Palvelukseen halutaan Maija Poppanen

Jos viimeksi kirjoitin, että olo on raskas ja tukala, nykyistä oloa tuskin voi enää sanoin kuvata. Ymmärrän todellakin miksi tästä tilasta käytetään termiä "raskaana". Vyötärön seutu alkaa olla sen verran painava, ettei oikein mistään meinaa tulla mitään ja kaikenlainen kyykkiminen ja kumartelu on varsin rasittavaa. Vauva menee kurtuille väkisinkin moisista asennoista. Toivoisinkin meille seuraaviksi viikoiksi jonkinlaista Maija Poppasta pyörimään tänne. Riittää, kun hän korjaa lelut (ja miksei myös hyötyesineet, jotka Pikku Ukon mittapuulla mitattuna kuuluvat myös leluihin) lattioilta, imuroi edes joskus ja käy puolestani vessassa. Olisiko se liikaa vaadittu? Niin, siis olen aika kyllästynyt tuohon jatkuvaan vessassa ravaamiseen varsinkin, kun Pikku Ukon mielestä hänen on aina päästävä mukaan. Itse asiassa tuo outo mieltymys ei taida liittyä yksin äitiin, vaan osansa siitä saavat niin isä kuin teinitkin. Käy siinä sitten tarpeillasi, kun toinen istuu oven takana kiljumassa.

Pikku Ukon elämässä on muutenkin tapahtunut sekä imarteleva, nöyryyttävä (vai mikä se sana on, jolla tarkoitetaan sitä, että "saa minut tuntemaan nöyryyttä"???) että ärsyttävä muutos. Tähän asti elämän keskiö on ollut jaettu erinäisiin sektoreihin, joihin on mahtunut erinäisiä ihmisiä - nyt on vain yksi sektori ja siihen mahtuu vain äiti. Kyllähän se siis oikeasti saa nöyräksi ja laittaa miettimään sitä vastuuta, joka minulla pienen ihmisen elämässä on ja sitä luottamusta, jolla hän minuun "takertuu", mutta joskus toivoisi, että joku muukin kelpaisi. Mutta kai tässä sitä perusluottamusta rakennetaan ja kerta toisensa jälkeen on vain luotava kokemuksia siitä, että ei se äiti ole mihinkään hävinnyt, vaikka se välillä vessassa käykin.

Raskaus alkaa hämmästyksekseni olla jotakuinkin loppusuoralla. Jos laskettuna aikana jotain konkreettista tapahtuisi, jakautuminen tapahtuisi noin 6,5 viikon päästä. Ja vaikka konkretia tapahtumassa todennäköisesti siirtyy sinne kahden viikon päähän la:sta, ei siihenkään mikään mahdoton matka enää ole. Yön hiljaisina tunteina kuuntelen vauvan liikehdintää ja Pikku Ukon tuhinaa ja mietin, että miten tästä oikein tullaan selviämään. Mielessäni pyörivät kauhukuvat ovat aikalailla katastrofin aineksista kasattuja ja pimeydessä millekään realistiselle järjen äänelle on turha etsiä kaikupohjaa. Sitä ei vain ole. Jottei kukaan ymmärrä väärin (siis siltä varalta, että täällä joku käy näitä harvoja postauksia tutkailemassa), niin en minä ole tätä raskautta missään vaiheessa katunut. Minä haluan tämän lapsen ja hän on minulle ihan älyttömän rakas. Että kai me sitten selvitään, kun vaihtoehtoja ei ole.

