Äitienpäivän kynnyksellä

Viimeiset viikot ovat tuoneet elämääni tunteen, jota kuulemani mukaan kenenkään äidin on vaikea välttää: syyllisyyden. Miäs yrittää jatkuvasti sanoa, ettei moiselle tunteelle ole realistisesti mitään syytä, mutta uskoisko naisen tunteet miehen ääntä? Ei ainakaan tässä taloudessa. Ensin tunsin jonkinlaista syyllisyyttä siitä, että olen kotona enkä tuo rahaa perheeseen. Samaan aikaan tunsin syyllisyyttä myös siitä, etten saa edes näitä kotikuvioita hoidettua riittävän hyvin. Pölykoirat kiitää ympäri kämppää ja ulisevat mennessään. Pahimpia sitten ajoittain raavin imurin rähjäkkeellä kasaan ja toivon sen muuttavan yleisilmettä edes vähän. Sitten menin töihin ja siitä se syyllisyys vasta alkoikin. Aamulla lähden syyllisenä ja iltapäivästä palaan vielä syyllisempänä. Syyllisenä siitä, etten ole lapseni kanssa kotona. Syyllisenä siitä, etten ollut osannut hoitaa asioitani niin, että minulla olisi mahdollista olla kotona lapseni kanssa. Syyllisyyttä siitä, että kuitenkin työpaikkani on ihan ok enkä ole sieltä ehdoin tahdoin koko päivää pyrkimässä pois. Syyllisenä siitä, että annettuani kaikkeni työpäivän aikana muiden lapsille, olen niin väsynyt illalla, että oma lapseni jää vähemmälle. Syyllisenä siitä, etten ole ajatellut maha.asukasta päivän aikana riittävästi... Lista on aivan loputon.

Itsekin tajuan, että asiat ovat kaikesta syyllisyydestä huolimatta hyvin. Miäs ja Pikku Ukko pärjäävät kotona loistavasti, käyvät keinumassa ja tekevät "miesten juttuja". Koti näyttää lähinnä sotatantereelta, mutta mitä sitten? Ei tähän kai kuole? Miäs hoitaa innokkaasti pyykinpesua ja laittaa ruuan, eikö niillä jo aika pitkälle pääse? Työpaikkani on omalta alaltani ja oikeasti mielenkiintoinen ja opettavainen paikka, josta on minulle tulevaisuudessa ihan varmasti hyötyä. Sitä paitsi, maha-asukas alkaa itse muistutella olemassa olostaan niin, ettei sitä ihan tuosta vain unohdeta. Pienen pientä "rapsutusta" olen tuntenut jo useana päivänä ja mikäli oikein muistan, näillä on jotain tekemistä vauvan liikkeiden kanssa. Ihana tunne, joka saa hymyilemään typerästi millon missäkin työpalaverissa! Voinko siis hyvällä omalla tunnolla ja ilman sen suurempia syyllisyyksiä laittaa tämän syyllisyyteni hormonien piikkiin vai pitääkö siitäkin kokea syyllisyyttä???

Kipua ilman kokemusta

Työkavereiden käymä keskustelu työpaikan ovella: 

-Mulla tärppäs melkein ajatuksestakin. Päätettiin, että vauva saisi tulla ja sehän lähti sit heti tulemaan.

-Niin mullakin. Tärppäs heti, kun sovittiin, että aletaan yrittämään. Se meni kuitenkin kesken, mutta yksiäkään menkkoja ei välissä tullut, kun olin taas raskaana. Ekan jälkeen ei otettu ehkäsyä ollenkaan, kun toivottiin pientä ikäeroa ja toinen synty vajaan vuoden päästä. Nyt jos päätettäs, että halutaan lisää lapsia, niin varmaan tärppäis taas heti. 

