Kotityösotaa kovin panoksin

Tämä blogi taitaa kuolla omaan mahdottomuuteensa. Mieluusti laittaisin ajatuksia ja tapahtumia ylös, mutta aika ei vain riitä ja sekös sapettaa. Elän sitä paitsi jotain ihme "miksi minun aina täytyy ja kaikki muut saa vain olla" -vaihetta (tai ainakin toivon, että se on vaihe) ja sapetus on tätänykyä ihan normiolotila täällä.

Kovin paljon en ole näitä uusperhejuttuja täällä uskaltanut kirjoitella, eikä niistä nyt ihan kauheasti olisi tekstiä saanutkaan, kun noin pääpiirteissään homma on toiminut ihan jees. Mutta jostain syystä nyt ei toimi. Teineistä yksi on enää täysi-ikäisyyden alapuolella, mutta hänenkin pitäisi minun mielestäni olla kovaa vauhtia siirtymässä tuon rajapyykin edellyttämien taitojen tuolle puolen. Teineistä kaksi kuitenkin edelleen asuvat meillä joka toisen viikon ja noin yleisesti ottaen se oon kai ihan hyvä systeemi. Paitsi että teineistä nuorin keksi lopettaa koulunsa ja nykyisin hän vain on. Tämä lienee ollut se kaiken räjäyttänyt paukku ja siitä lähtien minä olen ollut kuin persiisiin ammuttu karhu. Minun puolestani muuten seisköön vaikka päällään aamusta iltaan, mutta jotenkin toivoisin hänen osallistuvan asioihin (lue: esim. kotitöihin) hieman enemmän (lue: yhtään), kun kerran mitään järkevää elämässä ei tehdä. Nukutaan pitkään, valvotaan aamuyölle ja pelaillaan joko kännykällä tai koneella. Siinäpä sitä elämän sisältöä 17-vuotiaalle. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että nuorisotakuu on hieno juttu ja on hyvä, että yhteiskunta tukee nuoria. Nyt en enää tiedä. Nämä vallansankarithan pyörittävät asioita ja elämää juuri niin kuin haluavat ja onnistuvat luikertelemaan kaikesta vastuusta saaden kuitenkin täyden vapauden. Verenpaine kohoaa ihan vaan ajatellessa asiaa...

No mutta. Olen siis vetänyt eräänkin herneen nenääni aiheesta kotityöt tässä viime viikkoina. Olen alkanut tuntea oloni jokseenkin hyväksikäytetyksi ja se on vain tullut tiensä päähän nyt. Jos mihinkään ei osallistuta, ei ole lupaa odottaa puhtaita kalsareita tai valmista ruokaa pöytää. Fair deal. Tästä asiasta meillä ollaan väännetty vuosia, mutta kun mikään ei muutu ja vedotaan siihen, että "mä en vaan ole niin alotekykyinen" tai "mä en osaa", niin minäkin taidan heittäytyä aloitekyvyttömäksi. Eihän se tietenkään ihan näin yksioikoista ole, mutta näin minä haluaisin toimia. Jostain syystä tästä asiasta on tullut kalvava ääni sisälläni ja se tuskin vaimenee ennen kuin itse jotakin asialle teen. Joko päätän jatkaa ennallaan ja teen sen tietäen, että mikään ei koskaan muutu, tai muutan omaa käytöstäni niin, että se pakottaa muutkin muuttumaan. Se vaan on niin raskasta. On paljon helpompi heittäytyä kynnysmatoksi ja antaa muiden viedä, kun tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuisi.

Tapahtuu meillä tosin muutakin. Minimies lähti ryömimään. Nyt mennään ja kovaa. Tästä taisi lähteä myös käyntiin se aikakausi, joka kestänee seuraavat 20 vuotta: meillä tapellaan. Varsinkin leluista ja lehdistä. Jos toinen leikkii jollakin tietyllä lelulla, on toisen saatava se juuri silloin, vaikka ko. esine ei muuten juurikaan kiinnosta. Toisaalta meillä myös leikitään. Tai siis kikatetaan primitiivisesti samalle asialle. Äidillä ei vain ole käsitystä mikä se asia on. Ei se haittaa, se kikattelu on vaan niiiiiiiiiin suloista <3.