Raskausajan vaivoista ykkösenä tuli ehdottomasti peräpukama. Siitä sain kärsiä jo Pikku Ukkoa odotellessa ja varsin varhaisilla viikoilla se ilmaantui riemastuttamaan elämääni nytkin. Nopeasti sen kuitenkin syrjäyttivät ikävät rytmihäiriöt, jotka ovat onneksi laantuneet sairasloman ja rauhoittumisen avulla. Ihan kaikkein kauheimmaksi on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut tuo jatkuva sokereiden kyttäys. Laitoin arvoja taas maanantaina neuvolan suuntaan ja myös pienen maininnan siitä, että ä-polilta ei olla asian tiimoilta olla oltu missään yhteydessä tänne päin. Samana päivänä sain sitten puhelun polilta ja olisin jo siinä kohtaa voinut vannoa, että th on sinne soittanut ja sen lähetteen kanssa oli ollut jotain hämminkiä. Ja myöhempi puhelu th:lta osoitti asian olleen juurikin näin. No juu, mutta sain hoitajalta siis taas opastusta ruokavalion suhteen ja mittausten suhteen. Menen huomenna käymään polilla, jossa ensin ultrataan vauva ja saadaan jonkinlainen kokoarvio. Jos koossa ei ole mitään hurjia pyrähdyksiä, jatketaan ruokavaliolla, mutta jos vauva alkaa täyttää jättiläisen mitat, otetaan insuliinit käyttöön heti. Itse en usko vauvan olevan millään tavoin kookas, mikä johtunee siitä, että ajatuskin insuliineista ärsyttää. Jos tilanne sitä vaatii, niin onhan se vauvan hyväksi tehtävä, mutta silti koko homma ärsyttää.

Toisaalta myös tuo ruokavalio ärsyttää. Teen varmastikin jotain väärin, mutta jos noudatan ohjeita (niiden ristiriidasta huolimatta), joita olen tähän mennessä saanut, olen niin nälkäinen, että siitä kärsii koko perhe. Eilen yritin olla oikein mallipotilas ruokavalion suhteen sillä seurauksella, että ampiainenkin jäi toiseksi kiukunmäärässä. Ja kun yhden päivän kituu laskien tunteja siihen, koska saa seuraavan läpinäkyvän ruisleivän viipaleen syödä, voi olla varma, että jossain kohtaa on pakko saada jotain vähän tuhdimmin. Itselläni se oli heti alkajaisiksi aamupalalla tänään. Vetäisin sellaisen mättöannoksen muroja, että vaikka tähän asti nuo aterian jälkeiset arvot ovatkin olleet suht siistejä, vedin ehdottomasti pohjat sillä saralla. Ei siis mättöannosta muroja enää. Mutta huomenna siis tapaan ensin lääkärin ja sen jälkeen vielä hoitajan, jolta toivottavasti saan ohjeita siihen, millä nälkä pidetään loitolla kaiken tämän härdellin keskellä.

Tulipas negatiivissävytteinen postaus. Positiivisena loppukaneettina todettakoon kuitenkin, että olen onnellinen. Sokereiden mittaus loppuu aikanaan, maha muuttuu kiinteästä pallosta löllöksi pullataikinaksi, jonka kanssa kumartelu taas sujuu ja arki lähtee ihan varmasti rullaamaan, kunhan sinne asti päästään.

33+3

Kaksi kuukautta la:aan

Syksy taisi sitten jollain mittapuulla mitattuna tulla. Sää näyttää olevan mitä mainioin ja lehdetkin pysyvät sinnikkäästi puissa, mutta rään määrä lienee suoraan verrannollinen vuodenaikojen vaihteluun. Ja räkää täällä todellakin riittää. Monta päivää on jo köhitty ja loppua ei tunnu olevan näköpiirissä. Pikku Ukko on toistaiseksi säilynyt varsinkin terveenä, mutta perheen aikuiset eivät meinaa tolpilleen selvitä. Onneksi sentään voidaan päiväuneilla vuorotellen.