Mikäs siinä, saahan ihmiset keskustella. Itse en voi sanoa tietäväni lapsettomuudesta mitään. Pikku Ukkoa väänsimme kuitenkin lähes hampaat irvessä melkein vuoden ja jos se jo tuntui niin epätoivoiselta, niin voin vain kuvitella miten tuskallista lapsettomuuden kanssa oikeasti painiskelevien elämä on kaikkine hormoneineen, toiveineen ja pettymyksineen. Keskusteluun minulla ei ollut mitään syytä ottaa osaa. Varsinkaan, kun en tiedä minkälaisten asioiden kanssa muut paikalla olevat mahdollisesti kamppailevat. Mietin tilanteen mentyä, että miksi tuo keskustelu tuntui minusta niin pahalta. Minulla on etuoikeus olla äiti ja vatsassani kasvaa toinen odotettu ja toivottu lapsukainen. Minulla ei siis ole mitään henkilökohtaista syytä tuntea yhtään mitään tuon keskustelun johdosta. Ehkä blogien lukeminen alkaa kuitenkin kantaa minussa hedelmää. Kävin pikaisesti mielessäni läpi tuttavapiiriini kuuluvat lapsettomat - tahattomasti että tahallisesti sellaiset - ja mietin, miltä keskustelu olisi heidän korvissaan kuulostanut. Toivon, että olen oppinut olemaan edes hitusen hienotunteinen ja aidosti välittävä heitä kohtaan, sillä Pikku Ukon yritysajalta muistan edellämainitun kaltaisia tilanteita, joissa olisin vetänyt purkillisen hernekeittoa nenään ja itkenyt silmät päästäni oman kipuni vuoksi. En tosin edelleenkään tiedä miksi reagoin tuohon keskusteluun niin vahvasti, mutta toisaalta olen kiitollinen siitä. Kipuja on erilaisia ja meillä jokaisella on omamme, mutta ehkä tuo on alueista niitä, joiden kipua on vaikea edes huomioida. Tulipa sekava selostus asiasta, josta en tiedä juurikaan mitään...

Omasta raskaudestani kerroin esimiehelle, mutta muut olkoon uutispimennossa vielä hetken. Esimiehellekin kerroin vain siksi, että saatan työssäni joutua muiden ihmisten aggressioiden kohteeksi ja haluaisin välttää niitä tilanteita mahdolisimman pitkälle. 

Näihin perin kummallisiin tuntoihin tällä kertaa. 

Lapsimessuja, töitä ja tuhrua

Kaikkien itseään kunnioittavien "nuorten" äitien tavoin tiedotin viime viikon loppupuolella Miähelle, että olis niinku paras lähteä meidän (=minä ja Pikku Ukko) kanssa lapsimessuille. Houkuttimena käytin mahdollisia tuplavaunuja, joita siellä saattaisi olla esittelyssä. Vierailuni ko. messuilla oli järjestyksessään ensimmäinen ja siksi oletin siellä olevan myös menohärveleitä esittelyssä. Totuus kuitenkin osottautui toisenlaiseksi: näimme tasan kahdet (2) tuplat näytteilleasettelijoiden toimesta ja niistä kummatkaan tuskin soveltuvat meidän hissin vaatimuksiin. Olimme asiasta hieman hämmentyneitä ja muutenkin petyin messujen tarjontaan. Lähinnä mieleen tuli lapsuudenaikaiset vierailuni maatalousnäyttelyissä, mutta sielläkin pääsi sentään näkemään ja hipelöimään erinäisiä elukoita (ei niin, ettäkö olisin eläimiä tuonne lapsimessuille kaivannut, mutta ymmärtänette pointin. Tai sitten ette). En oikein tiedä mitä messuilta odotin, mutta näköjään en ainakaan sitä, että tapahtuma olisi toritapahtuma, jonne pääsee mukaan maksamalla ylihinnoitellun pääsymaksun. Yhtä kaikki, aivan ilman antia emme messuilta ulostautuneet. Kun ei niitä tuplia siellä ollut messujen toimesta tarjolla, niin ryhdyimme sitten bongailemaan eri versioita messuvieraiden joukosta. Jos siis satut olemaan se nuori nainen, joka selvästi hämmentyi tuijottelustamme ja keskinäisestä kommentoinnistamme, no hätä, ihailimme vain vaunujasi. Missään muualla tuskin olisimme päässeet näkemään yhtä paljon eri versioita noista tarve-esineistä kauniisti aidatulla alueella, joten siinä mielessä matka oli oikein kannattava. Nyt asia on siirtynyt nettitutkimusten asteelle ja seuraavaksi tarkoitus on käydä kärryjä kokeilemassa jossakin oikeassa lastentavaraliikkeessä. Tapahtukoon se kuitenkin hieman lähempänä kärryjen tarvetta.