Näillä mennään siis tänään. Mitähän tapahtuu ensiviikolla, kun ystävämme PMS astuu tähän kuvioon???

Ps. Siemeniä laitettiin liikenteeseen kp13. Se tuskin oikeasti riittää, mutta onhan se silti kiva kuvitella oireita.

Miksi, oi miksi?

Kp 12. Ovistestiin täydelliset viivat. Ja ollaan molemmat oksennustaudissa. Tuskin huvittaa kauheesti lemmenleikkejä puuhastella. Siirrymme haaveinemme siis seuraavaan kiertoon.

Arkielämää

Minimies täytti viime viikolla 5kk. Käsittämätöntä. Vastahan sitä taaperreettiin ison mahan kanssa pitkin kylää ja odoteltiin viikkojen vierimistä ja nyt tuo jäbä on jo iso mies. Osaa yhtä jos toista. Kääntyy näppärästi suuntaan kuin suuntaan. Hymyilee jatkuvasti ja kaikille. Syö soseita. Kasvikset ja hedelmät on jo kohtuututtuja, marjoja on maisteltu pari kertaa ja lihat on jossain suunnitelmissa. Jotenkin tällä kierroksella nämä syömähommelit on menneet vähän niinkun slow motionina. Pikku Ukon kanssa kaikki oli kai vielä uutta ja ihmeellistä ja hommaan sisältyi tietynlaista uutuudenviehätystä, josta syystä tapahtumat ovat jääneet mieleen eri tavalla. Nyt vaan syödään ilman sen suurempaa hurmosta. Puuro kuuluu myös iltarutiineihin ja toistaiseksi puuron jälkeen kulautetaan vielä tilkka velliäkin siinä toivossa, että äidin yö olisi mahdollisimman ehyt ja pitkä. Ai mikä ihmeen lapsentahtisuus?

Öistä puheen ollen... Tuo kyseinen vuorokauden aika menee edelleen meidän taloudessamme varsin vaihtelevasti. Loppuviikon flunssat sotkivat kuviot ainakin äidin osalta ihan vain siksi, että millon missäkin sängyssä niiskuteltiin, korahdeltiin ja yskittiin ja äitihän pomppasi kuin arojänis katsomaan, että kaikki on kunnossa. Viime yönä Minimies vetäisi unta yhtä soittoa klo 04:50 asti, mutta en uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että näin olisi myös jatkossa. Mennään yö kerrallaan, eikä sen kummemmin huudella rytmeistä. Kunhan saadaan ruokapuoli kokonaan kuntoon ja soseita menemään riittävästi, irrotetaan poika yöpullottelusta ja toivotaan hyviä öitä siitä eteenpäin. Toistaiseksi kuitenkin näin.

Minimies on jo 1v7kk ja samanikäinen on äitiyteni. Siitäkin huolimatta törmään tilanteisiin, joissa edelleen mietin, että olenko se todella minä, joka elää tätä elämää. Että ovatko nämä lapset oikeasti minun ja olenko minä oikeasti äiti. Lapsettomiksihan emme ehtineet "leimautua", vaikka Pikku Ukko ei ihan kertalaukauksesta alkuaan saanutkaan. Häikkää oli ja aika tutkimuksiin varattuna, mutta tuo tahtoihminen tuli läpi häikkien ja ilman tutkimuksia.. Enemmän katson tuntemusteni johtuvan toisenlaisesta "lapsettomuudesta". Siitä vuosia kestäneestä pelosta, etten koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olisin valmis perhettä perustamaan. Niiden vuosien aikana tutuiksi tulivat tilanteet, joissa olin menossa millon mihinkin toisten lasten kanssa ja se on se tunne, joka minut edelleen ajoittain valtaa. Näin kävi mm. eilen neuvolassa. Ai minäkö muka tietäisin näistä lapsista jotain, minähän vain elän heidän kanssaan? Ai minäkö kuuluisin tähän odotushuoneeseen näiden muiden lasten ja mammojen keskelle? Jouduin useaan otteeseen ottamaan itseäni henkisesti niskasta kiinni ja muistuttamaan, että kyllä, minä olen näiden lasten äiti ja minulla on täysi oikeus ja suorastaan velvollisuus olla heidän kanssaan neuvolassa. Itsestään selvää se ei ole missään tapauksessa.

