Järjen äänen kaikuja

Järjen ääni on vihdoin herännyt. Tai ainakin jollain tasolla kuulen sen kaiun kaikkien sekavien ajatusteni keskellä. Olen siis alkanut epäröidä sitä kolmannen lapsen haluamistani. Meillä kun on aika hyvä olla näin. Pojat ovat suht helppoja ja elämä pääpiirteissään mallillaan. Mahdumme nykyiseen asuntoomme mainiosti, vaikka pieniä järjestelyjä se vaatiikin jossain vaiheessa. Autoahan meillä ei ole, mutta pidempiä matkoja varten olemme sen helposti vuokranneet ja tällä kokoonpanolla sekin toimii hienosti. Meillä on tuplat, joiden ansiosta mamma pääsee tuulettumaan eikä mökkihöperyys pääse kovin usein vaivaamaan. Toistaiseksi meillä on oltu hyvin terveitä ja mikään tauti, tila tai sairaus ei ole ollut suuremmin vaivanamme. Elämä on siis antoisaa juuri näin ja juuri tässä.

Olen alkanut epäillä jaksamistani joka tasolla. JOS tulisin raskaaksi kovinkin sukkelasti lähikuukausina, tarkoittaisi se elämän hankaloitumista työ- ja opiskelukuvioidemme suhteen. Jonkinlainen hahmotelma kun olisi olemassa tämän nykytilanteen kanssa ja se tuntuu suurimman osan ajasta toimivalta (jep, aikaa asioiden ajatteluun ja pyörittelyyn tuntuu olevan ja ajatukset ja tuntemukset saattavat vaihdella moneen kertaan samankin päivän aikana). Minusta on ollut ihana olla kotona poikien kanssa ja nautin tästä vaiheesta, mutta samaan aikaan tähyän jo tulevaisuuteen ja työelämään. Lienenkö huono äiti, mutta on päiviä, jolloin kaipaan töihin. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin toivoisin voivani olla kotona ikuisesti.

Fyysisesti raskaudet ovat olleet minulla suht helppoja. Totta kai varsinkin loppuraskaus on ollut rankka ja raskas, mutta minkäänlaisia ylimääräisiä vaivoja raskaus ei ole minulle tuonut. Mutta jaksaisinko kolmannen raskauden tähän perään? Jaksaisinko sitä alkuraskauden väsymystä ja pahaa oloa samalla, kun hoidan näitä jo olemassa olevia? Jaksaisinko kömpelyyttä ja liikkumisen vaikeutta varsinkin loppuvaiheessa? Sitä paitsi: meidän talon hissi on niin pieni, että juuri ja juuri mahdun siihen vaunujen kanssa nyt. Ison mahan kanssa olisimme vankeina seitsemännessä kerroksessa koko pitkän päivän. Siinä kohtaa se mökkihöperyys voisi jo iskeäkin.

Henkisestikään raskaudet eivät ole kovasti kuormittaneet, vaikka varsinkin alkuraskaudet ovatkin olleet täynnä pelkoa. Yksi isoimmista peloistani tällä kertaa liittyy/-isi lapsen vammaisuuteen. En tarkoita sitä, etteikö vammainen lapsi olisi meille aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi. Tiedostan vain oman ikäni ja sen mukanaan tuomat riskit sekä sen, että vastuu vammaisesta lapsesta on jotenkin suurempi ja pidempi, kuin terveestä lapsesta enkä tiedä jaksaisinko sitä. Tosin siinä tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, minkä myös tiedostan. Olemme Miähen kanssa sen verran "iäkkäitä", että pelkään myös vastuun mahdollisesta vammaisesta sisaruksesta jäävän pojille. Eikä siinä mitään, kyllä he varmasti sen kantaisivat. Mutta silti, olisiko se oikein? En edes tiedä mistä tämä vammaisuudenpelko oikein tulee ja miksi se on näin vahva tunne. Katselen ympärilläni olevia perheitä, joissa on useampiakin lapsi, ja totean, että aika pieni on se prosentti, joille vammainen lapsi syntyy. Mutta jollekin se aina osuu, joten miksi ei meille? Ihan kahjoa pohdintaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä ajankohtaista. Ja kai tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut jo ennen tositoimiin ryhtymistä.