Heräsin muuten hammassärkyyn viime viikolla joku aamu ja sain kuin sainkin akuuttiajan samalle aamulle. Vastassa oli nuorehko naislääkäri, joka fiksusti töksäytti seuraavanlaisen "sammakon": "Täällä lukee, että sä olet raskaana, mutta tää on vissiin joku vanha tieto? Siis kun ethän sä näytä yhtään siltä, että olisit raskaana." En ole tähänkään mennessä kuvitelut kenenkään luulevan makkaroitani vauvamahaksi, mutta silti mokoma lausahdus realisoi tilanteen varsin kätevästi.

Pelolla ja kauhulla odotettu töihin paluu tapahtui eilen. Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että aika monta kertaa piti käydä Pikku Ukko halaamassa ja suukottelemassa ennen kuin selvisin ovesta ulos. On se vaan rankkaa. Päivä itsessään meni ihan jees, mutta yhtään ei tehnyt mieli jäädä kaupoille tai muuten vaan vitkutella kotiintulon kanssa. Kotiin oli päästävä asap. Äijilläkin oli päivä mennyt ilman suurta draamaa ja dramatiikkaa. Ainoastaan päiväunien kanssa oli pientä säätöä, mutta sekin on Pikku Ukon kanssa ihan normaalia. Aika näyttää miten me tähän muutokseen noin pitemmän päälle sopeudumme ja minkälaisia rutiineja täällä kehitellään meikäläisen ollessa raatamassa.

Sitten vielä pakollinen loppukaneetti raskaudesta. Vapun kunniaksi heräsin nimittäin pitkästä aikaa tuhruiluun. Vaikka tuhrut on kaukana tuoreesta verestä, sen näkeminen säikäyttää aina. Äkkiä siis doppler esille ja yritys rauhoittua sykkeen kuuluttua. Vaan ei se ihan niin helppoa ole. Koko aamupäivän olin paniikissa ja jokainen vessareissu pelotti. Tuhrua ei kuitenkaan ole tullut aamun jälkeen ja mieli alkaa hiljalleen rauhoittua. Viikkoja on tänään 13+1, joten ne kriittisimmät viikot on ohitettu ja muutamalle kaverillekin tilanne paljastettu. Viikkojen lukumäärällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä sen enempää km:n mahdollisuuden kuin paniikinkaan kanssa. Eteenpäin siis hyvin, hyvin varovaisin miettein toivoen, että jossain vaiheessa alan näyttää siltä, että hammaslääkärinkään ei tarvitse raskauttani epäillä.

Pavusta alieniksi

Sohvakooman selätyksestä huolimatta pääsy bloggeriin asti on yhtä laiskaa ja vaivalloista kuin ennenkin. Np-ultra oli maanantaina ja tänään taitaa olla jo-mikä-lie-päivä ennen kuin tänne ehdin minkäänlaista postausta aiheesta vääntämään.

Maanantai-aamu oli lähinnä pelonsekainen ja pakko oli turvautua kotidoppleriin ennen ultraan menoa. Ettei vain pääse huonot uutiset ainakaan sykkeen osalta yllättämään. Syke löytyi niin kotona kuin ultrassakin ja helpotus oli suuri. Ultraava kätilö oli muuten aivan ihana. Semmonen empaattinen ja ymmärtäväinen ja oli myös sen verran perehtynyt menneisyyteeni, että tiesi keskenmenosta ja ymmärsi sen aiheuttaman varjon kaiken yllä. Mutta kaikki vauvalla hyvin. Mahalaukku, virtsarakko ja aivolohkot näkyivät ja niskaturvotusta oli 1,2mm. Pituutta sintillä oli päästä peppuun mitattuna 66,6mm.

