne neuvolasta sanoivat jo aikaa sitten: syyllisyys on osa vanhemmuutta, joten sen kanssa on vain opittava elämään.

Pikku Ukko näyttää rakastavan kesää. Hän on aktiivinen nuori herra, jonka ihan ykkösjuttu on niinkin yksinkertainen asia, kuin käveleminen. Rattaissa viihtyvyys on alle kaiken arvioinnin ja heti, kun matka alkaa, alkaa armoton meuhkaus, joka helpottaa vasta, kun rattaiden kurimuksesta on päästy vapauteen.
Puhuminen meillä tapahtuu edelleen kielellä, jota ainakaan vanhemmat eivät ymmärrä. Jo viime kesänä käytössä olivat ainakin "koira" ja "kirja", jotka siis selvästi olivat löytäneet oikean merkityksensä ja esim. ulkona nähty koira sai aina aikaan sormenosoituksen ja "koia" -ääntämyksen. Sanoja on sen jälkeen ollut useampia, mutta mikään niistä ei toistaiseksi ole pysynyt käytössä. Sen sijaan tuota omaa kieltä kälätetään kovaa ja korkealta joka paikassa. Tällä puheen alueella alan itse olla jo kohtuullisen kärsimätön. Kyllähän minä tiedän, ettei tässä vielä mitään huolta ole, mutta turhautuminen on molemmin puolista, kun Pikku Ukko kovasti toimittaa jotakin, eikä äiti vaan tajuu. Niitä sanoja tänne siis ja vähän äkkiä.

Minimies jatkaa ryömintäänsä. Konttauskin on hallussa ja ajoittain sitä harrastetaan useampia metrejä, mutta vauhti on sen verran hidas, ettei se jätkälle tunnu riittävän. Konttausta herra itse säestää karjunnalla, joka enteilee jonkin asteista kapiaista meidän perheeseemme. Ellei sitten kaikkia armeijoita ole siihen mennessä lakkautettu, kun Minimies sinne ikänsä puolesta pääsisi/joutuisi. Yhtä kaikki, ääntä siis löytyy.

Kolmoshaaveet ovat ehkä hieman laimentuneet realismin myötä. Töihin paluu on ollut sen verran rankkaan niin henkisesti kuin ajankäytöllisestikin, että alan epäillä kykyjäni selvitä kolmen pienen kanssa. Samaan aikaan jossakin sieluni syövereissä kuitenkin haaveilen ja otolliset päivät on käytetty niin hyvin kuin mahdollista. En kuitenkaan jaksa uskoa, että meitä onnistaisi kolmannen kerran, mutta olen erittäin onnellinen tässä hetkessä näistä lapsista. On ne vaan isoja lahjoja, joita en toivottavasti koskaan ota itsestäänselvyyksinä.

Helatorstain höpinää

Väsyttää. Minimiehen tullessa kunnialliseen puolen vuoden ikään vieroitimme hänet yöpullosta, mutta yöunen laatuun se ei juurikaan ole vaikuttanut. Herra nukkuu alkuyön varsin mallikkaasti, mutta aamuyö menee jyllätessä. Epäilen tosin, että poika nukkuu jyllätessään/ryömiessään/kääntyillessään, mutta äiti sen sijaan ei nuku sitä koheltamista kuunnellessaan. Viime yönä siis vietimme pienen hetken kahdestaan olkkarin sohvalla klo 03:30 koko muun maailman nukkuessa ja ihmettelimme elämää. Onneksi poika nukahti uudestaan ja nukkui suht' sikeästi aamuun asti. Meillä siis syötiin pulloa tähänkin asti vain kerran yössä ja jotenkin tuntuu, että sama aikataulu on heräämisen suhteen säilynyt. Jospa nämä yöt tästä kuitenkin rauhoittuisivat.

