Dpo15???

Jos ovis tapahtui silloin kun luulen sen tapahtuneen, elämme dpo15. Ne tikuthan ei sitten millään suostuneet näyttämään vahvaa plussaa, vaikka kyllä tummenivatkin, joten edelleen on vähän epävarma olo koko ovulaatiosta tässä kierrossa. Mutta ainahan silti saa toivoa... Kiertopäivissä eletään kuitenkin vasta 27/28, joten menkat ei ole myöhässä ja todennäköisesti vielä ehtivät ihan ajallaan saapua. Tein hyvin negatiivisen testin perjantai-aamuna, joten realisti minussa yrittää vetää toiveet takaisin maan pinnalle. No juu, mutta usein mulla on alkanut tuhruilemaan illalla kp28, joten katotaan kuinka huomenna käy.

Pakkausten keskellä...

Kämppä alkaa olla sunnilleen paketissa ja muuttovalmiina. Ehkä siis pari päivää sitten hiipivästä epäuskosta huolimatta saamme homman hoidettua. Mitäkö jään kaipaamaan täältä? Nooh, ehkä meidän superihanaa neuvolan tätiä. Muuten olen valmis.

Oviksen tapahtuminen tässä kierrossa hämmentää edelleen, kun ne tikut käyttäytyivät niin kummallisesti, mutta kaikesta hämmennyksestä huolimatta olen onnistunut kehittämään koko joukon mukaoireita. Mikäli ovis tapahtui silloin kun luulen sen tapahtuneen, siis jos se nyt sitten ollenkaan tapahtui, elämme tänään dpo11. Alamahaa nipistelee. Viime yönä oikeastaan sattui oikein kunnolla, mutta pärjäsin ilman lääkitystä kuitenkin ja aamulla kipu oli helpottanut. Tissiosastolla on pientä tuntemusta, mutta niinhän siellä aina on tähän aikaan kiertoa. Kuvotus ja pahoinvointi ovat myös palanneet kuvioihin. Pönttöä en ole halaillut, mutta ei se kovin kaukana ole ollut. Mutta tämäkin "oire" on kuulunut loppukiertooni viime aikoina, joten eipä kehitellä siitäkään sen kummallisempia johtopäätöksiä. Testin kävin hakemassa tänään, mutta katsotaan nyt, selvinnenkö sitä aamulla tekemään. On vain sellainen hassu olo, että haluaisin jättää sen "negamuiston" tänne vanhaan kämppään ja siksi mieluusti teen sen huomenna pois. Kummallinen on ihmisen mieli.

Elämää vaan

Istun täällä laatikoiden, kaaoksen ja järjettömän sotkun keskellä ja haaveilen ensi viikosta. Olen niiiiiin täynnä muuttamista. Vasta huhtikuun lopussa kannettiin kamamme tähän osoitteeseen ja nyt jo on suuntana seuraava osoite. Hyvä puoli näissä nopeaan tahtiin tapahtuvissa muutoissa on se, että kaikki tarpeeton tulee karsittua suht usein. Tänään totesin Miähelle, että meiltä ei lähde roskikseen/kierrätykseen tavaraa ollenkaan samalla tavalla, kuin keväisessä muutossa. Olemme siis osanneet olla turhia hamstraamatta ainakin viimeiset yhdeksän kuukautta. Huomenna vielä paniikkipakkausta ja sitten viikonloppu meneekin varmaan siivoillessa.

Pakkaamisen tahti on huomattavasti hitaampaa verrattuna viime muuttoon. Periaatteessa tehokkuuteni pitäisi ajoittua päikkäreiden aikaan, sillä Pikku Ukko tuntuu elävän vaihetta, jolloin lattialla/leikkimatolla viihtyminen on kovin lyhytaikaista. Poika kääntyy selältään mahalleen hyvin näppärästi, mutta sitten ei viihdykään siinä asennossa ja pinna palaa varsin nopeasti. Aika siis menee Pikku Ukon kanssa seurustellessa, mikä sinänsä on ihan parhautta, mutta muuton kannalta hieman hidastavaa. Onneksi olen parhaimmillani paineen alla, joten ennen muuttofirman saapumista kämppä on paketissa. Yöunista en mene takuuseen...