Sokeririntamaan tästä flunssasta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä. Mitään kun ei tee mieli syödä, annokset pysyvät pikkuruisina ja sokerit kohdillaan. Aamuarvo oli 4,9, mikä on alhaisempi kuin ikinä. Tai ainakaan koko sinä aikana, kun olen arvoja seuraillut. Kaikenkaikkiaan sokerirumba ei kuitenkaan ole ihan näin hyvällä tolalla. Laitoin maanantaina viikon arvot neuvolaan ja sieltähän täti sitten rimpautti ja totesi, että eihän tuo tilanne nyt niin kovin hyvältä näytä. Itseasiassa arvot - jopa ne tunti aterian jälkeen mitatut, joissa ei tähän asti ole ollut suurta häikkää - kipuavat ylöspäin kovalla hopulla. Tällä kertaa voin rehellisesti sanoa tehneeni ruokavaliooni muutoksia. Suklaat ovat jääneet kokonaan pois sen myötä, kun jäin sairaslomalle ja lepääminen on helpompaa, ja valkoisia viljoja vältän viimeiseen asti. Omalla kohdallani kaikki tuo häslinki ja ruokarytmin säännöllistäminen tarkoittaa lähes jatkuvaa nälkää, mutta eiköhän tämä kroppa tästä vielä totu asiain kulkuun. Kaikesta vaivannäöstäni huolimatta lähete äitiyspolille lähti ja siellä sitten kuulemma mietitään uusia keinoja arvojen normalisoimiseksi. Lääkitys ei edelleenkään houkuta, kun tämä tauti pitäisi pystyä selättämään ihan ruokavaliollakin, mutta kai sitä on pakko harkita, jos se on sitten se keino, jolla vauva voi paremmin.

Muuten olo alkaa olla aika iso ja raskas. Kaiken sorttinen kyykkiminen on sen verran inhan tuntuista, että olen harkinnut siivoavani seuraavan kerran joskus synnytyksen jälkeen. Siis reilun kahden kuukauden päästä. Lelut lojukoon lattioilla, kuten myös jätepaperit, joita Pikku Ukko syvällä hartaudella levittelee ympäriinsä. Huonompi homma onkin sitten ruuanlaitto, kun jostain kumman syystä kattilatkaan eivät pysy kaapissa, vaan ovat pitkin kämpän lattioita. Siirtynemme siis lähiaikoina kokonaan mikroruokintaan? No juu, appivanhemmat ovat tulossa viikonlopuksi, joten ehkä sen varjolla saan lahjottua Miähen keräyspuuhiin tässä päivänä muutamana.

Tänään on tasan kaksi kuukautta viralliseen laskettuun aikaan, joka on siis 5.11. Se, jonka mukaan itse elämääni pyrin elämään, on kuitenkin kaksi viikkoa myöhemmin ihan vain siitä syystä, että Pikku Ukkoa odotellessa ne kaksi ylimennyttä viikkoa olivat niin älyttömän raskaita. Nyt siis tähtään jonnekin sinne marraskuun puolivälin paikkeille. Merkkipaalun ylitys lienee kuitenkin tämäkin.

31+2

Ps. Löysin kengät ja mammamahan peittävät sukkahousutkin löytyivät herra Googlen ihmeellisestä maailmasta. Täällä ollaan siis valmiina viikonlopun pippaloihin. Kun vaan jaksaisi tavalla tai toisella ryömiä paikalle....

Supistavat kengät

Viikon päästä on suvussa häät. Eivät omani, mutta eivät kovin kaukaisetkaan. Häät ovat pienet ja mukaan pääsevät vain harvat ja valitut. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että häihin - suuriin tai pieniin - ihmisten oletetaan pukeutuvan juhlavasti. Minulla ei ole mitään häitä vastaan, päinvastoin. Olen onnellinen parin puolesta ja toivon heille kaikkea hyvää. MUTTA itsekkäästi ajateltuna näiden häiden ajankohta on mahdollisimman huono. Tai siis vaatteiden suhteen huono. Jos kaikki menee hyvin eikä kukaan asianosaisista muuta mieltään, tämä on minun viimeinen raskauteni. Minun ei siis ole syytä (eikä oikein järkeäkään) hankkia kalliita äitiyskolttuja ja muita vatsan mukaan valittuja prumeluureja, kun käyttämättähän nuo tulevaisuudessa jäävät. Ylipäänsä inhoan ostaa vaatteita, joiden käyttö rajoittuu vain pieneen marginaaliin kohtaamistani tilanteista. Jep, vaatekaappini sisältö noudattelee aikalailla farkku-huppari -linjaa. 