Minulla on ystävä, jolla on suunnilleen saman ikäiset lapset, kuin itselläni. Tapaamme lähes viikoittain ja se on henkirei'istä paras. Kuinka voikin jollain olla niin samanlaisia ajatuksia? Puhun nyt siis niistä ajatuksista, joita ei oikein kenellekään muulle kehtaa edes äänen sanoa. Mutta juu, numero kolmosta olemme kumpikin tahoillamme kuumeilleet ja aihe on pompannut puheisiimme lähes joka tapaamiskerralla. Jos nyt ei muuten kovin aktiivisena, niin ehkä enemmänkin semmoisella "mites vauvakuume voi" -tasolla. Tähän asti ystäväni on vähän himmaillut, vaikka hänen miehelleen kolmas lapsi on lähes itsestäänselvyys, mutta nyt hän oli tainnut tehdä tietoisen päätöksen: kyllä sitä kolmatta vielä lähdetään yrittämään. Ei vielä, mutta lähdetään kuitenkin. Ehkäpä oma kommenttini kiteyttää omat ajatukseni: "täytyy varmaan alkaa työstämään kateuttani jo valmiiksi, kun sä olet kohta raskaana ja me ei yrityksestä huolimatta sitä kolmatta saada". Hei, haloo. Edelleen siis olen lähes satavarma siitä, että yrityksestä huolimatta jäämme kahden lapsen perheeksi. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että edes ajattelen näin. Minulla on ollut kunnia olla raskaana kolme kertaa, synnyttää kaksi lasta ja perheeni on ehdottomasti maailman ihanin. Miksi siis haaveilen edelleen jostain muka-isommasta tai -paremmasta? Niin, ja onhan niitäkin päiviä, jolloin tämä työmäärä kyllä riittää. Millä minä sen kolmannen edes hoitaisin? Ehkä se surutyö olisi vain käytävä ja siirryttävä elämässä eteenpäin. Mutta kun en uskalla. Kun en tiedä mitä se tarkoittaa. Kun en vain osaa.

Tämän sanottuani: ovulaatiotesti näytti plussaa tänään. Mitään suuren suurta panostusta asian eteen ei ole tehty, mutta sen verran kuitenkin, että ihme olisi mahdollinen. Tämän kierron jälkeen enää kaksi kiertoa ja sitten meidän mahdollisuutemme ovat siinä. Itsehän me olemme tuon määräajan asettaneet ja voimme siis sitä vielä siirtääkin, mutta eikö se johonkin kohtaan kuitenkin pidä asettaa, ettei ihan hermo ratkea? Viikon päästä tulen siis kertomaan mukaoireista.

Ajatus jumissa

Kaikista uhkakuvista ja vastustuksesta huolimatta kevät on täällä. Meidän leveysasteilla kuriskelit jäivät niin vähiin, että tämän kevään perusteella taidan kyseenalaistaa koko vaatetuksen hankkimista. Tai ehkä se johtuu vaan siitä, että meidän ulkoilu on niin passiivista, että ainoa, joka kurahousuilla jotain tekisi, olisi äiti. Kevät tuntuu kuitenkin herättävän henkiin myös aktiiviulkoilun ja meille passiivisillekin alkaa pikkuhiljaa tulla läheiset leikkikentät tutuiksi. Sen lisäksi pääsemme maailmanparhaallemetsälenkille, joka kyllä hakkaa paikalliset asfalttiankeudet ihan mennen tullen.

Pikku Ukon suuressa suosiossa on tällä hetkellä liukumäki. Se on suorastaan käsittämätöntä, miten monta kertaa ne samat rappuset jaksaa kiivetä ihan vain siinä toivossa, että peltiluiska luistaisi vielä edellistäkin kertaa paremmin. Keinut eivät ole ihan tämän hetken juttu, niissä kun pitää pysytellä paikallaan. Ei siis riitä, että härveli liikkuu - liike pitää lähteä sisältä käsin ja se pitää tapahtua joka solulla ja aktiivisesti. Hiekkalelut antavat edelleen odotuttaa itseään varaston uumenissa.