Vauva-ajat ovat toistaiseksi menneet nekin hyvin. Paljoa meillä ei olla valvottu ja siksi kuvani auvoisasta pikkuvauva-ajasta saattaakin olla hieman epärealistinen. Toista on niissä perheissä, joissa on valvottu koliikin ja korvatulehdusten vuoksi tai ihan muuten vain yökausia. Nuokin kertomukset ovat tuttuja ihan lähipiirissä ja kovasti olen kiitollinen meidän toistaiseksi helpon arkemme vuoksi. Itsestäänselvänä en sitä ota enkä varsinkaan voi rintaani röyhistellä, että jotenkin itse olisimme sen saaneet aikaan.

Sitä en edelleenkään ole osannut määritellä, että haluaisinko oikeasti kolmannen lapsen. Jonkin asteista vauvakuumetta kyllä poden, mutta liittyykö tuo kuumeilu oikeasti lapseen vai liittyykö se yrittämiseen, testaamiseen ja raskauteen? Olenko laskenut päiviä ja elänyt kiertoni mukaan sen verran pitkään, että kierteestä on vaikea päästä pois? Ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa ympärillä olevat kaverit, joista useammalle on joko juuri syntynyt tai juuri syntymässä juurikin kolmas lapsi? Kumpuaako prosessini loppujen lopuksi siitä, että koen jotenkin, että minun pitää pysyä samassa tahdissa muiden kanssa? Ja näin ajatellessani unohdan ympäriltäni ne kaksilapsiset perheet, jotka ovat tilanteeseensa vallan tyytyväisiä.

Mistäkö tämä kaikki pohdinta sai alkunsa? Negatiivisesta raskaustestistä. Viikonloppuna oli ilmassa jos jonkinlaista oiretta, joiden siivittämänä ajattelin pissiä tikkuun. Ovulaatiotestit toimivat varsin kummallisella reseptillä nykyisin, mutta fyysisten merkkien perusteella taisin ovulaation havaita muutenkin. Mitään suurempaa yritystä ei siihen aikaan kuitenkaan ollut, joten ihmehän se olisi ollut, jos testi olisi positiivista näyttänyt. Joka tapauksessa tunsin helpotusta ja huojennusta testin ollessa negatiivinen. Eikö se kiteytä sen ajatuksen, etten sittenkään ole valmis sen kolmannen tuloon?

Ihan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta järki on vihdoinkin puhunut ja nyt on vain päätettävä kumpaa kuuntelen, järkeä vai tunnetta. Totuus on edelleen se, että emme me tästä nuorru ja asia on päätettävä oikeastaan nyt.

Kierto jäi 23 päiväiseksi. Tänään kp1.

Meillä asuu Känkkäränkkä

En tiedä mitä auvoiselle perhe-elämällemme on tapahtunut, mutta keskuuteemme on pesiytynyt jonkinlainen kiukkua aiheuttava pöpö. Näin sen ainakin tulkitsen. Ennen niin aurinkoinen Pikku Ukkomme on yhtäkkiä löytänyt oman tahtonsa ja sen myötä pinna on erittäin kireällä. Jos duplot eivät mene juuri niin kun hän haluaa, alkaa armoton karjuminen. Päivittäin heittäydytään lattialle kiljumaan useampaan kertaan erinäisistä, äidin mielestä hyvin pienistä syistä. Myös syömisestä on tullut lähes ainaista tappelua. Äiti alkaa olla huijauksen maailmanmestari syömisen saralla ja vaikka äiti on onnistunut muutaman otteluvoiton nappaamaankin, uhkaa poika viedä koko turneen.

Osittain tämä kehitys lienee normaalia ja ikäänkuuluvaa. Niin, ja se toinen osa... Eiköhän se toinen osa löydy äidin tissiltä. Se kun vaan on niin ärsyttävää, että se pikkuveli on äidin sylissä juuri silloin, kun hän siihen haluaa. Ei auta, vaikka äiti laittaisi vauvan pois ja ottaisi syliin - the hetki on jo ohi ja siitäkös saa uuden aiheen huutaa. Pikku Ukkomme siis kärsinee jonkinlaisesta Post Traumaattisesta Stressi Reaktiosta, jonka hän koki Minimiehen saapuessa, vaikka näennäisesti kaikki hyvin menikin.