Onnekseni onnistuin löytämään jonkinlaisen semijuhlavan koltun riekaleen ihan vain netissä surffaamalla ja jopa suhteellisen halvalla. Ongelma siltä osin siis ratkaistu. Vaatekaapista löytyi vielä päälle menevä "bolerontapainen", joten vaikka mekkonen onkin ehkä hieman kesäinen, se  menee varsin mainiosti hieman kylmemmässäkin säässä. Mammamahan kätkevän (tai oikeammin sitä korostavan) syystakin nappasin H&M:n tangosta ja pienen pohdinnan jälkeen löysin myös tilaani soveltuvat sukkahousut netistä. Olen siis ollut ahkerana viime päivinä. 

Ongelmaksi ovat muodostumassa kengät. Jo hamasta nuoruudestani muistan ajanjaksoja, jotka päätyivät itkupotkuraivareihin kenkäostosten jälkeen, kun mitään sopivaa ei koskaan löytynyt. Jossakin vaiheessa laukaisin ne äitini pelkäämät sanat "mä en lähe koko juhliin" ja huomaan noiden sanojen pyörivän tälläkin hetkellä kielen päällä. Eilinen meni aika tehokkaasti kenkäkauppojen ympärillä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Haen yhä uudestaan ne vanhat, juhliin tarkoitetut kenkäni kaapin perukoilta ja yhä uudestaan totean, että ne eivät siis todellakaan mahdu jalkoihini enää/tällä hetkellä. 

Kenkäkaupoilla pörrääminen taisi intensiivisyydessään mennä ohi hyvinvointini: supisteli ja paljon. Koko iltapäivän suorastaan. Jossain vaiheessa (lue: kaikki ostoskeskuksen kenkäkaupat kierreltyäni) tulin järkiini ja aloitin taivalluksen kohti kotia. Tuossa vaiheessa supisti noin 10 minuutin välillä ja puhe alkoi olla jo hankalaa supistuksen aikana. Onneksi bussiin ja istumaan pääseminen helpotti ja olo normalisoitui. Kengät tosin jäivät ostamatta.

30+4

Saikulla

Lääkärissä käyty. Ja "kaikki kunnossa" -puhe kuunneltu. Tai siis, paastosokeri oli 5,4 ja kolesterolit vaikka minkälaisissa lukemissa, mutta niistä ei taideta syytä näille rytmihäiriöille saada. Olo on oikeastaan mitä mainioin, jos vain makaa sohvalla eikä tee mitään. Pikaisesti teen tästä sen keittiöpöytädiagnoosin, että häiriöt ovat suorassa suhteessa rasitukseen. Tämän huomion myös lääkäri vahvisti lisäten, että stressi siihen päälle ei varmaan ainakaan vähennä oireita.

Tarkoitus oli mennä lääkäriin reippaana ja hyvinvoivana, mutta yllättäen huomasin kyynelehtiväni kuin pahainen teini sillä seurauksella, että sain sairaskertomukseeni merkinnän "aivan uupunut". Sairasloma ei ole minulle mitenkään kunnia-asia ja mieluusti olisin vielä töissä käynyt, mutta sen verran järjissäni olen, että tajuan itsekin olevani työkunnoton. Siis työhöni nähden. Sitä kun edelleen ollaan vastuussa muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Lääkärin kanssa tultiin siis siihen tulokseen, että ei tämä kunto tästä seuraavien viiden viikon aikana niin paljoa parane, että minusta töihin vielä olisi ja saikku kestää siis äitiysloman alkuun. Ihan hurjaa. Siis että se äippäloma on noin lähellä. Hieman anteeksipyydellen vein sairaslomalaput esimiehelle, joka ei minun nöyristelyistäni juurikaan välittänyt. Totesi vain, ettei olettanutkaan minun enää palaavan töihin ja piti itsestäänselvänä, että meidän alalta äitiysloman portti avataan hieman sovittua aikaisemmin. Suhtautui asiaan siis tosi asiallisesti ja suorastaan mukavasti. Merkillepantavaa lienee, että viime viikolla saadussa sairaslomalapussa yksi loman syy oli "raskauden aikainen väsymys" - tämän päiväisessä luki "raskauden aikainen väsymys ja uupumus". Jos ei tuo viikon sairasloma siis muuta saanut aikaan, niin ainakin se uuvutti, vai miten tuo nyt pitäisi tulkita???