Näin kiertomaailmassa elämme päivää nro 7. Menkat tulivat ja menivät ja uutta kiertoa eletään siis. Aikataulullisesti tämä kierto näyttäisi menevän ihan harakoille, joten mitään jännättävää tuskin saamme tämänkään kuun lopussa. Jos olisi edes omista valinnoista riippuvia juttuja, mutta se vasta ärsyttääkin, kun asioihin ei voi vaikuttaa. Toisaalta minulla on sellainen olo, että meidät on "tarkoitettu" kahden lapsen perheeksi. Että saan haaveilla ja kuumeilla ihan kuinka paljon vain, juoda vehnänalkioöljyä tai greippimehua ja roikkua vaikka hirrestä pää alaspäin joka sekstauskerran jälkeen, mutta että tässä ne nyt ovat. Eikä siinä mitään, meillä on edelleen hyvä näin ja minulla on edelleen maailman suloisimmat lapset. Mutta millä tästä haaveilusta ja kuumeilusta pääsee eroon? Mikä on se taika, jolla voin jonain kauniina päivänä herätä ja havaita kuumeen hellittäneen ja haaveiden siirtyneen eteenpäin? Surutyötä se kai vaatisi, mutta miten surra jotain, joka noin periaatteessa vielä on kädenulottuvilla? Taidan olla jotenkin jumissa tämän yhden aiheen ympärillä, joten parempi vaieta taas.

Kotityösotaa kovin panoksin

Tämä blogi taitaa kuolla omaan mahdottomuuteensa. Mieluusti laittaisin ajatuksia ja tapahtumia ylös, mutta aika ei vain riitä ja sekös sapettaa. Elän sitä paitsi jotain ihme "miksi minun aina täytyy ja kaikki muut saa vain olla" -vaihetta (tai ainakin toivon, että se on vaihe) ja sapetus on tätänykyä ihan normiolotila täällä.

Kovin paljon en ole näitä uusperhejuttuja täällä uskaltanut kirjoitella, eikä niistä nyt ihan kauheasti olisi tekstiä saanutkaan, kun noin pääpiirteissään homma on toiminut ihan jees. Mutta jostain syystä nyt ei toimi. Teineistä yksi on enää täysi-ikäisyyden alapuolella, mutta hänenkin pitäisi minun mielestäni olla kovaa vauhtia siirtymässä tuon rajapyykin edellyttämien taitojen tuolle puolen. Teineistä kaksi kuitenkin edelleen asuvat meillä joka toisen viikon ja noin yleisesti ottaen se oon kai ihan hyvä systeemi. Paitsi että teineistä nuorin keksi lopettaa koulunsa ja nykyisin hän vain on. Tämä lienee ollut se kaiken räjäyttänyt paukku ja siitä lähtien minä olen ollut kuin persiisiin ammuttu karhu. Minun puolestani muuten seisköön vaikka päällään aamusta iltaan, mutta jotenkin toivoisin hänen osallistuvan asioihin (lue: esim. kotitöihin) hieman enemmän (lue: yhtään), kun kerran mitään järkevää elämässä ei tehdä. Nukutaan pitkään, valvotaan aamuyölle ja pelaillaan joko kännykällä tai koneella. Siinäpä sitä elämän sisältöä 17-vuotiaalle. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että nuorisotakuu on hieno juttu ja on hyvä, että yhteiskunta tukee nuoria. Nyt en enää tiedä. Nämä vallansankarithan pyörittävät asioita ja elämää juuri niin kuin haluavat ja onnistuvat luikertelemaan kaikesta vastuusta saaden kuitenkin täyden vapauden. Verenpaine kohoaa ihan vaan ajatellessa asiaa...