Minimies itsessään on oma hurmaava itsensä. Hymyjä ei häneltä tarvitse houkutella, vaan niitä jaellaan ilmaiseksi ja innolla kaikille, jotka vaivautuvat hänen eteensä pysähtymään. Juttelu on myös kova sana tällä hetkellä. Ääntä tulee monessa eri sävyssä ja monella eri desibelillä. Toistaiseksi sosiaalinen tapaus siis.

Tissiä meillä menee hyvin vaihtelevasti. On päiviä, jolloin kuvittelen pojan saaneen riittävästi ihan vain luonnonmenetelmin, kunnes tulee ilta ja reppana tankkaa pullo toisensa jälkeen. Öisin en ole pulloa antanut vähään aikaan, mutta viime yönä päätin kokeilla onko äherrys kenties tissin jälkeen jäänyttä nälkää ja pojan vetäistyä 80ml lähes yhdellä imaisulla tulin siihen tulokseen, että äidin antimet ovat auttamattomasti liian vähäiset tämän herran tarpeisiin.

Ajatukset kolmosesta vaihtelevat hetkittäin ja päivittäin. Ajatus uudesta raskaudesta ja vielä yhdestä lapsesta ovat suloisia. Olisi se vaan niin kiva vielä kerran kokea se kaikki ja saada vielä yksi tähän meidän pesueeseen. Toisaalta meidän on hyvä näinkin. Pojat ovat terveitä ja kasvavat ja kehittyvät vauhdilla. Känkkäränkkäkään ei ole ikuista ja suurimmaksi osaksi meillä on hauskaa ja mukavaa juuri näin. Varsinaisesti tästä ei puutu ketään. Käytännön elämää kolmas näillä ikäeroilla varmasti hankaloittaisi jonkin verran. Naisen ajatus on ehtinyt käydä läpi jo vaunut, rattaat, hissit, huoneet, väsymykset, päivärytmit, laihdutukset ja lukemattoman määrän muita asioita, jotka joko liittyvät asiaan tai sitten eivät. Mieli vaihtuu siis aivan hetkessä ja huomaan tämän olevan aivan erilainen prosessi, kuin kumpikaan noista edellisistä raskauksista on ollut.

Ps. Meidänhän piti ihan vain tjottailla. Kun kierto oli mitä oli, ajattelin tilata ovistikkuja ihan vasin selvittääkseni tapahtuuko minkäänlaista ovulaatiota tässä kropassa. Tänään on kp11 ja tikkuun ei määräajan puitteissa tullut viivan viivaa. Ei tässä kierto ainakaan entisellään ole, mutta ei kai se mikään ihme ole. Limat sen sijaan puhuisivat lähestyvän oviksen puolesta. 

Vuosi 2012

Tammikuussa pakkasimme tavaroitamme edellisessä asunnossamme ja kuun lopulla muutimme. Vaikka alkuun suhtauduin nykyiseen kaupunginosaamme hieman epäilevästi, on minun rehellisyyden nimissä myönnettävä, että olen viihtynyt. Hyvä näin.

Helmikuussa tein positiivisen raskaustestin.

Maaliskuussa olin Pikku Ukon kanssa kotona. Väsymys on tainnut olla kohtuullisen kovaa, sillä talvenselkä on taittunut jonkinlaisessa koomassa.

Huhtikuun lopussa palasin töihin. Pikku Ukon ja Miähen yhteiselo kotona hieman jännitti, mutta hyvin selvisivät.

Toukokuussa täytin 38 vuotta. Mieti, 38!!! Olen ikäloppu.

Kesäkuussa elimme normiarkea. Muu kansa mietti kesälomia, minä laskin päiviä äitiysloman alkuun.

Heinäkuussa teimme pienen reissun kera teinien. Muistot tapahtumasta ovat yllättävän hyviä.

Elokuussa Pikku Ukko täytti vuoden. Myös raskausvaivat alkoivat painaa ihan todenteolla ja jäin sairaslomalle sydämen rytmihäiriöiden takia.