Jos ihmeelliseltä tuntuu äitiysloman läheisyys, vähintään yhtä ihmeelliseltä tuntuu ajatella, että meillä on kohta vauva. Siis jos kaikki menee hyvin. Edelleen välillä mietin ja pelkään pahimpia mahdollisia ja varsinkin yön hiljaisina tunteina, vessareissun jälkeen unta odotellessa, onnistun ahdistamaan itseni vaikka minkälaisilla skenaarioille. Milloin kuolee kukakin ja aina tilanne on yhtä kehno. Mutta niin, siis se vauva... Pikkuhiljaa alan havaita itsessäni jotain orastavaa valmistautumista asiaan. Kovasti tekisi mieli ostaa vauvalle jotain pientä tai ainakin alkaa jo pyykätä noita Pikku Ukon vanhoja vermeitä varastosta. Samaan aikaan huomaan iskostaneeni tajuntaani päivämäärän, jolloin 42 viikkoa on täynnä ja odotus varmasti päättyy. Joskus löydän itseni ihmettelemästä, että mitä jos tämä lapsukainen onkin edellistä kiireisempi eikä jaksakaan odottaa käynnistykseen asti, mutta nopeasti onnistun realisoimaan itseni asian suhteen. Tulipa hän koska hyvänsä, se tapahtuu PIAN. Ihan kohtahan tässä ollaan marraskuussa.

Sokerit eivät meinaa millään asettua uomiinsa ja laitoinkin niistä sähköpostia neuvolaan eilen. Terkkari soitti tänään kovistellakseen minua vielä vähän lisää ja tässä nyt sitten yritetään tehdä muutoksia ruokavalioon siihen tahtiin, että ensi viikolla lukemat ovat mallikelpoiset ja äitiyspolin diabeteshoitaja jää minulle edelleen tuntemattomaksi. Olen mittaillut aamuarvoja ja ottanut toisen lukeman ennen iltapalaa, kun olen huomannut sen kohoavana herkästi. Yritän muistaa vuorokausikäyrän ottamisen huomenna. Toistaiseksi kaikki arvot ovat olleet päälle viiden raja-arvon ollessa 5,5. Arvot kuulemma ovat oikeasti korkeita ja aihetta millekään leikkimiselle ei tässä vaiheessa ole. On siis vaan pakko yrittää paneutua asioihin kunnolla ja saada jotain konkreettista muutosta aikaan.

Näillä mennään tänään 30+1.

Kiukkupussintulehdusko?

Pikku Ukko saavutti vuoden kunnioittavan iän viime viikolla. Ihan huimaa ajatella mitä kaikkea lapsi ekana elinvuotenaan oppii ja mitä kaikkea pienessä kropassa ekan vuoden aikana tapahtuu. Vuosi sitten toimme kotiin pienen nyytin, jonka kyvyt ja taidot olivat aika minimissä ja nyt meillä häärää taapero, jonka vauhtia ei pitele mikään, joka juttelee kovaäänisesti ja huomiota vaativasti ja joka tuntee ja tunnistaa lähi-ihmisensä. Sen lisäksi tuo nyytti on lähes kolminkertaistanut painonsa ja kasvattanut varttaan 30cm kulkien ihan omilla käyrillään.