Pikku Ukko on mitä ilmeisimmin aloittanut kiivaasti etenevän matkan kohti uhmaikää. Rajoja koetellaan päivittäin milloin missäkin asiassa ja vanhempien hermot ovat koetuksella. Neuvolatäti katsoi ymmärtävästi ja totesi, että mitä huolellisemmin ja tiukemmin homman hoitaa tällä kierroksella, sitä helpommalla siitä pääsee seuraavalla. Sitä tässä siis yritetään.

Menkat alkoivat sunnuntaina. Tuon merkittävän tapahtuman seurauksena kävimme Miähen kanssa jälleen kerran keskustelua lapsiluvustamme. Kuinkahan monta kertaa tämä keskustelu on käyty ja kuinkahan monta kertaa se vielä täytyy käydä??? Vaan eipä siinä oikeastaan mitään uutta tullut. Minulla on vauvakuume ja Miäs ei löydä yhtä riittävän perusteellista syytä sanoa, ettei halua enempää. Kun kuulemma haluaa. Jos järjellä ajatellaan, näiden pitäisi olla tässä. Toisaalta siinä ajatuksessa on jotain helpottavaa. Ongelma on vain siinä, ettei elämää voi elää täysin järjen varassa. Tunteet sanovat, että vielä on tilaa yhdelle ja se kai sitä kuumetta pitää yllä. Onhan näitä päätöksiä ennenkin tehty ja sitten niistä on lipsuttu, mutta tämän kertainen päätös on seuraavanlainen: jotta ehtisin synnyttää ennen tiettyyn ikään ehtimistä, olisi raskauden alettava viimeistään elokuun puolivälissä. Siihen asti siis tahkotaan ja jos seuraavat neljä kiertoa (siis jos kierto pysyy kuosissaan pituuksien puolesta) eivät tuo toivottua tulosta, luovutamme ja toteamme, että perheemme on kasassa. Helpotti. Luulen, että tällä kertaa jopa pystyn pysymään päätöksessämme. Se, pääsemmekö jokaista neljää kiertoa oikeasti hyödyntämään, jää nähtäväksi. Ovulaatiotestit odottavat kuitenkin kaapissa ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla päästään tositoimiin.

Kuuhulluutta

Jokunen aika sitten tulimme siihen tulokseen, että Pikku Ukko on kuuhullu. Yö ennen täysikuuta menee lähinnä kukkuessa ja ihmetellessä. Viime yönä pelkäsin Minimiehen kuuluvan tähän samaan kastiin: ensimmäiselle tankkaukselle herättiin klo 00:17. Yleensä ekaa, ja monesti ainoaa, kertaa syödään joskus klo 03-04. Poika veti pullollisen ja jatkoi uniaan aloittaakseen seuraavan juttutuokion (meillä ei onneksi huudeta, meillä vaan jutellaan söpösti. Paitsi, että tuohon aikaan se söpöys ei välttämättä ole ekana mielessä äänen kuuluessa) klo 02:17. Siinä välissä taisin käydä kaksi kertaa Pikku Ukkoa tyynnyttelemässä. Tyyntyi tosin tutilla ja silityksellä, joten noista reissuista ei säälipisteitä voi kerätä. Minimies ei onneksi sen suurempia tuossa kohtaa vaatinut, mitä nyt puoli tuntia meni nukahtamiseen. Kerran taisin taas piipahtaa Pikku Ukon sängyn reunalle ennen kuin taivas repesi. Klo 03:37 poika nimittäin hyppäsi pystyyn, heitti tutin lattialle ja kiljaisi, kuten hänellä on tapana halutessaan viestittää, että nyt niinku riittäis. Puolitoista tuntia siinä sitten menikin. Ihanhan tuo rauhaksiin siellä sängyssä oli suurimmaksi osaksi, mitä nyt tasaisin väliajoin toisti tuttirituaalinsa ja toivoi armahdusta sänkyvankeuteen. Ehkä noin 100 kertaa kävin pojan kampeamassa takaisin vaakatasoon ja yritin Supernannyn oppien mukaisesti tehdä sen päättäväisesti ja ilman kommunikaatiota. Parempi niin, sillä se kommunikaatio olisi saattanut olla aika traumatisoivaa. Jotta yö olisi täydellinen, Minimies halusi vielä kerran syödä ennen aamua. Yön saldo: Miäs hylkäsi unet varttia vaille neljä ja lähti töihin ehkä hiukan väsyneenä. Itse sain vielä aamulla tunnin nukuttua.