Syyskuussa aloitin äitiysloman. Rytmihäiriöt helpottivat samassa suhteessa elämän hidastumisen kanssa.

Lokakuussa Minimies otti varaslähdön ja saapui seuraksemme.

Marras-joulukuussa olemme eläneet huikeaa elämää perheenä väsyneinä, onnellisina, kiukkuisina, iloisina, itkuisina, pyjamassa, surullisina, huipulla... Koko elämän tunneskaala on ollut mukana, mutta juuri se tekeekin elämästä niin hienoa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Ps. Sain täti punaisen seurakseni 13 päivän välillä. Ja kun hänen läsnäolonsa kesti edellisellä kierroksella noin viikon, rätittömien välipäivien määrä oli olematon. Vieraileekohan hän tästä eteenpäin tällä tahdilla vai oliko tämä vain raskauden jälkeistä ja pillerien aloittamisen ja lopettamisen aikaansaamaa häiriötä?

Periaatepäätös

Juttelimme Miähen kanssa mahdollisesta pikku-kolmosesta ja tulimme siihen tulokseen, että mennään ilman ehkäisyä seuraavaan synttäriini saakka ja jos siihen mennessä ei olla raskaana, otetaan ehkäisy käyttöön ja jatketaan elämää nykyisellä kokoonpanolla. Ajatukset koko asiasta ovat hieman ristiriitaiset, mutta tuntuu hyvältä, että asiasta on tehty jonkinlainen päätös ja että jahkaaminen ei kestä ikuisesti. Toukokuuhun asti on siis putiikki auki. Mitään suurta yrittämistä en jaksa aloittaa, joten ovistestit pysyköön kaupassa. Kiertopäiviäkään en ainakaan tässä kierrossa osaa laskea, kun menkkojen alkaminen oli jokseenkin epämääräistä. En siis tiedä minkä päivän laskisin kp1:ksi enkä ihan tarkkaan edes muista milloin vuoto alkoi. Mutta jos helmikuun alkuun mennessä ei ole seuraavia kuulunut, voisin huvikseni vaikka testin tehdäkin :). 

Uudenvuoden kunniaksi olen jälleen päättänyt aloittaa elämäntaparemontin. Jotainhan näille kiloille on tehtävä ja muutenkin voisin varmasti elää huomattavasti terveellisemmin. Päädyin aloittamaan sitä "projektia" varten ihan oman bloginsa, joka löytyy täältä. 

Järjenääni häviksissä

Joulu tuli ja meni ja arki on taas koittanut. Joulu itsessään meni pitkälti kuten arkikin: päikkärit nukuttiin suht samassa rytmissä ja tissiä syötiin ihan samalla kaavalla kuin arkenakin. Niin, ja sitä korviketta. Muovinen kuusi saatiin kuitenkin asennettua parvekkeelle ja Saarioisten äitien laatikot tuli syötyä. Kinkkukin ostettiin savustettuna versiona, joten oiottiin kyllä oikein kunnolla. Yhtäkaikki, se oli joulu. Lahjoja oli kertynyt muutama perheen pienimmille ja suureksi hämmennyksekseni olen huomannut 80 Duplon leviävän erittäin tehokkaasti aika moneen huoneeseen. En suosittele niiden päälle astumista yöllisellä vessareissulla mikäli jalkapohjasi ovat yhtään samaa herkkyysluokkaa kuin allekirjoittaneella.

Minimies jatkaa elämäänsä hurmurina. Hänestä on itseasiassa kehkeytynyt varsinainen hymypoika ja pienen pientä naurun tapaistakin ollaan taloudessamme jo kuultu. Tänä aamuna poika äityi varsin kiekumaan riemusta äidin syliin päästyään ja sekös mammaa riemastutti. Tissiä syödään sen minkä saadaan ja loput mennään Nan-lehmän maidolla. Alan olla asian kanssa suht ok ja nautin siitä, että Miäskin voi tarpeen vaatiessa herran ruokkia. Ei siis mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Jottei elämä itsessään liian helposti sujuisi, sain vieraakseni täti punaisen jo hyvissä ajoin. Tuhrut alkoivat jo parisen viikkoa sitten (=noin 6 viikkoa synnytyksestä!) ja itse vuoto muistaakseni joskus viime viikolla. Jätän tarkemmat kuvailut sikseen, mutta olihan se aikamoinen tulva. Olisin jotenkin toivonut saavani olla rauhassa ko. vieraalta hieman pidempään, mutta toisaalta osasin vierasta myös odottaa imetystilanteen huomioonottaen.