 Lasketun ajan kanssa olikin sitten vähän säätöä ja ehdin jo riemuita, että se siirtyy aikaisemmaksi, mutta liian aikaista oli tuo riemuni. Maanantaina viikkoja oli kasassa tasan 12+0. Pää-perämitta vastasi viikkoja 12+6, jonka mukaan la olisi siirtynyt melkein viikolla aikaisemmaksi. On kuitenkin olemassa säädös, jonka mukaan la määräytyy päänympäryksen mukaan, mikäli päänympärys on vauvalla (no joo, sikiöllä. Mutta kun hän on mulle jo vauva) yli 21mm. Meidän lapsukaisella pää oli 21,3mm, joka vastasi viikkoja 12+1, joten la siis pysyi.
Sinänsä sama mikä se päivämäärä on, kun se vauva sieltä tulee just silloin kun hänelle parhaiten sopii viikoista ja päivistä välittämättä. Mutta kun tuo Pikku Ukko meni sen kaksi viikkoa yli, alan valmistautua siihen, että niin käy tälläkin kerralla ja jos la olisi aikaistunut minun ei tarvitsisi olla niin paniikissa niitä viimeisiä viikkoja. Jos pää-perämitta on tuon verran isompi viikkoihin nähden, niin olen todennäköisesti aikalailla vauhkona ison vauvan pelossa syksyllä. Mutta murehdittakoon sitä sitten, kun sen aika tulee. Pääasia, että kaikki oli hyvin ja voin taas muutaman viikon olla rauhallisin mielin.

Sinänsä kiehtovaa miten paljon viimeisten viikkojen aikana tuolla kohdussa on tapahtunut. Alkuraskauden ultrassa sintti muistutti epäilyttävästi papu ja nyt - vain muutamaa viikkoa myöhemmin - meille on ihan selvästi saapumassa alien, joka oli päässyt eroon kaikesta papumaisuudestaan. Uskomatonta.

Sohvakooma selätetty

Meneillään on 12. raskausviikko ja oppikirjamaisesti huomaan oloni hienoisesti helpottaneen. Kuvotus pysyy jokseenkin aisoissa ja päivän selviää yksillä päikkäreillä kolmien sijaan. Mahan tilanteesta Miäs totesi aamusella, että "kyllä se ihan selvästi pömpöttää." Kiitos. Niin se on tehnyt koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Tämä tosiasia lienee jäänyt herralta huomaamatta. Puolustuksekseni vedin ylämakkaraa hieman sisään ja totesin, että mikäli tuota mystisesti jostain ilmestynyttä ihraa ei olisi, näyttäisin hyvinkin raskaana olevalta. 

Ongelmana tällä hetkellä on jälleen tutusti vaatteet. Luin jostakin joskus, että kun ollaan ensimmäistä kertaa raskaana, ei millään malttaisi odottaa, että pääsee käyttämään mammavaatteita. Toisella kierroksella yrittää välttää mammavaatteet mahdollisimman pitkään. Ja kolmannen raskauden aikaan ollaan siinä kunnossa, että äitiysvaatteista on tullut ihan normivaatetus. Tunnistan itseni kakkoskohdasta ja pelkään tuota kolmosta. Jos kaikki menee hyvin ja nyytti syliin saadaan, tämä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen raskauteni. Toivon siis todella, että äitiysvaatteet siirtyvät tämän raskauden jälkeen nätisti kiertoon ja itse siirryn ihan tavallisiin riepuihin. Niin iloinen kun olenkin tästä nopeasta tärpistä, on siinä kuitenkin yksi (ja vain yksi) varsin turhamainen huono puoli: en ole vielä päässyt yli äitiysvaatekyllästymisestä ja nyt niitä pitäisi kaivaa hiljalleen uudestaan esiin. Kauhulla ajattelen niitä imetyspaitoja, joita en missään vaiheessa kokenut kotoisiksi. Lempifarkkuni ottivat ja levisivät tässä päivänä muutamana ja nyt on siis tiukan pohdinnan alla päätös siitä, hankkiako uudet normifarkut vai siirtyäkö mammaversioihin. Suuret on nämä elämän ongelmat...