Minulta kysytään usein onko elämä kahden näin pienen kanssa rankkaa. Mistäs minä sen tietäisin. Siis, että onhan se omalla tavallaan rankkaa, mutta onko se rankempaa, kuin jollain toisella perheellä tai onko se rankempaa näin kuin niin, että ikäero olisi suurempi? Yleensä sanon, että vaikea sanoa, kun ei ole vertailukohtaa. Tämä on se ainoa tilanne, jossa itse olen äitinä ollut ja minun on vaikea vertailla sitä muuhun. Kuitenkin viimeyön kaltainen ralli saa minut väkisin miettimään, miten onnekkaita olemme lasten suhteen olleet. Olemme välttäneet koliikin, refluksit, yöhuudot, päivähuudot ja korvatulehdukset. Että ei meillä sitten kai niin kovin rankkaa ole. -Paitsi täysikuun aikaan.

Minulta myös usein kysytään, onko Pikku Ukko ollut kovasti mustasukkainen Minimiehen synnyttyä. Yleensä vastaan, että "eipä juuri". Ja edelleen olen tätä mieltä. Jos mustasukkaisuudella tarkoitetaan sitä äärimuotoa, jolloin sisaruksesta yritetään päästä eroon hinnalla millä hyvänsä, vaiva ei ole meille pesiytynyt. Muutamana viime päivänä olen kuitenkin tehnyt havainnon tuosta kitisevästä ja kiukuttelevasta puolitoistavuotiaasta: kitinä ja kiukku ovat yleensä pahimmillaan, kun olen parkkeerannut itseni ja sosepurkin Minimiehen sitterin äärelle. Silloin huudetaan asiasta ja ilman, ympäri kämppää ja erinäisillä äänensävyillä ja -painoilla. Jos se on mustasukkaisuutta, vaihdan vastaustani: Kyllä, Pikku Ukko on joinain päivinä suorastaan ärsyttävän mustasukkainen.

Menossa on kp34. Hetki sitten valittelin sitä jatkuvaa vuotamista, nyt alan ihmetellä missä punahelma viipyy. Raskaana en ole kaikista kuvitelluista oireista huolimatta ja varmaan hyvä niin. Viime yön pimeydessä ehdin jo olla erittäin tyytyväinen siihen, että näitä on vain kaksi. Harmi vaan, ettei tunne kestä päivänvalossa. Toivoisin vain, että menkat alkaisivat ja saisin ehkäisyrenkaan paikoilleen. Ehkä sen mukana pääsisin tässä asiassa vähän eteenpäin eikä ainakaan tarvitsisi koko ajan kytätä tätä kroppaansa ja sen toimintaa.

Kyllästymiseen saakka tätä yhtä ja samaa

Täällä oirehditaan. Ilmassa (=kropassa) on havaittavissa yhtä jos toista, jonka naisen mieli saattaa helpostikin tulkita raskausoireeksi. Seuranamme on tutun tuntuinen kuvotus. Se alkaa heti aamusta ja jatkuu, kunnes alkaa taas uudestaan seuraavana aamuna. Tai jotenkin niin. Tämän varmaan kaikki haluavat tietää, mutta kerrompa silti: alakerrassa on märkää. Valkovuotoa on vaikka muille jakaa, mutta ehkä kuitenkin pidän sen kaiken itselläni. Viimeisenä, vaan ei vähäisimpänä, olen jo useampana päivänä odotellut menkkoja saapuvaksi alavatsatuntemusten perusteella. Menkkamaisia kipuja, juilimisia ja muita tuntemuksia on niin selkä- kuin vatsapuolellakin. Uskoakseni elämme kierron loppupuolta, mutta varmahan en voi olla. Joka tapauksessa kierto on jo nyt ollut pisin sitten synnytyksen. Se, kuinka pitkäksi se venyy, jää nähtäväksi.