No mutta. Olen siis vetänyt eräänkin herneen nenääni aiheesta kotityöt tässä viime viikkoina. Olen alkanut tuntea oloni jokseenkin hyväksikäytetyksi ja se on vain tullut tiensä päähän nyt. Jos mihinkään ei osallistuta, ei ole lupaa odottaa puhtaita kalsareita tai valmista ruokaa pöytää. Fair deal. Tästä asiasta meillä ollaan väännetty vuosia, mutta kun mikään ei muutu ja vedotaan siihen, että "mä en vaan ole niin alotekykyinen" tai "mä en osaa", niin minäkin taidan heittäytyä aloitekyvyttömäksi. Eihän se tietenkään ihan näin yksioikoista ole, mutta näin minä haluaisin toimia. Jostain syystä tästä asiasta on tullut kalvava ääni sisälläni ja se tuskin vaimenee ennen kuin itse jotakin asialle teen. Joko päätän jatkaa ennallaan ja teen sen tietäen, että mikään ei koskaan muutu, tai muutan omaa käytöstäni niin, että se pakottaa muutkin muuttumaan. Se vaan on niin raskasta. On paljon helpompi heittäytyä kynnysmatoksi ja antaa muiden viedä, kun tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuisi.

Tapahtuu meillä tosin muutakin. Minimies lähti ryömimään. Nyt mennään ja kovaa. Tästä taisi lähteä myös käyntiin se aikakausi, joka kestänee seuraavat 20 vuotta: meillä tapellaan. Varsinkin leluista ja lehdistä. Jos toinen leikkii jollakin tietyllä lelulla, on toisen saatava se juuri silloin, vaikka ko. esine ei muuten juurikaan kiinnosta. Toisaalta meillä myös leikitään. Tai siis kikatetaan primitiivisesti samalle asialle. Äidillä ei vain ole käsitystä mikä se asia on. Ei se haittaa, se kikattelu on vaan niiiiiiiiiin suloista <3.

Näillä mennään siis tänään. Mitähän tapahtuu ensiviikolla, kun ystävämme PMS astuu tähän kuvioon???

Ps. Siemeniä laitettiin liikenteeseen kp13. Se tuskin oikeasti riittää, mutta onhan se silti kiva kuvitella oireita.

Miksi, oi miksi?

Kp 12. Ovistestiin täydelliset viivat. Ja ollaan molemmat oksennustaudissa. Tuskin huvittaa kauheesti lemmenleikkejä puuhastella. Siirrymme haaveinemme siis seuraavaan kiertoon.

Arkielämää

Minimies täytti viime viikolla 5kk. Käsittämätöntä. Vastahan sitä taaperreettiin ison mahan kanssa pitkin kylää ja odoteltiin viikkojen vierimistä ja nyt tuo jäbä on jo iso mies. Osaa yhtä jos toista. Kääntyy näppärästi suuntaan kuin suuntaan. Hymyilee jatkuvasti ja kaikille. Syö soseita. Kasvikset ja hedelmät on jo kohtuututtuja, marjoja on maisteltu pari kertaa ja lihat on jossain suunnitelmissa. Jotenkin tällä kierroksella nämä syömähommelit on menneet vähän niinkun slow motionina. Pikku Ukon kanssa kaikki oli kai vielä uutta ja ihmeellistä ja hommaan sisältyi tietynlaista uutuudenviehätystä, josta syystä tapahtumat ovat jääneet mieleen eri tavalla. Nyt vaan syödään ilman sen suurempaa hurmosta. Puuro kuuluu myös iltarutiineihin ja toistaiseksi puuron jälkeen kulautetaan vielä tilkka velliäkin siinä toivossa, että äidin yö olisi mahdollisimman ehyt ja pitkä. Ai mikä ihmeen lapsentahtisuus?

Öistä puheen ollen... Tuo kyseinen vuorokauden aika menee edelleen meidän taloudessamme varsin vaihtelevasti. Loppuviikon flunssat sotkivat kuviot ainakin äidin osalta ihan vain siksi, että millon missäkin sängyssä niiskuteltiin, korahdeltiin ja yskittiin ja äitihän pomppasi kuin arojänis katsomaan, että kaikki on kunnossa. Viime yönä Minimies vetäisi unta yhtä soittoa klo 04:50 asti, mutta en uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että näin olisi myös jatkossa. Mennään yö kerrallaan, eikä sen kummemmin huudella rytmeistä. Kunhan saadaan ruokapuoli kokonaan kuntoon ja soseita menemään riittävästi, irrotetaan poika yöpullottelusta ja toivotaan hyviä öitä siitä eteenpäin. Toistaiseksi kuitenkin näin.

