Pavusta alieniksi

Sohvakooman selätyksestä huolimatta pääsy bloggeriin asti on yhtä laiskaa ja vaivalloista kuin ennenkin. Np-ultra oli maanantaina ja tänään taitaa olla jo-mikä-lie-päivä ennen kuin tänne ehdin minkäänlaista postausta aiheesta vääntämään.

Maanantai-aamu oli lähinnä pelonsekainen ja pakko oli turvautua kotidoppleriin ennen ultraan menoa. Ettei vain pääse huonot uutiset ainakaan sykkeen osalta yllättämään. Syke löytyi niin kotona kuin ultrassakin ja helpotus oli suuri. Ultraava kätilö oli muuten aivan ihana. Semmonen empaattinen ja ymmärtäväinen ja oli myös sen verran perehtynyt menneisyyteeni, että tiesi keskenmenosta ja ymmärsi sen aiheuttaman varjon kaiken yllä. Mutta kaikki vauvalla hyvin. Mahalaukku, virtsarakko ja aivolohkot näkyivät ja niskaturvotusta oli 1,2mm. Pituutta sintillä oli päästä peppuun mitattuna 66,6mm.

 Lasketun ajan kanssa olikin sitten vähän säätöä ja ehdin jo riemuita, että se siirtyy aikaisemmaksi, mutta liian aikaista oli tuo riemuni. Maanantaina viikkoja oli kasassa tasan 12+0. Pää-perämitta vastasi viikkoja 12+6, jonka mukaan la olisi siirtynyt melkein viikolla aikaisemmaksi. On kuitenkin olemassa säädös, jonka mukaan la määräytyy päänympäryksen mukaan, mikäli päänympärys on vauvalla (no joo, sikiöllä. Mutta kun hän on mulle jo vauva) yli 21mm. Meidän lapsukaisella pää oli 21,3mm, joka vastasi viikkoja 12+1, joten la siis pysyi.
Sinänsä sama mikä se päivämäärä on, kun se vauva sieltä tulee just silloin kun hänelle parhaiten sopii viikoista ja päivistä välittämättä. Mutta kun tuo Pikku Ukko meni sen kaksi viikkoa yli, alan valmistautua siihen, että niin käy tälläkin kerralla ja jos la olisi aikaistunut minun ei tarvitsisi olla niin paniikissa niitä viimeisiä viikkoja. Jos pää-perämitta on tuon verran isompi viikkoihin nähden, niin olen todennäköisesti aikalailla vauhkona ison vauvan pelossa syksyllä. Mutta murehdittakoon sitä sitten, kun sen aika tulee. Pääasia, että kaikki oli hyvin ja voin taas muutaman viikon olla rauhallisin mielin.

Sinänsä kiehtovaa miten paljon viimeisten viikkojen aikana tuolla kohdussa on tapahtunut. Alkuraskauden ultrassa sintti muistutti epäilyttävästi papu ja nyt - vain muutamaa viikkoa myöhemmin - meille on ihan selvästi saapumassa alien, joka oli päässyt eroon kaikesta papumaisuudestaan. Uskomatonta.

Sohvakooma selätetty

Meneillään on 12. raskausviikko ja oppikirjamaisesti huomaan oloni hienoisesti helpottaneen. Kuvotus pysyy jokseenkin aisoissa ja päivän selviää yksillä päikkäreillä kolmien sijaan. Mahan tilanteesta Miäs totesi aamusella, että "kyllä se ihan selvästi pömpöttää." Kiitos. Niin se on tehnyt koko sen ajan, kun olemme tunteneet. Tämä tosiasia lienee jäänyt herralta huomaamatta. Puolustuksekseni vedin ylämakkaraa hieman sisään ja totesin, että mikäli tuota mystisesti jostain ilmestynyttä ihraa ei olisi, näyttäisin hyvinkin raskaana olevalta. 

Ongelmana tällä hetkellä on jälleen tutusti vaatteet. Luin jostakin joskus, että kun ollaan ensimmäistä kertaa raskaana, ei millään malttaisi odottaa, että pääsee käyttämään mammavaatteita. Toisella kierroksella yrittää välttää mammavaatteet mahdollisimman pitkään. Ja kolmannen raskauden aikaan ollaan siinä kunnossa, että äitiysvaatteista on tullut ihan normivaatetus. Tunnistan itseni kakkoskohdasta ja pelkään tuota kolmosta. Jos kaikki menee hyvin ja nyytti syliin saadaan, tämä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä viimeinen raskauteni. Toivon siis todella, että äitiysvaatteet siirtyvät tämän raskauden jälkeen nätisti kiertoon ja itse siirryn ihan tavallisiin riepuihin. Niin iloinen kun olenkin tästä nopeasta tärpistä, on siinä kuitenkin yksi (ja vain yksi) varsin turhamainen huono puoli: en ole vielä päässyt yli äitiysvaatekyllästymisestä ja nyt niitä pitäisi kaivaa hiljalleen uudestaan esiin. Kauhulla ajattelen niitä imetyspaitoja, joita en missään vaiheessa kokenut kotoisiksi. Lempifarkkuni ottivat ja levisivät tässä päivänä muutamana ja nyt on siis tiukan pohdinnan alla päätös siitä, hankkiako uudet normifarkut vai siirtyäkö mammaversioihin. Suuret on nämä elämän ongelmat...

