Matkalla kohti kunnon äitiyttä

En varmaankaan ole äideistä täydellisin, mutta noin suurinpiirtein homma on tähän asti toiminut. Rennolla otteella ja ajoittaisin lipsumisin, mutta toiminut kuitenkin. On kuitenkin asioita, joita olen karttanut ja nyt yhtäkkiä olen herännyt siihen todellisuuteen, että mahdanko menettää osan jotakin suurempaa, jos en niitä asioita kohtaa ja kokeile. Että olenko edes oikea äiti, jos en ole täyttänyt jokaista kohtaa kirjoittamattomalta listalta. Tai että jotta voisin tietää kaiken tästä äitiydestä, nämä asiat on ainakin koettava.

Yksi väistetyistä ja vältellyistä on kaiken karvaiset vauvaolkkarit, perhekerhot ja myttymuskarit. Olen ehkä tästä joskus aiemminkin vaahdonnut, mutta vaahtoampa vähän lisää. Ensinnäkin, paikallisen perhekerhon ajankohta on sen verran älytön, että pieneen mieleeni ei astuisi sinne edes yrittää. Se vaan ei sovi meille, että olisimme muka jossain paikassa X puettuina, suittuina ja aamupalamme nauttineina klo 9. Ei varsinkaan edes silloin, kun Minimies on päättänyt kertoa parhaat juttunsa klo 06 katkaisten äitinsä hyvin ansaitsemat yöunet siihen. Käytännössä siis joka aamu. En oikein tiedä mihin ne meidän aamut menee, mutta käynnistyminen on hyvin hidasta. Avoimessa päiväkodissa kävimme Pikku Ukon kanssa jotakuinkin vuosi sitten yhden kerran. Päivän ohjelmassa oli silloin joku musiikkituokio ja sehän ei viehättänyt Pikku Ukkoa just pätkän vertaa. Katseli jo silloin nenän varttaan moista toimintaa ja tuntui ajattelevan, että hänen miehinen egonsa jotenkin kärsii semmoisesta pehmoilusta. Uskaltaisin väittää, että nuori herra on jokseenkin musikaalinen tai ainakin rytmitaju on paikallaan, mutta kunnon jammausta sen pitää olla eikä mitään pikkusievää sormileikkiä. Voice of Finland on tämän hetken lemppariohjelma ja jokainen esitys mennään läpi tanssimalla. Vaihtoehtoisesti myös Titi-nalle käy.

Toisekseen, en tykkää vertailusta ja kuvittelen tuollaisten mammaolkkareiden olevan juurikin sitä. Joko teillä tehdään sitä ja tätä ja minkä merkkisiä vaippoja teillä käytetään. Sitä jatkuvaa pyrkimystä sopia joukkoon, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. En meinaa kestää sitä edes parhaiden ystävieni kanssa, joiden kanssa tarttumapintaa elämässä on lastakin suurempi läikkä. Mitä se on sitten niiden mammojen kanssa, joiden kanssa puheenaiheet ovat vain ja ainoastaan lapsissa?

Pikku Ukko on kuitenkin se motivaattori, joka on saanut tämän mamman miettimään, että pitäisiköhän sitä johonkin suuntaan aktivoitua. Ystävämme herra Google kertoo naapurustostamme löytyvän avoimen päiväkodin, jonka aukioloajat saattaisivat olla mahdollisia hitaastikin liikenteeseen selviävälle kolmikollemme. Mitään kamalan kehittynyttä yhteisleikkiä tuollainen 1,5-v. tuskin vielä kaipaa, mutta ne harvat kerrat, kun muita pikkukansalaisia on paikalla ollut, ovat osoittaneet, että kyllä tuo otus vaan kaipaa seuraa. Siis muitakin, kuin ikäloput äidin. Primitiivinen kikattelu toisen pikkuihmisen kanssa näyttää olevan huomattavasti mukavampaa. Rasti seinään on siis piirretty ja henkinen valmistautuminen aloitettu. Jos kaikki menee putkeen, aion siirtyä kunnon äitien kategoriaan heti huomenissa ja raahata lapseni tuohon naapurustomme päivähoitokeitaaseen.

Jonkinlaisena motivaattorina asiassa toimii myös salainen yksinäisyyteni. Sosiaaliset taitoni alkavat olla lähes minimaaliset keskustellessani päivät päästään näiden nassikoiden kanssa ja koska eniten käyttämäni lauseet ovat valikosta "haiset sä? Onko sulla jotain siellä vaipassa?", pelkään mahdollisia keskusteluja aikuisten tai muuten vain fiksujen ihmisten kanssa. En edelleenkään voi sietää sitä vertailua, jollaiseksi tuollaiset äiti-lapsi-systeemit kuvittelen, mutta taidan olla sen verran epätoivoinen, että olen valmis työntämään pääni ohdakepuskaan. Sitä paitsi, jos en puhu näistä lapsistani, mistä minä sitten puhuisin? Eihän minun elämääni juuri muuta tällä hetkellä mahdu. Päivän politiikkaan minulla ei ole paljoa sanottavaa.