Ovulaatiota en tikuttanut, mutta mielestäni oireet siihen suuntaan tulivat huomattavan aikaisin, ehkä jo ennen kp10:ä. Mahdollisuudet raskautumiseen ovat lähinnä teoreettiset, mutta koska minä olen omimmillani käytännön asioissa enkä juurikaan perusta teorioista, päätin suuressa uskossani piipahtaa paikallisessa marketissa tikkuostoksilla ja dipata. Tulos: negatiivinen. Ei siis raskaana.

Itse alan olla jo lähes kyllästynyt tähän soutamiseen ja huopaamiseen, mutta toisaalta näen tässä myös suuren komedian aineksia. Miten kaksi aikuista ihmistä voikin olla näin päättämättömiä tässä asiassa? Tai tiedänhän minä. Siksi kai, että päätös on niin lopullinen. Olemme sen verran vanhoja maailmaanähneitä, että jos lapsia haluaa lisää, niiden aika on NYT. Jos olisin vaikka kymmenen vuotta nuorempi, voisimme laittaa asian hyllylle odottelemaan kypsymistä, mutta nyt mennään ihan vain kypsymättömästi ja sen kyllä huomaa. Kaikesta huolimatta eilisiltana olin hiukan peloissani ajatuksesta, että olisin raskaana. Jotenkin kummasti sain kuitenkin itseni innostumaan asiasta ja testiä tehdessäni olin jo varsin valmis näkemään useammankin viivan. Voitte siis kuvitella, että ensimmäinen tunne testin tekemisen jälkeen oli pettymys. Ja jossain tuolla se pettymys edelleen on, mutta yritän kovasti naamioida sen helpotukseen.

Kermana tässä kakussa oli Miähen aamuinen kommentti ovenraosta heitettynä (ajoitti heittonsa varmaan juurikin tuohon hetkeen, ettei asiaa tarvitsisi TAAS puida raskaushullun vaimon kanssa sen pidempään...): "Olis se kyllä kiva, jos noita lapsia olisi enemmänkin." Kontekstina heittoon toimi eiliset sukulaispojan ristiäiset, joissa meillä oli kunnia olla mukana. Paikalla oli pikkuväkeä enemmänkin ja vaikka Miäs saikin juosta Pikku Ukon perässä aukomassa/sulkemassa ovia (Pikku Ukon ykkösharrastus tällä hetkellä:ovet) ja sytyttämässä/sammuttamassa valoja (Pikku Ukon kakkosharrastus: valokatkaisijat), taisi hän kuitenkin enimmäkseen nauttia hommasta. Tämän perusteella vauva-/raskauskuume ei ole vain emännän yksinoikeus, vaan siihen on ajoittain myös isännällä oma kiintiönsä. Ja niinhän se pitää ollakin, jos kerran vanhempainvapaisiinkin kiintiöitä suunnitellaan.

Keskipäivän masennusta

Siitäkin huolimatta, että tästä tekstistä saattaa tulla varsin epätoivoinen ja mollivoittoinen, uskallan vakuuttaa, ettei tilanne ole niin huolestuttava miltä se tuntuu. Keskipäivän masennus vain iskee joinain päivinä vähän kovempaa ja tämä sattuu olemaan yksi niistä päivistä.

