Kauhunhetkiä kampaajalla

Katsoin itseäni peiliin tässä päivänä muutama ja huomasin, että taitaisi olla aika piipahtaa kampaajalla. Ajan sain tälle iltapäivälle ja kun Miäs kykeni hoitamaan Pikku Ukkoa sen ajan, minä lähdin viettämään laatuaikaa kaunistamossa. Pikainen laskutoimitus osoitti edellisestä hiustenleikkuusta olevan noin 4 kuukautta, joten oli jo aikakin. 

Mitenkään kauhean mieluusti en kampaajalla käy. Onhan se kiva, kun saa uuden kampauksen ja elämä helpottuu lyhyempien hiusten myötä, mutta ne kampaamoiden peilit on kyllä vähän turhan paljastavia. Koenkin niiden äärellä aina totaalisen itsetunnon menetyksen mitä ulkonäköön tulee ja sen sijaan, että lähtisin kampaajan kynsistä tuntien itseni hemmotelluksi ja kauniiksi, tuntemukseni löytyvät akselilta lihava, ruma ja kaiken lisäksi vielä isonenäinenkin. Valtakunnallisiin juorulehtiin en jostain syystä jaksanut keskittyä, vaikka näin jälkikäteen se olisi tainnut olla varsin viisasta. Nyt siis vain tuijottelin itseäni tuosta kaikennäyttävästä peilistä ja poden kauheaa lihavuuskriisiä kotiinpäästyäni. 

Toiset väittävät imettämisen laihduttavan. Kissanviikset, sanon minä. Se mitään laihduta. Jos vielä joku päivä sitten hihkuinkin onnesta vaa'an näytettyä samaa lukua, kuin ensimmäisessä neuvolassa lähes vuosi sitten, olen joutunut antamaan periksi vaa'alle ja luku on jälleen vähintäänkin sen puoli kiloa plussan puolella. Ärsyttää. Ehkä asialle voisi jotain itsekin tehdä, mutta itseni tuntien minun on parempi olla edes yrittämättä mitään laihdutuksia niin kauan kun imetän. Homma lähtee (hetkellisesti) lapasesta hyvinkin nopeasti ja se ei taida olla pojan kannalta hyvä juttu. Vatsani on hermostunut totaalisesti tässä syksyn aikana toimien ihan omien kaavojensa mukaan. Sen kummemmin suoleni toimintaa julkisesti ruotimatta sanottakoon, että kuntoa kohotetaan juoksemalla. Yleensä vessan suuntaan. Pienen karppauskokeilun tein oloa helpottaakseni ja huomasin siitä ruokavaliosta olevan kovastikin apua olotiloihini. Niiden viikkojen aikana, kun kykenin ruokavaliota noudattamaan, vatsa toimi ihanteellisesti ja muutenkin olo oli hyvä. Mutta mielikuvitus loppui kesken ja kanamunakiintiöni tuli nopeasti täyteen. Siis, kyllähän kaikki muut ateriat vielä jotenkin menee, mutta mitä nuo karppaajat syö aamupalaksi? Kananmunaa ja pekonia? Ai seitsemän kertaa viikossa vai? Not for me. Jatkan siis vessaralliani ja pidän sormet ristissä, että se aiheuttaisi jonkinlaista vaa'an viisarin heilautusta ennen seuraavaa kampaamovisiittiäni.