Juhlan kunniaksi kävimme myös 1-vuotisneuvolassa, josta siis nuo lukemat ovat peräisin. Pikku Ukko sai kolme rokotusta isän sylissä istuen äidin lähes vuodattaessa kyyneliä katsoen huoneen valkeaa nurkkaa (ai minustako muka joku hoitaja joskus? Ei ikinä!!!). Illalla pojalle nousi kuume ja vaikka lämpöily onkin lakannut, seuranamme on hyvin kiukkuinen pikkumies. Pinna tuntuu olevan kireällä asiasta kuin asiasta ja mikään ei kelpaa. Syliin on päästävä, mutta siellä ei viihdy. Leluja haetaan ja siirretään paikasta toiseen ja sitten on suuri kiukku ja harmi, kun ne ovat missä ovat. Suurimman raivon saa aikaiseksi kuitenkin kaurapuuro. Mistä ne lapset tietääkin, että sen on tarkoitus olla pahaa??? Entä onko tämä kiukku ja raivo pysyvää, vai onko kyseessä vain rokotuksien aiheuttama, ohimenevä kiukkupussintulehdus?

Jottei nuoren herran elämä vaan liiaksi olisi rutiineihin sidottu, jäi äiti sairaslomalle eilen. Sydän on jo pitemmän aikaa pompotellut ihan omaan tahtiinsa ja se tahti ei ole tasainen. Joinakin päivinä selvitään muutamalla pienellä häiriöllä, mutta takana on myös niitä päiviä, jolloin syke ei pysy missään kuosissa koko päivänä ja vaikka kuinka minulle hoetaan, että tuollaiset rytmihäiriöt ovat vaarattomia, ne väsyttävät. Sitä paitsi, kun sitä väkisinkin miettii tuollaisina päivinä sitä omaa vointiaan ja tahtomattaankin keskittyy ihan vain elämiseen, hoidossani olevat ihmiset jäävät pakostakin kakkoseksi. Ja sehän ei  taas ole kovin turvallista heille. Kävin siis lääkärissä eilen ja seuraavan viikon ihan vain lepäilen. Tänään kävin labrassa ja ensi viikolla menen kuulemaan jo ennalta arvattavaa puhetta siitä, että arvot ovat kaikki priimaa ja missään ei mitään vikaa ole. Hyvä tietysti niin, mutta joskus toivoisi, että olisi joku helposti korjattava pikku juttu jossakin, ettei täysin mene mielenvian piikkiin.

Mutta Pikku Ukon elämä meni siis aivan sekaisin siitä tosiasiasta, että äiti onkin kotona. Väsynyt nuori herra kiukkusi ja raivosi lähes tunnin ennen kuin äiti luovutti ja antoi pojan isälle. Sillä seurauksella, että nuori herra rauhoittui noin nanosekunnissa ja nukahti samanmoisessa minuutissa. Hetken aikaa mietin, että olisiko siellä töissä sittenkin päässyt helpommalla, mutta ajatus kesti todellakin vain tuon hetken. Ei minulla siis oikeasti mikään kiire sieltä töistä ole pois. Itse kuitenkin tiedostan sen, että en minä ihan työkuntoinen ole. Töissä tulee pitkin päivää vastaan monenmoisia tilanteita, joihin on kyettävä reagoimaan nopeasti ja siihen minusta ei tällä hetkellä ole. Voin toki nähdä tilanteen ja rekisteröidä, että kohta jotain tapahtuu, mutta tapahtuman estäjäksi minusta ei ole. Katsotaan siis helpottaako rytmihäiriöt ihan kotona ololla ja levolla.

Terveydenhoitaja tsekkasi myös nuo kiusalliset verensokerini. Eihän ne nyt ihan puhtaita lukemia ollut, mutta luulin selvinneeni jotenkuten kuitenkin. Vaan en selvinnyt. Kaksi viikkoa voidaan kuulemma vielä katsoa, mutta lukemat on saatava alas. Piste. Täti-th sanoi haluavansa arvoni parin viikon päästä sähköpostiinsa ja jos niissä on yksikin ylitys, lähtee lähete äitiyspolille välittömästi. Ukaasi annettiin toissapäivänä iltapäivällä ja olen jo saanut mitattua kaksi ylitystä :(. Jotain pitäisi siis aikuisten oikeasti asialle tehdä.