Olen viime päivät istunut postiluukulla odotellen ultrakutsua. Eilen se sitten tuli. Siinä ei tosin postiluukulla roikkuminen auttanut, sillä kutsu saapui ihan puhelimitse, mutta ei sen niin väliä miten sen sain kunhan se vain tuli. Aika on maanantaina. Perusvireeni raskauden suhteen on luottavainen, mutta totta kai jossakin asuu se pieni  ja tuttu pelko siitä, että kaikki ei olekaan kunnossa. Siitä kertonevat ne sisäiset pohdinnat esim. siitä, haluaisinko tarvittaessa tyhjennyksen lääkkeellisesti vai voisinko mennä suoraan kaavintaan. Toisaalta kovasti olen myös miettinyt vammaista lasta ja sitä, miten itse tilanteesta selviäisin. Mutta ne ovat asioita, joille en tällä hetkellä voi mitään ja tietysti toivon, ettei minun tarvitse kumpaakaan vaihtoehtoa oikeasti kohdata. 

Neuvoloita

Aika kuluu ja siitä tämän päivän todisteena Pikku Ukon 8kk neuvola. Miten siitä pienestä vauvasta on tullut tuollainen "iso" ihminen, joka osaa jo vaikka mitä? Mihin katosi se pikkuvauva-aika? Meillä kontataan. Kovaa. Yön ja päivän kanssa. Mikään muu taito ei olekaan aiheuttanut näin paljoa levottomuutta öissämme, mutta sänkyrallia mennään jatkuvalla syötöllä. Loppuviikosta olimme vanhemmillani käymässä ja liekö syynä matkasänky vai joku muu ulkoinen tekijä, mutta unet tuntuivat sujuvan siellä paljon kotioloja paremmin. Vaikka oikeasti me ollaan kyllä päästy niin helpolla, että en minä noista öistäkään aikuisten oikeasti voi valittaa. 

Hampaita meillä on odoteltu varsin hartaasti ja odottelumme sai palkkionsa. Itse tunsin jotain terävää Pikku Ukon alaikenessä eilen ja tänään sen havaitsi myös Miäs. Päästään siis harjoittelemaan hampaiden (lue: hampaan) pesua.

Niin, siis se neuvola... Eipä siellä mitään kamalan ihmeellistä Pikku Ukon osalta. Pituus kulkee omia reittejään keskikäyrän yläpuolella ja paino vastaavasti keskikäyrän alapuolella. Mutta näin ovat tehneet koko ajan ja tilanne näyttää siis varsin hienolta. 

Neuvolan toinen osa oli varattu äidille. Käytiin läpi ne samat, vanhat jutut, jotka Pikku Ukon ekassa neuvolassakin käytiin ja juteltiin raskaudesta. Sisulla sain jopa pidätettyä pissaa vaaditut 4h. Neuvolan lopuksi terveydenhoitaja kysyi halutaanko yrittää kuunnella vauvan sydänääniä. Toki hän sanoi meille, että tässä vaiheessa äänet kuuluvat noin puolella odottajista ja mikäli ääniä ei kuulu, se ei välttämättä tarkoita mitään huolestuttavaa. Miäs varsinkin oli innoissaan ääniä kuuntelemassa ja aika nopeasti terveydenhoitaja ne löysikin. On se vain niin suloinen ääni. 

Raskaus on mennyt kaikenkaikkiaan hyvin. Kuvotuksen tunne alkaa väistyä pikkuhiljaa, mutta väsymys on jotain ihan kamalaa. Harmittaa, ettei oikein meinaa jaksaa olla Pikku Ukon kanssa niin täysillä, kuin haluaisin. Toisaalta nuoren herran perässä juokseminen pitää kivasti hereillä ja nukahtamisen vaaraa ei ole :). Nälkä on jatkuva ja paino nousee kohisemalla, mikä ei ole kiva juttu. Sitä kun on ennalta jo sen verran. Th vähän vihjaisikin, että raskauden aikana "laihduttaminen" ei olisi ollenkaan huonompi juttu. Mutta siinä vaiheessa kun mielihalut iskee, niitä vastaan on turha taistella porkkanoilla ja salaatinlehdillä. Totta kai minä haluaisin mahdollisimman vähän mukanakannettavaa makkaroiden muodossa, mutta jotenkin se käytännön toteutus asian suhteen on enemmän kuin hukassa. Onneksi tuo th oli kuitenkin asiallinen painon suhteen eikä mitään saarnaa tai muuta turhaa jäkätystä aiheesta tullut. Kai minä sen itsekin tiedän, että painon pudotus on edessä jossain vaiheessa. Mitään stressiä en kuitenkaan ole tästä painoasiasta ajatellut ottaa. 