Lupaus pidetty ja perhekerho korkattu. Tai siis avoin päiväkoti, ettei nyt ihan mene termit sekaisin. Hyvien aikomusten saattelemana raahauduimme sinne ja alku näyttikin varsin lupaavalta. Emme olleet sen enempää ensimmäiset kuin ainoatkaan paikalle ehtineet ja Pikku Ukko solahti lelujen maailmaan varsin kivuttomasti. Hetkeksi. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu tällä hetkellä leluosastolla siihen muovikasaa, josta lähtee ääntä. Mikä tahansa painettava nappula kelpaa, kunhan siitä vaan tapahtuu jotain. Harmikseni lähes jokaisessa ko. lelussa on joku nappula, joka ei toimi painamalla, vaan sitä on väännettävä, käännettävä tai vedettävä ja siihenhän se mielenkiinto sitten loppuukin. Tai vaihtuu aivan jäätävään turhautumiseen ja niin poika heittää itsensä lattialle, varmistaa, että päähän sattuu kumauttamalla sen maahan, ja aloittaa korvia, sydäntä ja hermoja raastavan huutomaratonin. Kun tähän yhtälöön vielä lisätään ripaus väsymystä, on keitto enemmän kuin valmis. Ja siihenhän se reissu tuolla lelujen ihmemaassa päättyi. Pikaisesti kotiin siis, murua rinnan alle ja hippulat vinkuen häkkisängyn uumeniin. Kokemus itsessään ei tainnut olla sen enempää kyvä kuin huonokaan. Kevyesti keskinkertainen siis. Paikka oli jees, työntekijätädit mukavia ja leluja oli ihan millä vain mittakaavalla riittävästi. Poikennemme siis toistekin, joskin ehkä toiseen ajankohtaan ja erilaisella väsymyksellä varustettuna. Mamatalkia en päässyt vielä kokeilemaan.

Elämämme on edellee aika rytmitöntä noin kellolla mitattuna. Meillä syödään, kun on nälkä ja nukutaan, kun väsyttää olipa kello sitten mitä hyvänsä (paitsi äiti, joka söisi koko ajan nälkää odottamatta ja nukkuisi vähintäänkin kellonympäri, jos se vain suinkin olisi mahdollista). Tosin iltaisin Pikku Ukko syö puuronsa klo 20 ja sammuu tuntia myöhemmin ihan omasta halustaan, joten se onneksi pitää jonkinlaista rytmiä yllä. Mutta päiväunien suhteen emme elä tarkasti kellon mukaan ja tämänpäivän kaltaisina päivinä homma levähtää käsiin. Sattui nimittäin käymään niin, että eiliset päikkärit jäivät Pikku Ukolta lyhyiksi ja olen ollut huomaavinani, että jos jonakin päivänä ei nukuta kunnolla, seuraavana päivänä nukutaan aikaisin ja mahdollisesti myös pitkään. Mutta auttaako tämä tieto arjessa? Näköjään ei. Enhän minä taaskaan osannut hommaa sen kummemmin ennakoida.

Sen verran avartava aamun kokemuksemme kuitenkin oli, että nyt taas muistan miksi en innostu noista julkisista äiti-lapsi -hommeleista: tulen kotiin tuntien syvää syyllisyyttä, alemmuuskomplekseissani kieriskellen ja valmiina vetämään koko äitiyteni hirteen. Tämä kaikki näköjään tapahtuu ilman, että tarvitsee edes käydä niitä vertailevia keskusteluja. Siitäkin huolimatta, että poikani olivat puettuja ja suittuja, pestyjä ja pyyhittyjä, minussa herää kummallinen tunne siitä, että ei minusta taida olla tähän. Minäkö muka olisin äiti? No en todellakaan. Alan itse(kin) epäilemään, etteivät nämä maailman suloisimmat lapsukaiset olekaan aikuisten oikeasti minun, vaan olen ne jostain lainannut ja täysin kykenemätön pitämään heistä huolta. Sitten tulen kotiin ja katson ympärilleni: leluvana vie olkkarin lattialta ihan joka suuntaan, pyykit - sekä puhtaat että likaiset - vaeltavat ympäri kämppää, tiskipöydällä on käynyt jonkin asteen vyöry, joka kohtaa uhkaa valua lattialle, ja ikkunoista näkee selvästi, että sormenjälkiä löytyy ja paljon. Minäkö muka kykeneväinen hoitamaan tätä huushollia? No juu, en todellakaan. Olen mahdollisimman kaukana siitä. Entä mitä teen, kun pojat nukkuvat ja minulla olisi hetki aikaa tiskikoneen tyhjäämiselle, pyykkien viikkaamiselle tai vaikka ikkunanpesulle? Surffaan netissä. Säälittävää. Tämä kierre jatkuu ajatuksissani sen verran pitkälle, että ehdin todeta itseni kykenemättömäksi oikeastaan mihinkään elämässä. Se, mistä moinen ajatusketju oikeasti sai alkunsa, on edelleen hämärän peitossa. Kun katson itseäni ulkopuolelta, en minä nyt niin kovin suuria puutteita itsessäni havaitse. Ihan minä olen kuin muutkin. Jostain syystä se sisus vaan on eri linjoilla. Ja sen sisuksen kanssa minä joudun elämään, ikävä kyllä. Onneksi nämä ajatukset ja tuntemukset ovat vain hetkiä ja siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko nousee päiväuniltaan, olen jo tavallinen oma itseni ja ihmettelen tätä hetkeä ja näitä ajatuksia hieman huvittuneena. Elämä on kummallista.