Yöunista puheenollen. Olemme systemaattisesti pyrkineet eroon yösyötöistä tai ainakin tiputtamaan syöttöjenmäärän yhteen. Homma on toiminut varsin hienosti lukuunottamatta viime yötä. Lainalaisuuksia tuntuu olevan tässä uniasiassakin. Vaikuttaa siltä, että jos poika nukkuu päivällä hyvin, myös yö menee hyvin. Jos taas päikkärit ei suju, ei suju yökään. Edelleenkään meillä ei öisin huudella tai itkeskellä, mutta aikamoista pyörimistä ja peuhaamista aamuyö on. Eilen oli päikkäreiden suhteen huonompi päivä ja viime yönä syötiin sitten taas kahteen kertaan, mutta eka syöttö taisi olla vasta joskus kolmen jälkeen, kun se aiemmin oli jo yhdeltä. Edistystä lienee tuokin.

Kaiken kaikkiaan Pikku Ukko on varsin hurmaava pakkaus. Kohtuullisen sosiaalinen, naureskelee paljon ja liikkuu koko ajan. Kävin viime viikolla "mammakahveilla" kaverini ja hänen puolivuotiaan lapsukaisensa kanssa. Kaverini vauva istui kiltisti kaverini sylissä koko kahvittelun ajan ja hymyili viehättävästi välillä. Mitä tekee Pikku Ukko? Pyrkii seisomaan, kiljuu riemusta ja flirttailee naapuripöydän tätien kanssa. Paikallaan ei olla hetkeäkään. Menohaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta taidot eivät ihan vielä riitä. Pylly kyllä nousee lattiasta mahallaan ollessa ja jalat on selvästi mukana, mutta kädet ei vielä ihan ole omaa asemaansa ymmärtäneet eteenpäin menemisen saralla.

Ruokaa meillä menee usein ja paljon. Tosin on se inhokkikin ehtinyt löytyä: kaurapuuro. Aamupuurot on kuitenkin huijattu menemään herkkusoseen kera. Aamupäivästä syödään liha-kasvissosetta, välipalaksi hedelmä- tai marjasosetta ja iltapäivällä vielä kasvissosetta. Iltapuuro tuntuu kuitenkin olevan se lemppari. Riisipuuro uppoaa siis hyvin. Rintaa tarjoan muutaman kerran päivässä, mutta aika huonolla menestyksellä. Vai onko se vain sitä, että imeminen on sen verran tehokasta, että parilla kolmella imaisulla on maidontarve tyydytetty, mene ja tiedä. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää tulevaisuudessa tällä maitorintamalla.

Kevyt -projekti... Ai mikä ihmeen Kevyt -projekti ;)??? Sovitaanko, että tätä viikkoa ei ollut? Sen verran on ruokailut olleet pielessä, että ollaan ehkä muutama kilo lähtölukemia korkeammalla, kun tästä viikosta selvitään. Plus että tällä viikolla on pyritty käyttämään aika järkevästi ja pakkaamaan silloin, kun Pikku Ukko nukkuu, kun yleensä pyrin liikkumaan vaunujen kanssa sen ajan. Mutta ensi viikolla palaamme taas ruotuun. Tai toivottavasti jo viikonloppuna.

Projekti Kakkonen elää jossain takaraivolla. Viime viikolla löysin itsestäni jo varsin lupaavia oireita, mutta tuttu loppukierron pessimismi on jo palauttanut minut maanpinnalle, joten uskoisin saavani vieraita ensiviikolla. Olen totaalisesti unohtanut kp:t, mikä on aika huvittavaa. Veikkaisin, että ollaan ehkä jossain 22/28 tuntumassa. Niin epävarmaksi jäi se oviksen tapahtuminen tikkujen valossa, että oikeasti en tiedä olisiko tässä kierrossa edes mitään mahiksia raskautua. Toivoa toki saa aina, joten sillä mennään.

Nyt raivaan tieni laatikoiden läpi kohti sänkyä ja herään aamulla motivoituneena, inspiroituneena ja voimaantuneena saattamaan aletun työn päätökseen.

Kevyt -projekti/viikko 3

Ei sitten ihan kauhean hyvin mennyt tämä viikko tulosten puolesta. Olen aktivoitunut Kiloklubin käyttöön ja kaikessa työläydessään se heti paljasti ongelmakohtia syömisissäni. Ensimmäisenä merkkauspäivänäni aamupalasta tuli niin paljon kaloreita, että sen periaatteessa olisi pitänyt vastata puolta päivän energiatarpeesta. Oli muuten viimeinen aamu, jolloin vedän kokonaisen avokadon ja banaanin yhdellä istumalla. Ovat toki terveellisiä ja hyviä, mutta aikamoinen energiapommi silti. Vihanneksia olen onnistunut syömään aika paljon ja ainakin toistaiseksi se ei ole tuntunut liian haastavalta.

