Pari viikkoa on mennyt niin, etten ole kuntosaliin päin edes vilkaissut. Tuhrut, vuodot ja pahoinvoinnit ovat selättäneet minussa viimeisenkin halun minkäänlaiseen fyysiseen rehkimiseen ja toisaalta olen pyrkinyt välttämään salia paikkana, jossa minun täytyy olla huolissani. Haluaisin säilyttää sen sellaisena paikkana, jonne voin mennä nauttimaan ja jossa minun ei tarvitse murehtia. Miäs yritti ajaa minua sinne pitkin viime viikkoa lähinnä sillä ajatuksella, että niin halutessani minulla on ollut siihen mahdollisuus. Kieltäydyin kuitenkin mahdollisuuksista systemaattisesti luvaten, että tällä viikolla yritän salille raahautua. Niimpä sitten aloitin aamuni kevyellä salivierailulla. Pidän kännykkää mukana salilla ihan vain siltä varalta, että kotona minua tarvittaisiin. Muutoin en koe olevani niin tärkeä henkilö, että minun tulisi olla saavutettavissa joka hetki. Nyt kuitenkin kävi niin, että tekstailin ystäväni kanssa koko salilla oloni ajana. Hän kertoi saaneensa keskenmenon, joka todettiin np-ultrassa. Mitään oireita tai merkkejä sikiön kuolemasta ei ollut ja isku oli aikamoinen. Olen sanomattoman pahoillani ystäväni puolesta. Tiedän, että lasta oli toivottu ja siitä oli jo iloittu. Kun vielä ystäväni on parhaassa perheenperustamisiässä, on tuttuja ympärillä raskaana pilvin pimein ja se ei varmastikaan helpota hänen oloaan. Tuli niin mieleen ne omat tuntemukset km:n jälkeen, vaikka meillä homma menikin hieman armollisemmin. Jos keskenmeno nyt voi armollisesti ikinä mennä. Tunnen siis surua ystäväni puolesta, mutta samaan tahtiin tuntuu kasvavan paniikki omasta olosta ja raskaudesta. Pisteenä i:n päällä oli treenin aikana pikkareihin ilmaantunut tuhru, joka muistutti taas elämän raadollisuudesta. Pientähän tuo tuhruttelu on, ei sitä edes paperiin jää, mutta kyllä se silti pelästyttää ihan joka kerta. Ja jos sitä nyt vielä vähän kuvailisi, niin tuoretta verta se ei ole, ennemminkin rusehtavaa ja vanhaa. Vaan kyllä minä silti haluaisin tietää, että mistä se tulee ja miksi. Onneksi on huomiselle ultra varattu ja siellä sitten saadaan uutisia. -Joko hyviä tai huonoja... Niin, ja salitreenistä vielä sen verran, että eihän se oikeastaan ole edes treeniä näissä mietteissä. Mekaanista toistoa joko hyvin pienillä painoilla tai kokonaan ilman, mutta on kai se kuitenkin jonkunlaista omaa aikaa.
Yleensä olen pitänyt itseäni positiivisena tai vähintäänkin realistisena ihmisenä, mutta tämän raskauselämän kanssa taitaa mennä pessimismin puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!