Projekti kolmonen... Realisti minussa on voitolla tässä sodassa suurimman osan ajasta nykyisin. Olemme siis tässä ja näin on hyvä. Mutta sitten tulee hetki, jolloin realisti lähtee ruokatauolle ilmoittamatta, ja silloin on tuli irti. Silloin minä haluan olla raskaana heti ja silloin minä haluan sen vauvan juuri nyt. Lupasin meidän vauvanvaatteet eteenpäin sisaruksen perheeseen. Realisti oli erittäin innoissaan mahdollisuudesta päästä eroon noista pienistä rievuista, jotka koostaan huolimatta vievät hurjan määrän tilaa vaatehuoneessa. Realisti oli kuitenkin kahvilla sillä hetkellä, kun niitä vaatteita pakkasin. Että minäkö en nyt sitten enää koskaan näitä omille lapsilleni pue? Hyvä, etten itkua vääntänyt hommaa tehdessäni. Teoreettinen mahdollisuus raskaanaolemiselle on edelleen olemassa. Sen verran meni hermo minipillereihin, että saavat minun osaltani olla ottamatta. Resepti ehkäisyrenkaalle on haettu ja nyt odotellaan menkkoja alkavaksi, jotta saadaan homma hoitoon. Pikainen laskutoimitus osoittaa, että eletään kp23, mutta sehän ei näillä kierroilla tarkoita yhtään mitään. Sen suuremmin en ovulaatiota kytännyt tai testaillut ja olen jättänyt päivätkin laskematta, kun nämä kierrot on viime aikoina olleet ihan mitä sattuu. Oireita voisin etsimällä löytää, mutta jätetään etsimättä. Uskoisin siis, että meidän perhe on kasassa ja koossa, mutta edelleenkään en uskalla asiaa kiveen kirjoittaa tai torilla julistaa, joten jatkamme hiljaisesti näin.

Matkalla kohti kunnon äitiyttä

En varmaankaan ole äideistä täydellisin, mutta noin suurinpiirtein homma on tähän asti toiminut. Rennolla otteella ja ajoittaisin lipsumisin, mutta toiminut kuitenkin. On kuitenkin asioita, joita olen karttanut ja nyt yhtäkkiä olen herännyt siihen todellisuuteen, että mahdanko menettää osan jotakin suurempaa, jos en niitä asioita kohtaa ja kokeile. Että olenko edes oikea äiti, jos en ole täyttänyt jokaista kohtaa kirjoittamattomalta listalta. Tai että jotta voisin tietää kaiken tästä äitiydestä, nämä asiat on ainakin koettava.