Pari päivää sitten vaaka näytti 500g vähemmän kuin viime perjantaina, mutta tänä aamuna lukemat olivat taas täsmälleen samat. Ei siis pudotusta, mutta onneksi ei lisäystäkään. Vyötäröltä on tosin kadonnut 0,5cm ja tuosta pakaroiden alapuolelta mitattuna mitta näyttää 2cm vähempää kuin kaksi viikkoa sitten. Ehkä tuo lumihangessa tarpominen sitten kuitenkin on tuottanut tulosta vaikka se ei vaa'alla näykkään? Edelleenkään en mihinkään kamalan suureen kalorivajeeseen uskalla ryhtyä, koska tuo poika kuitenkin vielä osittain elää tissin varassa, mutta olisihan se silti kiva nähdä, että edes niillä vähäisillä vajeilla saa jotain aikaan.

Outo ovis ja muita tarinoita tosi elämästä

Kierto on edennyt sen verran pitkälle, että ovispäivät ovat kauas taakse jääneet. Se, tapahtuiko ovulaatio tässä kierrossa, on tosin hieman epävarmaa. Tietystä nettifirmasta tilatut testit ovat toimineet minulla vallan mainiosti tähän asti. Niillä opettelin metsästämään noita maagisia päiviä ykköstä tehtaillessa ja joka kierrossa se plussa selkeästi pärähti. Näin kävi myös viime kierrossa. Odottelin ovista siis normisti kp14 tietämissä, mutta lisääntyvät ovisoireet (lue: järjetön limailu) saivat minut aloittamaan tikuttelun järjettömän aikaisin. Viiva alkoikin vahvistua ollen kp12 jo suht vahva, ei kuitenkaan missään tapauksessa plussa. Ja siihen se sitten jäi. Kp12 alavatsani oli jonkin asteisena sotatantereena, jota kesti muutaman tunnin. Rauhan laskeuduttua aloin miettiä oviskipujen mahdollisuutta ja sihtasin jo toiseen tikkuun samaisena päivänä. Tuloksena selkeääkin selkeämpi nega. Seuraavana aamuna viiva oli hieman haaleampi, kuin kp12, mutta kuitenkin vahvempi kuin kp12 iltapäivällä. Ota tästä siis selvää. Kunnon kananmunavalkuaiset bongasin juurikin kp12, samoin halukkuus tiettyihin toimintoihin oli varsin hurja. Oireiden perusteella ovis siis oli kp12, mutta kun en sitä onnistunut testiin metsästämään, heräsi epäilys, ettei koko ovulaatiota tässä kierrossa tapahtunut.

Mukaoireita olen onnistunut kehittämään kaikesta huolimatta jo nyt (kp17). On nälkää, kylmää, väsymystä ja kummallisen makuista kanaa kuin tänään alkaneita "menkkajomotuksiakin". Kummallista, miten sitä osaakin kehittää niitä oireita, vaikka koko ovulaatiosta ei ole minkäänlaista varmuutta.

Muuttopäivä on varmistunut ja nyt olisi siis tartuttava itseään niskasta pakkaamisen suhteen. Sen verran tiuhaan tahtiin olemme osoitetta vaihtaneet milloin mistäkin syystä, että tavarat ovat kutistuneet aikalailla minimiin, mutta toisaalta tässä muutossa on mukana kokonaan uusi perheenjäsen, joka ei aivan tavaraton ole. Muutamana viimepäivänä olen havainnut itsessäni luonteenivastaista sisustusinnostusta, mikä jollainlailla kyllä sopii tähän elämänvaiheeseen. Se, koska ja miten nämä vähäiset ideani saan toteutettua, jää toistaiseksi hämärän peittoon, mutta silti hauska seikkailla Ikean sivustoilla ja miettiä miten uudesta asunnostamme saisi kodin.