Minimies on jo 1v7kk ja samanikäinen on äitiyteni. Siitäkin huolimatta törmään tilanteisiin, joissa edelleen mietin, että olenko se todella minä, joka elää tätä elämää. Että ovatko nämä lapset oikeasti minun ja olenko minä oikeasti äiti. Lapsettomiksihan emme ehtineet "leimautua", vaikka Pikku Ukko ei ihan kertalaukauksesta alkuaan saanutkaan. Häikkää oli ja aika tutkimuksiin varattuna, mutta tuo tahtoihminen tuli läpi häikkien ja ilman tutkimuksia.. Enemmän katson tuntemusteni johtuvan toisenlaisesta "lapsettomuudesta". Siitä vuosia kestäneestä pelosta, etten koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olisin valmis perhettä perustamaan. Niiden vuosien aikana tutuiksi tulivat tilanteet, joissa olin menossa millon mihinkin toisten lasten kanssa ja se on se tunne, joka minut edelleen ajoittain valtaa. Näin kävi mm. eilen neuvolassa. Ai minäkö muka tietäisin näistä lapsista jotain, minähän vain elän heidän kanssaan? Ai minäkö kuuluisin tähän odotushuoneeseen näiden muiden lasten ja mammojen keskelle? Jouduin useaan otteeseen ottamaan itseäni henkisesti niskasta kiinni ja muistuttamaan, että kyllä, minä olen näiden lasten äiti ja minulla on täysi oikeus ja suorastaan velvollisuus olla heidän kanssaan neuvolassa. Itsestään selvää se ei ole missään tapauksessa.

Pikku Ukko on mitä ilmeisimmin aloittanut kiivaasti etenevän matkan kohti uhmaikää. Rajoja koetellaan päivittäin milloin missäkin asiassa ja vanhempien hermot ovat koetuksella. Neuvolatäti katsoi ymmärtävästi ja totesi, että mitä huolellisemmin ja tiukemmin homman hoitaa tällä kierroksella, sitä helpommalla siitä pääsee seuraavalla. Sitä tässä siis yritetään.

Menkat alkoivat sunnuntaina. Tuon merkittävän tapahtuman seurauksena kävimme Miähen kanssa jälleen kerran keskustelua lapsiluvustamme. Kuinkahan monta kertaa tämä keskustelu on käyty ja kuinkahan monta kertaa se vielä täytyy käydä??? Vaan eipä siinä oikeastaan mitään uutta tullut. Minulla on vauvakuume ja Miäs ei löydä yhtä riittävän perusteellista syytä sanoa, ettei halua enempää. Kun kuulemma haluaa. Jos järjellä ajatellaan, näiden pitäisi olla tässä. Toisaalta siinä ajatuksessa on jotain helpottavaa. Ongelma on vain siinä, ettei elämää voi elää täysin järjen varassa. Tunteet sanovat, että vielä on tilaa yhdelle ja se kai sitä kuumetta pitää yllä. Onhan näitä päätöksiä ennenkin tehty ja sitten niistä on lipsuttu, mutta tämän kertainen päätös on seuraavanlainen: jotta ehtisin synnyttää ennen tiettyyn ikään ehtimistä, olisi raskauden alettava viimeistään elokuun puolivälissä. Siihen asti siis tahkotaan ja jos seuraavat neljä kiertoa (siis jos kierto pysyy kuosissaan pituuksien puolesta) eivät tuo toivottua tulosta, luovutamme ja toteamme, että perheemme on kasassa. Helpotti. Luulen, että tällä kertaa jopa pystyn pysymään päätöksessämme. Se, pääsemmekö jokaista neljää kiertoa oikeasti hyödyntämään, jää nähtäväksi. Ovulaatiotestit odottavat kuitenkin kaapissa ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla päästään tositoimiin.