Kävin alkuviikosta tapaamassa mammaystäviäni (=entisiä työtovereita, jotka sattuvat hekin olemaan kotiäiteinä tällä hetkellä). Lapsukaiset olivat kasvaneet edellisestä tapaamisesta, juttua riitti ja hetken aikaa jopa tunsin, että kuulun tähän mammojen kummalliseen kastiin. Vaan eipä sitä iloa sitten kauaa kestänyt. Mistähän se johtuu, että tommosten tapaamisten jälkeen tulee aina sellainen "paska äiti" -fiilis? Olen nyt monta päivää kärvistellyt sen tunteen kanssa, että niin paljon kuin lastani rakastankin ja niin paljon kuin hänen kanssaan olosta nautinkin, minusta ei vain ole tähän. Vanhat, muilta elämän osa-alueilta tutut alemmuuskompleksit eivät jätä tätä äitiyden maailmaakaan koskettamatta ja se saa minut hirveän surulliseksi. Kyllä minä järjelläni tiedän, että kaikki on hyvin. Poika syö hyvin, kasvaa kovasti, on nauravainen ja hyväntuulinen eikä turhia juurikaan itkeskele. Mutta nämä tunteet vaan seilaavat ihan omia latujaan.
Yksi suuri syyllisyyden aiheuttaja on tuo päivähoito, joka on meillä vääjäämättä edessä kesän jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta ajatellakaan laittavansa noin pientä lasta päiväksi muiden hoidettavaksi, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina, sanovat toiset, mutta me emme ole niitä Miähen kanssa onnistuneet keksimään ja se kalvaa tuolla jossakin. Varsinkin, kun tähänkin asiaan liittyy sitä yhteiskunnan syyllistävää ja sormellaosoittavaa asennetta ihan riittämiin joka torvesta ja tuutista. Voisinko silti elää tässä hetkessä, jossa saan olla lapseni kanssa kotona?
Kaiken tämän lisäksi huomaan olevani vain yleisesti kärttyinen. Helpotti hiukan, kun huomasin oviksen ajankohdan olevan muutaman päivän päästä ja yleensä nämä ovista edeltävät päivät ovat minulle aina aika ärsyttäviä. Tiedä sitten johtuneeko se hormoneista vai onko se puhtaasti psykologiaa, mutta se on kuin "toinen pms". Tiedän, että tunteeni eivät ole missään muodossa oikeutettuja, kun meillä kuitenkin on tuo maailman suloisin lapsi, mutta ennen ovulaatiota suren jo sitä, että ei sitä tärppiä tästäkään kierrosta tullut. Hei, haloo! Pessimisti ei pety, mutta tämä on vasta yk3 eikä sitä tärppiä tilastojen mukaan vielä tarvitsekaan tulla. Kai se kroppa tietää koska on valmis uuteen raskauteen. Ja samaan hengenvetoon pieni ääni sisälläni kysyy, että entä jos sitä toista ei tulekaan... Jos joku oikeasti lapseton tätä tekstiä lukee, hän varmasti aivan oikeutetusti on valmis vetämään minut lähimpään sähkötolppaa. Tiedän itsekin, että nämä tunteet ovat täysin hölmöjä. Jos jollakin on keinoja, jolla ne selätetään, otan neuvoja vastaan erittäin mielelläni. Ja pyydän anteeksi niiltä, jotka taistelevat oikeasti asioiden kanssa, sekä tunteitani että niiden jakamista täällä.
Nyt minä vaikenen ja muutan vuorille. Noin kuvainnollisesti siis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat aina tervetulleita!