Pikku Ukko täytti 5kk ja sen kunniaksi piipahdimme neuvolassa. Jos jotakin jään tästä asuinalueesta kaipaamaan, niin "neuvolatätiämme". Varsinkin kesällä tapasimme terkkareita useampia ja meidän oman alueemme terveydenhoitaja oli ehdoton lempparimme. Pikku juttu, mutta tuntui hyvältä kun hän joka kerta äitiysneuvolassa käydessämme muisti kysyä miten isä voi. Tuli sellainen olo, että se en ole vain minä, joka on raskaana, vaan muutos koskee myös Miästä. Myös synnytyspelkoasioista oli hänen kanssaan erittäin helppo jutella. Tämän viikon neuvolassa oli vastassa terkkarimme lisäksi opiskelija, mikä sinänsä oli meille ihan ok. Painoa pojalla on juuri sopivasti ja pituuttakin on tullut syntymän jälkeen ruhtinaalliset 16cm. Tai sellaisen mittaustuloksen tuo opiskelijaraukka sai. Pikku Ukko ei oikein ollut halukas noihin mittauksiin ja sen verran osoitti mieltään riehumalla, että pituuden mittaaminen osoittautua jokseenkin haastavaksi hommaksi ja sekä itselleni että Miähelle jäi sellainen epävarma olo tuosta pituuden oikeellisuudesta. Mutta ei se nyt kovin montaa senttiä heitä, joten olkoon. Rokotukset kuuluivat myös ohjelmaan ja täytyy myöntää, että Pikku Ukko otti ne vastaan suunnattomalla urheudella. Totta kai vähän piti parkaista, mutta aika nopeasti pääsi hommasta yli ja oli taas oma, hymyilevä itsensä. Iltapäivä menikin sitten huutaessa. Enpä ole sellaista meteliä vielä tuosta paketista kuullut. Oletimme huudon johtuvan rokotuksista ja vaikka mitenkään mielelläni en tuon ikäiselle lääkkeitä annakaan, nestemäisen Panadolin turvin poika sai unen päästä kiinni ja rauhoittui hetkiseksi. Seuraavana yönä poika oli aika lämpimän oloinen ja vaikersi siihen malliin, että annoimme hänelle vielä toisen satsin lääkitystä. Aika helpolla kuitenkin selvittiin tuostakin.

Neuvolassa oli puhetta myös yösyöttöjen lopettamisesta. Yllätyksekseni terkkari oli sitä mieltä, että niistä voi luopua vaikka heti. Kunnon puurosatsi vaan illalla ja sen turvin tuonikäinen jaksaa kyllä nukkua. Päätimme siis kokeilla kuinka homma toimii ja viimeiset kaksi yötä on menty jo yhden pysähdyksen taktiikalla. Katsotaan siis, kuinka kauan menee koko yösyöttöjen loppumiseen.

Ovista odotellessa

Pikku Ukko vetelee sikeitä parvekkeella mukavassa viiden asteen pakkasessa ja minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni. Miäs on töissä ja teinit pamahtavat paikalle illan tullen. Nämä yksinäiset ja rauhalliset hetket pitäisi käyttää siivoamiseen ja pakkaamiseen, mutta kun en millään malttaisi "tuhlata" näitä hetkiä niin arkisiin juttuihin. Tiedän, se kostautuu vielä moneen kertaan, mutta en mieti sitä nyt.

Muuttopäivä ei edelleenkään ole täysin selvillä, mutta jos kuun vaihtumiseen on noin kaksi viikkoa aikaa, muuttoonkaan ei voi olla pidempään. Pakkaaminen ei huvita yhtään, sisustusajatukset sen sijaan kyllä. Eilen piipahdin äitini ja siskoni kanssa Ikeassa ja sieltä olisi voinut ostaa vaikka mitä uutta kotia ajatellen. Ehkä vielä joskus...

Pikku Ukko on kahden päivän päässä viiden kuukauden kunnioitettavasta iästä. Neuvola on täsmällisesti tuona suurena juhlapäivänä ja tiedossa on jälleen rokotteita. Edellisistä piikeistä tuli pientä lämpöä, joten siihen lienee parasta varautua tälläkin kertaa. Tuntuu, että poika on kasvanut ihan kamalasti viime viikkoina ja pikkuvauva-aika on vääjäämättä jäänyt taakse. Painoa on kotivaa'an mukaan tullut edellisestä neuvolasta noin 800g ja kun ei poika tunnu "pönäköityneen" yhtään, on pituuttakin pakosti tullut monta senttiä. Loppuviikosta piipahdin läheisellä kirpparilla hamstraamassa vaatteita jo seuraavaa kokoa silmällä pitäen. On se vaan niin ihana.