Radi ja muuta pientä

Piipahdin (no joo, siis lojuin sen tiukan kaksi tuntisen...) sokerirasituksessa viime viikolla. Koska edellisessä raskaudessa koin tuon ikävän tapahtuman kahdesti ja molemmilla kerroilla selvisin puhtain paperein, en ajatellut asiaa oikeastaan sen enempää. Vähän läpihuutojuttuna ajattelin homman vetää ja hoitaa sen pois päiväjärjestyksestä. Pikamittarilla paastoarvo antoi lukemaksi 4,8 ja kun labrahoitaja sanoi rajan olevan 5,3, en asiaa sen enempää ajatellut. Hoitaja myös sanoi, että mikäli narahdus käy, ovat neuvolasta yhteydessä vielä samana päivänä. Huokaisin siis helpotuksesta illalla, kun ei neuvolasta mitään kuulunut ja siirsin koko asian unohdettujen joukkoon. Unohdetuissa asia lojui vielä tänäänkin neuvolaan mennessä. Vuorossa oli lääkärineuvola, jonne kuitenkin mennään terkkarin huoneen kautta. Terveydenhoitaja oli siellä sitten vastassa noiden sokeritulosten kanssa ja ystävällisesti tiedotti paastoarvon olevan sievästi koholla. Vaikka muut arvot olivat normaalien rajoissa, narahdus kävi silti. Menen siis ylihuomenna ohjauskäynnille ja verensokerimittarin hakuun. Ärsyttää ja sapettaa, mutta josko tästä saisi motivaatiota tehdä elämäntaparemonttia vähän kauaskantoisemminkin.

Muuten raskaus kulkee omia ratojaan. Lääkäri totesi vauvan vaikuttavan isolta viikkoihin nähden. Jep, tosi kiva lausahdus kuultuani juuri tuon radi-diagnoosin. Lääkäri taisi huomata kauhistuneen ilmeeni ja tarkensi, että vauva lienee ihan normaalin kokoinen, on vaan niin kummallisessa asennossa, että se nostaa sf-mittaa. Toivon siis pääseväni vielä ennen marraskuuta jonkinlaiseen kokoarvioon. Raskaus on tuonut mukanaan muutamia pikkuvaivoja, joista ikävämpiä ovat rytmihäiriöt ja se surullisen kuuluisa pukama. Rytmihäiriöt eivät kuulemma ole vaarallisia, vaikka lääkäri onnistui jonkun lisälyönnin tänään myös kuulemaan, mutta osasi selittää asian niin hienosti, että onnistuin uskomaan, etten ole tähän vaivaan ihan heti kuolemassa. Maha on todellakin kasvanut ja painaa jo sen verran, että koettelee aina välillä. Eikä ihan helpolla ole selkäkään päässyt. Mutta hengissä ollaan ja elämä jatkuu, joten riittäköön tämä näistä valituksista.

Rv 27+2.

Säikähdyksellä selvittiin

Vuorotyö ja bloggailu ei näytä sopivan samaan pakettiin. Ei ainakaan allekirjoittaneen elämässä. Omassa työssäni teen pelkkää päivävuoroa ja senkin jälkeen olen vaikka kuinka väsynyt, mutta tämä vuorotyö on lähinnä tappavaa tässä elämäntilanteessa niin paljon kun siitä normioloissa olenkin tykännyt. Tämä mainittakoon (teko)syynä blogin hiljaisuuteen, ei niinkään väsymyksenvalituksena ;). Valittaakin tosin joskus tekisi mieli. Ihan sillälailla sydämen kyllyydestä ja täysin suodattamatta. Jotenkin vain en koe sitä sallituksi. Tai siis tarkoitan, että olen hyvin, hyvin onnellinen sekä Pikku Ukon olemassa olosta että Minimiehen odottelusta ja jotenkin kummallisesti koen, että näiden kahden onnellisen asian arvo laskee, jos lieveilmiöistä valitan. Hassu ajatus, myönnän sen itsekin, mutta niin se vaan joskus menee.

