lauantai 17. joulukuuta 2011

Tunteita (ja miksei tuoksujakin)

Minusta on viime kuukausien aikana tullut vahvasti riippuvainen. Tämän hetken riippuvuuksista suosiostaan kisaavat niin glögi, suklaa kuin joululaulutki, mutta luulen ykköspaikan kuitenkin kiistatta menevän nauhoittavalle digiboksille. Imettäminen makuultaan ei ole koskaan ollut mun juttu ja jotta Miäs saa yönsä nukuttua, me Pikku Ukon kanssa väännämme itsemme olkkariin syömään öiseenkin aikaan. Alkuun yksi imetyssessio kesti juuri yhden CSI:n jakson ajan, nykyisin emme saa koko jaksoa katsottua yhdessä yössä. Yöelämäni kautta olen siis oppinut laittamaan nauhalle kaiken, mitä edes mahdollisesti voisin haluta joskus katsoa. Toisaalta homma on osoittautunut näppäräksi myös näiden "kämppistenkin" vuoksi. Eipähän tarvitse kiistellä teinien kanssa siitä, mitä kanavaa katsotaan ja kenen ohjelmat jäävät katsomatta (jep, tämän mamman maku eroaa huomattavasti nykyteinien ohjelmamausta...), kun vedän omani suosiolla boksille ja katselen niitä sieltä sitten ylhäisessä yksinäisyydessäni. Vain minä, Pikku Ukko ja kaukosäädin, ah!

Oli tälle alustukselle järkevä pointtikin. Miäs lähti taas viikonlopuksi työntekoon muulle paikkakunnalle ja teinien vedellessä sikeitä pitkälle iltapäivään, parkkeerasimme Pikku Ukon kanssa tv:n ääreen katsomaan eilistä Kummien joulukonserttia. Ihana konsertti, vaikka hiljaiseksi vetääkin. Mitäpä siinä muuta voi tehdä, kun pitää tuota aarretta sylissä, olla kiitollinen ja uskoa, toivoa ja rukoilla. Terve lapsi on ihme, jota en osaa enkä voi pitää itsestään selvyytenä.

Tästä tilanteesta huolimatta sisuksissani asuu pelko, jota en oikeastaan osaa sen kummemmin määritellä. Olen vain jatkuvasti huolissani, jopa peloissani, asioista, jotka voivat mennä pieleen. Suurimpana peikkona mielessäni on ne vammat ja sairaudet, jotka alkavat näkyä vasta, kun lapsi on vähän vanhempi. Tällä hetkellä kehitys kulkee normaalisti ja elämä on auvoista, mutta entä jos jossain vaiheessa poikamme kehitys taantuu? Tai kai se kaikkein suurin peikko on se, että kun olen näin paljon hyvää saanut tähän päivään, mitä kauhuja joudun vielä tulevaisuudessa kohtaamaan. Toisina päivinä pelkään menettäväni poikani, toisina mieheni. Ja hetkittäin pelkään, että minulle tapahtuu jotakin enkä saa jakaa elämää rakkaideni kanssa pidempään. Näitä pelkoja yritän hillitä ja vaimentaa rationalisuuden äänellä ja selittämällä itselleni faktat mm. siitä, että elämä on riskisijoitus joka tapauksessa eikä asioita kannata murehtia etukäteen. Vaan eipä nuo tunteet tahdo järjenääntä kuunnella. Löydän itseni myös silloin tällöin käymästä kauppaa ajatuksissani: "jos vain saan pitää rakkaani luonani, en ikinä sitä ja tätä..." Eipä tainnut takuita kuitenkaan tulla tässä kaupassa. Minä siis jatkan pelkäämistäni ja pyrin peloistani huolimatta jatkamaan elämää nauttien läheisistä, jotka tällä hetkellä ovat lähelläni.

Piipahdimme eilen Pikku Ukon kanssa jouluhelvetissä. Jos liikkuminen vaunujen kanssa ei muutenkaan kaikissa kaupoissa ole kovin ketterää ja helppoa, perjantai-iltapäivän jouluruuhkassa se on sekä mahdotonta että hermojaraastavaa. Siis ihan oikeesti, ihmiset. Jos teillä on kaksi tervettä jalkaa, joilla kävellä, käyttäkää Stockalla niitä liukuportaita. Päästäisiin kaikki nopeammin, kun ei tarvitsisi ruuhkauttaa sitä hissijonoa. Lopulta päädyttiin ylöspäin pyrkiessäni menemään alakerran kautta ihan vain siksi, että siihen hissiin mahtui ilman suurempaa kyynärpäätaktiikkaa. Niin, ja vastaavasti sieltä 6. kerroksesta tultiin alas 8. kerroksen kautta. Ai että paljonko siihen meni ylimääräistä aikaa? Paljon, sanon minä ja boikotoin mokomaa ostoslaitosta jonkin aikaa ihan vain siksi, että siellä käyvät ihmiset käyttäytyvät kummallisesti. Tai jotain. No juu, ehkä ne miljoona muuta hissiin pyrkijää katsoi minua pahalla ja purkaa nyt tuntojaan blogeissaan kirjoittamalla kotiäideistä, jotka tunkevat ostoksille silloin, kun työssäkäyvillä on siihen etuoikeus... Yritän siis liikkua ihmistenilmoilla vain aamupäivisin, kun minulla kerran siihen mahdollisuus on. Tulipa turhaa valitusta, mutta ompahan sieluni nyt astetta puhtaampi.

1 kommentti:

  1. Voi miten samoja ajatuksia sulla on pelosta, mitä minullakin! Itsekin aiheesta vähän aikaa sitten kirjoitin. Mutta tosiaan, elämä on mitä on ja siihen on tyydyttävä. Kaikkeen kun ei voi vaikuttaa. Mutta on se silti ihan tosi pelottavaa, että mitä vaan voi milloin vaan tulla ja tapahtua.

    Koitetaan vaan relata ja nauttia näistä kauniista hetkistä huomisesta huolehtimatta.

    Juu, perjantai-iltapäivä ei tälleen joulun alla ole välttämättä ihan paras hetki lähtee vaunuillen shoppaamaan :D

    Mukavaa iltaa!

    VastaaPoista

Kommentit ovat aina tervetulleita!