Kierto elää elämäänsä ja puoliväli alkaa olla taas käsillä. Tänään mennään kp 12:sta ja viivat ovistikuissa vahvistuu siihen malliin, että ihan normikierto kai tästä on tulossa. Se, miten tuo ovis saadaa hyödynnettyä, on taas pieni mysteeri aikataulujen ja paikalla olevan porukan vuoksi, mutta toivottavasti saadaan jossain vaiheessa vielä talletuksia tehtyä. Mitenkähän sitä oppisi rentoutumaan näiden kiertojen ja tuntemusten suhteen? Vähempikin stressaaminen varmasti riittäisi.

Mammamasennusta, ovisärtymystä ja perjantai 13. päivä

Kävin alkuviikosta tapaamassa mammaystäviäni (=entisiä työtovereita, jotka sattuvat hekin olemaan kotiäiteinä tällä hetkellä). Lapsukaiset olivat kasvaneet edellisestä tapaamisesta, juttua riitti ja hetken aikaa jopa tunsin, että kuulun tähän mammojen kummalliseen kastiin. Vaan eipä sitä iloa sitten kauaa kestänyt. Mistähän se johtuu, että tommosten tapaamisten jälkeen tulee aina sellainen "paska äiti" -fiilis? Olen nyt monta päivää kärvistellyt sen tunteen kanssa, että niin paljon kuin lastani rakastankin ja niin paljon kuin hänen kanssaan olosta nautinkin, minusta ei vain ole tähän. Vanhat, muilta elämän osa-alueilta tutut alemmuuskompleksit eivät jätä tätä äitiyden maailmaakaan koskettamatta ja se saa minut hirveän surulliseksi. Kyllä minä järjelläni tiedän, että kaikki on hyvin. Poika syö hyvin, kasvaa kovasti, on nauravainen ja hyväntuulinen eikä turhia juurikaan itkeskele. Mutta nämä tunteet vaan seilaavat ihan omia latujaan.

Yksi suuri syyllisyyden aiheuttaja on tuo päivähoito, joka on meillä vääjäämättä edessä kesän jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta ajatellakaan laittavansa noin pientä lasta päiväksi muiden hoidettavaksi, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina, sanovat toiset, mutta me emme ole niitä Miähen kanssa onnistuneet keksimään ja se kalvaa tuolla jossakin. Varsinkin, kun tähänkin asiaan liittyy sitä yhteiskunnan syyllistävää ja sormellaosoittavaa asennetta ihan riittämiin joka torvesta ja tuutista. Voisinko silti elää tässä hetkessä, jossa saan olla lapseni kanssa kotona?

Kaiken tämän lisäksi huomaan olevani vain yleisesti kärttyinen. Helpotti hiukan, kun huomasin oviksen ajankohdan olevan muutaman päivän päästä ja yleensä nämä ovista edeltävät päivät ovat minulle aina aika ärsyttäviä. Tiedä sitten johtuneeko se hormoneista vai onko se puhtaasti psykologiaa, mutta se on kuin "toinen pms". Tiedän, että tunteeni eivät ole missään muodossa oikeutettuja, kun meillä kuitenkin on tuo maailman suloisin lapsi, mutta ennen ovulaatiota suren jo sitä, että ei sitä tärppiä tästäkään kierrosta tullut. Hei, haloo! Pessimisti ei pety, mutta tämä on vasta yk3 eikä sitä tärppiä tilastojen mukaan vielä tarvitsekaan tulla. Kai se kroppa tietää koska on valmis uuteen raskauteen. Ja samaan hengenvetoon pieni ääni sisälläni kysyy, että entä jos sitä toista ei tulekaan... Jos joku oikeasti lapseton tätä tekstiä lukee, hän varmasti aivan oikeutetusti on valmis vetämään minut lähimpään sähkötolppaa. Tiedän itsekin, että nämä tunteet ovat täysin hölmöjä. Jos jollakin on keinoja, jolla ne selätetään, otan neuvoja vastaan erittäin mielelläni. Ja pyydän anteeksi niiltä, jotka taistelevat oikeasti asioiden kanssa, sekä tunteitani että niiden jakamista täällä.

Nyt minä vaikenen ja muutan vuorille. Noin kuvainnollisesti siis.