Olen viime päivät istunut postiluukulla odotellen ultrakutsua. Eilen se sitten tuli. Siinä ei tosin postiluukulla roikkuminen auttanut, sillä kutsu saapui ihan puhelimitse, mutta ei sen niin väliä miten sen sain kunhan se vain tuli. Aika on maanantaina. Perusvireeni raskauden suhteen on luottavainen, mutta totta kai jossakin asuu se pieni  ja tuttu pelko siitä, että kaikki ei olekaan kunnossa. Siitä kertonevat ne sisäiset pohdinnat esim. siitä, haluaisinko tarvittaessa tyhjennyksen lääkkeellisesti vai voisinko mennä suoraan kaavintaan. Toisaalta kovasti olen myös miettinyt vammaista lasta ja sitä, miten itse tilanteesta selviäisin. Mutta ne ovat asioita, joille en tällä hetkellä voi mitään ja tietysti toivon, ettei minun tarvitse kumpaakaan vaihtoehtoa oikeasti kohdata. 

Neuvoloita

Aika kuluu ja siitä tämän päivän todisteena Pikku Ukon 8kk neuvola. Miten siitä pienestä vauvasta on tullut tuollainen "iso" ihminen, joka osaa jo vaikka mitä? Mihin katosi se pikkuvauva-aika? Meillä kontataan. Kovaa. Yön ja päivän kanssa. Mikään muu taito ei olekaan aiheuttanut näin paljoa levottomuutta öissämme, mutta sänkyrallia mennään jatkuvalla syötöllä. Loppuviikosta olimme vanhemmillani käymässä ja liekö syynä matkasänky vai joku muu ulkoinen tekijä, mutta unet tuntuivat sujuvan siellä paljon kotioloja paremmin. Vaikka oikeasti me ollaan kyllä päästy niin helpolla, että en minä noista öistäkään aikuisten oikeasti voi valittaa. 

Hampaita meillä on odoteltu varsin hartaasti ja odottelumme sai palkkionsa. Itse tunsin jotain terävää Pikku Ukon alaikenessä eilen ja tänään sen havaitsi myös Miäs. Päästään siis harjoittelemaan hampaiden (lue: hampaan) pesua.

Niin, siis se neuvola... Eipä siellä mitään kamalan ihmeellistä Pikku Ukon osalta. Pituus kulkee omia reittejään keskikäyrän yläpuolella ja paino vastaavasti keskikäyrän alapuolella. Mutta näin ovat tehneet koko ajan ja tilanne näyttää siis varsin hienolta. 

Neuvolan toinen osa oli varattu äidille. Käytiin läpi ne samat, vanhat jutut, jotka Pikku Ukon ekassa neuvolassakin käytiin ja juteltiin raskaudesta. Sisulla sain jopa pidätettyä pissaa vaaditut 4h. Neuvolan lopuksi terveydenhoitaja kysyi halutaanko yrittää kuunnella vauvan sydänääniä. Toki hän sanoi meille, että tässä vaiheessa äänet kuuluvat noin puolella odottajista ja mikäli ääniä ei kuulu, se ei välttämättä tarkoita mitään huolestuttavaa. Miäs varsinkin oli innoissaan ääniä kuuntelemassa ja aika nopeasti terveydenhoitaja ne löysikin. On se vain niin suloinen ääni. 

Raskaus on mennyt kaikenkaikkiaan hyvin. Kuvotuksen tunne alkaa väistyä pikkuhiljaa, mutta väsymys on jotain ihan kamalaa. Harmittaa, ettei oikein meinaa jaksaa olla Pikku Ukon kanssa niin täysillä, kuin haluaisin. Toisaalta nuoren herran perässä juokseminen pitää kivasti hereillä ja nukahtamisen vaaraa ei ole :). Nälkä on jatkuva ja paino nousee kohisemalla, mikä ei ole kiva juttu. Sitä kun on ennalta jo sen verran. Th vähän vihjaisikin, että raskauden aikana "laihduttaminen" ei olisi ollenkaan huonompi juttu. Mutta siinä vaiheessa kun mielihalut iskee, niitä vastaan on turha taistella porkkanoilla ja salaatinlehdillä. Totta kai minä haluaisin mahdollisimman vähän mukanakannettavaa makkaroiden muodossa, mutta jotenkin se käytännön toteutus asian suhteen on enemmän kuin hukassa. Onneksi tuo th oli kuitenkin asiallinen painon suhteen eikä mitään saarnaa tai muuta turhaa jäkätystä aiheesta tullut. Kai minä sen itsekin tiedän, että painon pudotus on edessä jossain vaiheessa. Mitään stressiä en kuitenkaan ole tästä painoasiasta ajatellut ottaa. 

