Sivuraiteella

Olen aina ollut jouluihminen. Yleensä soitan joululauluja (salaa) vähintäänkin jostakin syyskuusta asti ja alan suunnitella jouluvalojen laittoa joskus lokakuun alkupuolella. Toistaiseksi olen osannut olla laittamatta valoja ennen marraskuun puoliväliä, mutta ajalta entiseltä muistan kynttelikköni valaisseen pitkää talveani toukokuulle saakka. Olisi saattanut valaista pidempäänkin, mutta toukokuussa oli muutto ja sen myötä kynttelikkökin oli pakattava matkaan mukaan.

Jotenkin ajattelin joulun olevan tänä vuonna aivan erityinen, kun sitä voi tavallaan elää lapsen kautta. Jep, poika on hikisesti neljä kuukautta ja nyt jo minä olen elämässä hänen kauttaan. Mutta siis tarkoitan, että joulustakin saattaa lapsen myötä nousta taas esiin uusia, vanhoja juttuja, joita ei aikuisena aina tahdo muistaa. Eniveis, fiilikset on jostain syystä kaikkea muuta, kuin jouluiset. Osaltaan fiiliksiin varmasti vaikuttaa tuo +5C:n lämpötila, vihreät ruohikot ja kaatosade, joka on lukinnut minut ja Pikku Ukon sisälle koko päiväksi. Minun haaveissani joulu on valkoinen ja runsasluminen. Minun haaveissani runsas lumi alkaa myös sulaa ensimmäisenä joulunjälkeisenä arkipäivänä. Kuka sitä lunta enää sen jälkeen tarvitsee? Näin ei taida kuitenkaan tänä vuonna olla. 

Teinit viettävät joulunsa muualla, joten olemme ihan vain tällä "pikkuperheellä" joulun. Olemme periaatteessa päättäneet viettää joulun kotona, mutta täytyy myöntää, että tällä hetkellä ajatus tuntuu aika ankealta. Miäs on pariin kertaan viimeaikoina todennut, että vaikuttaa siltä, etten oikein ole kotiutunut tähän nykyiseen kämppäämme, jonne muutimme joskus keväällä. Alkuun olen ajatusta vierastanut, mutta alan pikkuhiljaa hyväksyä sen tosiasian, että hän saattaa olla oikeassa. Tämä ei vain tunnu kodilta ja asunnon laittaminen on vähemmän, kuin vaiheessa. Nyt, kun olemme periaatteessa päättäneet etsiä seuraavaa asumustamme, tuskin maltan odottaa täältä poispääsyä. Tämä tunne yhdistettynä jouluun saa minut tuntemaan luonteeni vastaista halua hypätä koko joulun yli. Jouluahdistusta ilmassa siis. Takaporttina joulunvietolle on piipahdus lapsuudenkodissani, jonne sisarukseni jälleen kokoontuvat. Ehkä yritän taivutella Miähen vielä siihen ajatukseen... 

Se on oikeastaan harmi, että olo on näin synkkä. Olen joskus nuoruudessani ollut oikein kunnolla masentunut, mutta jotenkin en näistä fiiliksistä masennusta sellaisenaan tunnista. Ehkä näissä tuntemuksissa kuitenkin on jotain siihen viittaavaa. Viime päivinä uusperhekuvio on venyttänyt aika tavalla ja tulee venyttämään vielä tulevan viikonkin. Joskus on vaan niin vaikea olla se hiljainen jäsen päätöksen teossa ja itsekkyys nostaa väkisinkin päätään. Kyllähän minä tiedän, että on hyvä mennä teinien ehdoilla tietyissä asioissa ja tiettyyn pisteeseen asti, mutta voitaisko joskus mennä myös minun ehdollani? Voisiko joku muu joskus joustaa? Välillä vaan väsyttää. 

Tulipa synkkiä ajatuksia tällä kertaa. Harmi sinänsä, koska elämässäni on kuitenkin paljon mistä olen kiitollinen ja onnellinen. Miksi siitä huolimatta on vähän sellainen olo, kuin olisin sivuraiteella?