Yksi väistetyistä ja vältellyistä on kaiken karvaiset vauvaolkkarit, perhekerhot ja myttymuskarit. Olen ehkä tästä joskus aiemminkin vaahdonnut, mutta vaahtoampa vähän lisää. Ensinnäkin, paikallisen perhekerhon ajankohta on sen verran älytön, että pieneen mieleeni ei astuisi sinne edes yrittää. Se vaan ei sovi meille, että olisimme muka jossain paikassa X puettuina, suittuina ja aamupalamme nauttineina klo 9. Ei varsinkaan edes silloin, kun Minimies on päättänyt kertoa parhaat juttunsa klo 06 katkaisten äitinsä hyvin ansaitsemat yöunet siihen. Käytännössä siis joka aamu. En oikein tiedä mihin ne meidän aamut menee, mutta käynnistyminen on hyvin hidasta. Avoimessa päiväkodissa kävimme Pikku Ukon kanssa jotakuinkin vuosi sitten yhden kerran. Päivän ohjelmassa oli silloin joku musiikkituokio ja sehän ei viehättänyt Pikku Ukkoa just pätkän vertaa. Katseli jo silloin nenän varttaan moista toimintaa ja tuntui ajattelevan, että hänen miehinen egonsa jotenkin kärsii semmoisesta pehmoilusta. Uskaltaisin väittää, että nuori herra on jokseenkin musikaalinen tai ainakin rytmitaju on paikallaan, mutta kunnon jammausta sen pitää olla eikä mitään pikkusievää sormileikkiä. Voice of Finland on tämän hetken lemppariohjelma ja jokainen esitys mennään läpi tanssimalla. Vaihtoehtoisesti myös Titi-nalle käy.

Toisekseen, en tykkää vertailusta ja kuvittelen tuollaisten mammaolkkareiden olevan juurikin sitä. Joko teillä tehdään sitä ja tätä ja minkä merkkisiä vaippoja teillä käytetään. Sitä jatkuvaa pyrkimystä sopia joukkoon, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. En meinaa kestää sitä edes parhaiden ystävieni kanssa, joiden kanssa tarttumapintaa elämässä on lastakin suurempi läikkä. Mitä se on sitten niiden mammojen kanssa, joiden kanssa puheenaiheet ovat vain ja ainoastaan lapsissa?

Pikku Ukko on kuitenkin se motivaattori, joka on saanut tämän mamman miettimään, että pitäisiköhän sitä johonkin suuntaan aktivoitua. Ystävämme herra Google kertoo naapurustostamme löytyvän avoimen päiväkodin, jonka aukioloajat saattaisivat olla mahdollisia hitaastikin liikenteeseen selviävälle kolmikollemme. Mitään kamalan kehittynyttä yhteisleikkiä tuollainen 1,5-v. tuskin vielä kaipaa, mutta ne harvat kerrat, kun muita pikkukansalaisia on paikalla ollut, ovat osoittaneet, että kyllä tuo otus vaan kaipaa seuraa. Siis muitakin, kuin ikäloput äidin. Primitiivinen kikattelu toisen pikkuihmisen kanssa näyttää olevan huomattavasti mukavampaa. Rasti seinään on siis piirretty ja henkinen valmistautuminen aloitettu. Jos kaikki menee putkeen, aion siirtyä kunnon äitien kategoriaan heti huomenissa ja raahata lapseni tuohon naapurustomme päivähoitokeitaaseen.

Jonkinlaisena motivaattorina asiassa toimii myös salainen yksinäisyyteni. Sosiaaliset taitoni alkavat olla lähes minimaaliset keskustellessani päivät päästään näiden nassikoiden kanssa ja koska eniten käyttämäni lauseet ovat valikosta "haiset sä? Onko sulla jotain siellä vaipassa?", pelkään mahdollisia keskusteluja aikuisten tai muuten vain fiksujen ihmisten kanssa. En edelleenkään voi sietää sitä vertailua, jollaiseksi tuollaiset äiti-lapsi-systeemit kuvittelen, mutta taidan olla sen verran epätoivoinen, että olen valmis työntämään pääni ohdakepuskaan. Sitä paitsi, jos en puhu näistä lapsistani, mistä minä sitten puhuisin? Eihän minun elämääni juuri muuta tällä hetkellä mahdu. Päivän politiikkaan minulla ei ole paljoa sanottavaa.