Laskettu aika siirtyi päivällä, joten tänään viikkoja kasassa 10+1. Ihan huimaa. 

Kevyt -projektin virallinen päätöspostaus

Näin projektimme viimeisellä viikolla saimme vienon toiveen kirjoittaa projektin kulusta ja ajatuksistamme projektin suhteen. Ei siis muuta, kuin tuumasta toimeen...

Olin projektin alkaessa sekä innostunut että motivoitunut. Tavoitteet oli asetettu ja oli aika muuttaa ne käytännön teoiksi. Alkuun siihen pystyinkin, mutta täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että jonkinlaiseksi kohtuullisen kokoiseksi vitsiksihän tuo projekti omalta osaltani jäi. Niiden ensilipsahdusten jälkeen en saanut otetta sen enempää projektista kuin itsestänikään (paitsi ehkä tuosta vatsamakkaroiden kohdalta...) ja ruotuun pääseminen jäi lähinnä haaveeksi.

Kunnianhimoisesti ajattelin opettelevani uudenlaisen elämän terveellisten ruokailutottumusten ja ruokailurytmin kautta. Liikuntaa ajattelin lisätä sitten kun aika on. Kuviota sotki Pikku Ukon imetys, joka projektin alkaessa oli vielä osa päivittäistä elämääni. Toivoin kuitenkin oppivani tuota terveellisyyttä myös mahdollista tärppiä silmällä pitäen. Viime raskaudessa kiloja tuli suhteellisen maltillisesti ja silti kannan osaa niistä edelleen kupeillani. Sen kuvion toistaminen ei ole sen enempää toiveissa kuin haaveissakaan.

No juu. Ihan samalla tavalla vaaka ei heilahtanut välittömästi plussatestin tehtyäni kuin edellisellä kerralla, mutta kyllähän lukemat huolestuttavan vauhdikkaasti alkavat nousta. Siinä kohtaa minua ei kuitenkaan auta minkään sortin projektit, tavoitteet tai edes ne unelmafarkut, joihin toivoisin joskus mahtuvani. Ulos ikkunasta lentävät myös ajatukset ruokailurytmistä. Ruokaa menee sekä nälkään että kuvotukseen ja vaikka se tulevaisuudessa häämöttävä Michelinukko-olemus, jota kohti olen vääjäämättä matkalla, hiukan ahdistaakin, niin paljon masokistia minusta ei löydy, että hinnalla millä hyvänsä pitäisin kuvotuksestani kiinni. Päinvastoin. Pyrin siitä eroon hinnalla millä hyvänsä ja tällä hetkellä se tarkoittaa kohtuutonta määrää suolatikkuja.

Idea tuollaisesta projektista on kuitenkin mielestäni aivan loistava ja oli kiva lukea toisten kuulumisia ja ideoita asian tiimoilta. Mielestäni tällainen projekti toimii vallan mainiosti ilman projektin vetäjän tekemiä koosteita, vaikka toisaalta uskonkin jonkilaisen "Wall of Shame":n toimivan itselläni motivaation ylläpitäjänä: jos joka kuukausi lukisi samasta postauksesta muiden onnistumisesta ja omista kasaantuvista kiloistaan, luulisi häpeän tekevän tehtävänsä :). Osalla kanssakeventäjistä on tainnut käydä aikalailla samoin kuin itselläni, mutta aivan loistavia tuloksiakin on saatu.

Kaiken kaikkiaan projekti oli hauska (varsinkin se lyhyt aika, jonka suhtauduin siihen asiaankuuluvalla hartaudella) ja voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani vastaavaan jatkossakin. Sitä odotellessa tyydyn nauttimaan suolatikuistani ja edelleen elän toivossa, että vielä joskus syön terveellisesti.