Ehkäisystä puhuimme Miähen kanssa ennen jälkitarkastusta, joka oli kai pari viikkoa sitten, mutta mikään ei oikein tuntunut meille sopivalta. Päädyimme siis minipillereihin, kunnes parempi vaihtoehto löytyy. Pillerit on aloitettu, mutta häpeäkseni minun on myönnettävä, että olen googlannut pillereiden varmuutta ja mahdollisuutta raskautumiseen pillereistä huolimatta. Kahjoa, tiedän. Siis, että jos kerran vielä haluaa yhden lapsen, niin miksi syödä niitä pillereitä? Varmaankin siksi, että järki ja tunne kulkevat tässä asiassa ihan omia polkujaan ja nuo polut eivät taida risteytyä. Alitajuisesti olen sitten kai ajatellut, että jos otan pillerini päivittäin, mutta tulen siitä huolimatta raskaaksi, minun ei tarvitse ottaa asiaan sen kummemmin kantaa. Se vain tapahtuu ja voin sitten salaa olla iloinen. Tänään kuitenkin ajauduimme puhumaan asiasta Miähen kanssa. Siis vauvakuumeesta ja tästä olostani, josta en meinaa päästä eroon. Siitä, että haluaisin vielä yhden lapsen. Jos valita saisi, laittaisin tilaukseen yhden pienen tytön, mutta poikakin toki kelpaisi. Asiaa väännettyämme keskustelu päättyi yhteisymmärrykseen joka kuuluu seuraavasti: jätetään ne pillerit ottamatta ja kokeillaan muutama kuukausi ihan vaan tjottaillen. Nauraen totesin, että en aio mitään tikkuja ja testejä hankkia enää, mutta taidan itsekin tuntea itseni sen verran hyvin, että tuo "lupaus" tuskin kovin kauas kantaa...

Mitään järkeähän tässä raskauden ja uuden vauvan tavoittelussa tässä kohtaa ei ole. Edellinen täyttää huomenna kokonaiset kaksi kuukautta ja elämä on tietyin osin hieman telakalla. Jos olisin muutaman vuoden nuorempi, antaisin asian hautua pari vuotta ja katsoa sitten mikä tilanne on. Mutta kun ikäni on mikä on, on päätöksiä tehtävä nyt. Eniten pelottaa se, että tulen raskaaksi ja saamme vammaisen lapsen. Jaksaisinko? Tai ehkä paremminkin; miten jaksaisin? Tässä minä siis istun näiden tunteiden ristivedossa ja yritän saada edes jotain selvyyttä ajatuksistani. Pelatako varman päälle vai ottaako riski tietäen, että mikään ei ole varmaa? Ihan kun elämässä muka olisi jotain "varman päälle" -tilaa...

Rakas järjenääni, missä olet? Voisitko puhua hieman selkeämmin?

Arkea ja i(h)mettelyä

Blogini näyttää hiljenevän entisestään. Kirjoitettavaa olisi muutaman pienen kirjan verran ja kirjoittaminen asioiden prosessoimiseksi olisi enemmän kuin terapeuttista, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Muutama aloitettu sepustus roikkuu tallennetuissa teksteissä, mutta olen menettänyt toivoni niiden valmistumisesta.

Minimies täytti sunnuntaina viisi viikkoa. Aika kuluu ihan siivillä ja päivät vaan jotenkin soljuu kauhealla vauhdilla. Pientä haikeutta on jo nyt havaittavissa: ei tuo vauva kovin kauaa enää ole vauva. Neuvolassa käytiin toissa viikolla ja pituutta tuntuu tulevan 2cm:n viikkovauhdilla. Muodoltaan ja malliltaan hän on aivan erilainen kuin veljensä. Pikku Ukko on alusta asti ollut pitkä ja hoikka, Minimies taas tuntuu olevan vähän punkerompi. Saadaan siis käyttöön ne lukuisat housut, jotka eivät koskaan Pikku Ukon päällä pysyneet :).

Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin. Pikku Ukko on sopeutunut uuteen rooliinsa vallan mainiosti ja käy tasaisin väliajoin pikkuveikkaa silittelemässä. Aamulla ensimmäiseksi hänen täytyy kurkistaa vauvan sänkyyn ihan vain nähdäkseen vieläkö siellä nukutaan. Kyllähän tuo osuutensa osaa myös vaatia, mutta onneksi vaatimukset eivät ainakaan toistaiseksi ole kohdistuneet Minimiehen suuntaan.

Minimies on osoittaunut jokseenkin rauhalliseksi tapaukseksi. Itkua meillä kuullaan vain järjettömässä nälässä ja ulkovaatteita pukiessa. Murinaa, ähinää ja tuhinaa sitten sitäkin enemmän. Jonkin asteista vatsavaivaa meillä kai podetaan, sillä murinat eivät lopu yöpuulle mennessä, vaan jatkuvat usein koko yön. Tai vaikka vielä alkuyö nukuttaisiinkin hiljaisuudessa, viimeistään ruokatauon jälkeen desibelit kohoavat. Murinoista huolimatta useimmat yöt meillä menee nukkuen. Ensimmäinen pätkä on yleensä 4h, jonka jälkeen sitten jatketaan nukkumista jonkinmoinen pätkä. Muuta rytmiä tässä elämässä ei sitten olekaan. Syödään, kakitaan ja nukutaan tauotta. Tai siltä se ainakin ajoittain tuntuu.

Harmin aiheena mainittakoon, että tällä kertaa täysimetys ei tainnut onnistua. Minimies sai lisämaitoa sairaalassa laskeneiden sokereiden vuoksi ja kun keltaisuuttakin oli kotiinlähtiessä, kehottivat jatkamaan lisämaidon antamista kotonakin muutama päivä. Maito nousi vasta kotiin päästyämme ja muutaman päivän rinnat olivat ihan sairaan kipeät osittain maidosta johtuen ja osittain siksi, että vauva sai nännin päät verille. Veri sinänsä ei ole vauvalle vaarallista ja yritinkin imettää ruvista ja haavaumista huolimatta, mutta vauvan maha ei tuntunut veressä olevaa rautaa kestävän ja seurauksena oli aikamoinen pulautuksien tulva. Sitä myötä alkoi vauvalla olla myös sen verran kova nälkä, että korviketta oli vain nöyrryttävä antamaan. En sitten tiedä opetinko vauvan siihen, että maitoa voi saada helposti vai enkö edelleenkään tuota hänelle riittävästi ruokaa, mutta varsinkin iltaisin tuntuu, että nukahtamiseen tarvitaan enemmän kuin tissi. Täysimettänyt olen tasan yhden vuorokauden sillä seurauksella, että poikareppana oli tosi nälkäinen seuraavana yönä. Päätin siis, etten ota asiasta pultteja vaikka se vähän luonnon päälle käykin. Pääasia, että vauva saa ruokaa eikä hänen tarvitse nälässä kärvistellä. Olin kuitenkin yllättynyt omista reaktioistani imetykseen liittyen.

Painoa on synnytyksen jäljiltä noin kilo siihen, mistä lähdettiin tätä nyyttiä yrittämään. Tilanne ei kuitenkaan ole ihan niin auvoinen, sillä Pikku Ukon jälkeen kiloja jäi useampia. Yritän tsempata itseäni niihin kuuluisiin parempiin elämäntapoihin, mutta se vaatii aika paljon tällä hetkellä. Ehkäpä jonakin päivänä vielä.

Hän on täällä

Pikaisesti vain toteamassa, että rakas poikamme syntyi 28.10.2012 rv 38+6. Poika on maailman suloisin ja nyt elämä jatkuu kahden pienen äitinä. Ihan huimaa. Synnytystarinaa tulossa, kunhan ehtii hetken istua paikallaan.

Olen onnellinen.