Parissakin blogissa on ollut ajatuksiaherättäviä kirjoituksia siitä, miten toisen odottaminen eroaa ensimmäisestä odotuksesta. Muutama sana siis tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Itse raskaus tuntuu menevän aikalailla samoja ratoja, kuin ensimmäinenkin (tai siis, olihan meillä se keskenmeno, joten Pikku Ukon odotus oli jo toinen raskaus, mutta kun ei se ensimmäinen sen pidemmälle edennyt, verrattakoon näitä kahta tähän asti edennyttä). Oireet ovat pääsääntöisesti samanlaiset ja muutenkin tiettyä identtisyyttä on havaittavissa. Omat oloni ovat kuitenkin olleet hieman toisistaan poikkeavia. Syynä tähän lienee se, että Pikku Ukkoa odotellessa istuin koulun penkillä ja minulla oli tylsien luentojen aikana aikaa kuunnella itseäni, nipistelyjäni ja vauvan liikehdintää. Nyt tuo ikiliikkujaksi tituleerattu Pikku Ukko vie sen verran huomiota, että itsensä kuuntelu on jäänyt toiselle sijalle. Töissäkään ei aina ja koko ajan kykene keskittymään itseensä ja sekin lienee vaikuttaa asiaan. Vauva-asiat eivät siis pyöri mielessä ihan koko aikaa ja viikot joudun aina laskemaan uudestaan, kun sitä tietoa johonkin tarvitaan. Kaikenlaiset kropan krempat ovat myös alkaneet huomattavasti aikaisemmin tällä kertaa. Selväksi on jo nyt tullut, että ihan täysin ei ruhoni ole edellisestä ponnistuksesta toipunut ja nyt maksellaan huviveroa siitä. Selkää jomottelee, liitoskipuja löytyy ja peräpukama lähentee Guinessin ennätystenkirja -kokoa. Maha pullahti näkyviin huomattavasti aikaisemmin ja jotain supistusten tapaistakin olen ollut tuntevinani viimeistään tänään. Niin, ja rytmihäiriöitä. Siinä vasta ikävä vaiva. Niistä juttelin viimeksi neuvolassa, mutta ovat kuulemma normaaleita, jos eivät nyt ihan joka päiväisiksi ylly. Tällä viikolla niitä on kieltämättä ollut aika monena päivänä ja ne saavat olon aika ikäväksi. Varsinkin tuntitolkulla kestäessään. Mielialaltani olen tainnut tässä toisessa raskaudessa olla seesteisempi. Paniikissa olen edelleen ajoittain ja pelot seuraavat kintereillä, mutta jotenkin olen kuitenkin rennompi enkä taida ihan joka paniikin häivähdykseen reagoida. Doppler on käytössä satunnaisesti päivinä, jolloin liikkeitä ei ole tuntenut/huomannut/tuntenut, mutta säännöllisesti härveli ei ole käytössä ollut.

Paniikista puheenollen... Ensimmäiset käyrät on otettu. Teen työtäni siis erityislasten kanssa ja yhtenä päivänä menin tilanteeseen, johon näin jälkikäteen ajatellen minulla ei ollut mitään asiaa. Vaistojen varassa kun mennään, niin tilanne on pysäytettävä silloin kun se on päällä ja tälläiseen tilanteeseen siis itseni työnsin. Sillä seurauksella, että sain potkun mahaani. Siis itseni ulkopuolelta. Potku ei ollut onneksi kovin voimakas ja tuli vasemmalle puolelle, kun vauva selvästi majailee oikealla, mutta työvuoron läpi jatkunut jomottelu sai minut tekemään visiitin päivystykseen. Olin käyrillä jonkin aikaa ja koska näytti hyvältä, totesimme, että mitään vahinkoa potku ei aikaan saanut. Mutta kyllä se silti säikäytti.

Viikkoja tällä hetkellä kasassa (mikäli oikein laskin) 24+3, joten kovaa vauhtia mennään.