Laskettu aika siirtyi päivällä, joten tänään viikkoja kasassa 10+1. Ihan huimaa. 

Kevyt -projektin virallinen päätöspostaus

Näin projektimme viimeisellä viikolla saimme vienon toiveen kirjoittaa projektin kulusta ja ajatuksistamme projektin suhteen. Ei siis muuta, kuin tuumasta toimeen...

Olin projektin alkaessa sekä innostunut että motivoitunut. Tavoitteet oli asetettu ja oli aika muuttaa ne käytännön teoiksi. Alkuun siihen pystyinkin, mutta täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että jonkinlaiseksi kohtuullisen kokoiseksi vitsiksihän tuo projekti omalta osaltani jäi. Niiden ensilipsahdusten jälkeen en saanut otetta sen enempää projektista kuin itsestänikään (paitsi ehkä tuosta vatsamakkaroiden kohdalta...) ja ruotuun pääseminen jäi lähinnä haaveeksi.

Kunnianhimoisesti ajattelin opettelevani uudenlaisen elämän terveellisten ruokailutottumusten ja ruokailurytmin kautta. Liikuntaa ajattelin lisätä sitten kun aika on. Kuviota sotki Pikku Ukon imetys, joka projektin alkaessa oli vielä osa päivittäistä elämääni. Toivoin kuitenkin oppivani tuota terveellisyyttä myös mahdollista tärppiä silmällä pitäen. Viime raskaudessa kiloja tuli suhteellisen maltillisesti ja silti kannan osaa niistä edelleen kupeillani. Sen kuvion toistaminen ei ole sen enempää toiveissa kuin haaveissakaan.

No juu. Ihan samalla tavalla vaaka ei heilahtanut välittömästi plussatestin tehtyäni kuin edellisellä kerralla, mutta kyllähän lukemat huolestuttavan vauhdikkaasti alkavat nousta. Siinä kohtaa minua ei kuitenkaan auta minkään sortin projektit, tavoitteet tai edes ne unelmafarkut, joihin toivoisin joskus mahtuvani. Ulos ikkunasta lentävät myös ajatukset ruokailurytmistä. Ruokaa menee sekä nälkään että kuvotukseen ja vaikka se tulevaisuudessa häämöttävä Michelinukko-olemus, jota kohti olen vääjäämättä matkalla, hiukan ahdistaakin, niin paljon masokistia minusta ei löydy, että hinnalla millä hyvänsä pitäisin kuvotuksestani kiinni. Päinvastoin. Pyrin siitä eroon hinnalla millä hyvänsä ja tällä hetkellä se tarkoittaa kohtuutonta määrää suolatikkuja.

Idea tuollaisesta projektista on kuitenkin mielestäni aivan loistava ja oli kiva lukea toisten kuulumisia ja ideoita asian tiimoilta. Mielestäni tällainen projekti toimii vallan mainiosti ilman projektin vetäjän tekemiä koosteita, vaikka toisaalta uskonkin jonkilaisen "Wall of Shame":n toimivan itselläni motivaation ylläpitäjänä: jos joka kuukausi lukisi samasta postauksesta muiden onnistumisesta ja omista kasaantuvista kiloistaan, luulisi häpeän tekevän tehtävänsä :). Osalla kanssakeventäjistä on tainnut käydä aikalailla samoin kuin itselläni, mutta aivan loistavia tuloksiakin on saatu.

Kaiken kaikkiaan projekti oli hauska (varsinkin se lyhyt aika, jonka suhtauduin siihen asiaankuuluvalla hartaudella) ja voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani vastaavaan jatkossakin. Sitä odotellessa tyydyn nauttimaan suolatikuistani ja edelleen elän toivossa, että vielä joskus syön terveellisesti.

Ultra nro 2

Kaikki hyvin. Viikkoja oli eilen lääkärin laskutavan mukaan 8+2 ja sintti köllötteli edelleen omassa yksiössään. Sydän sykki vimmatusti, mutta säännöllisesti ja kaikki muutoinkin hyvin. 15 päivää aiemmin tehdyssä edellisessä ultrassa vauva vastasi viikkoja 6+0, eilen 9+0. Kovasti oli siis kasvanut. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo eilinen lukema todennäköisesti pitää paremmin paikkansa, jos kerran ovulaatiokin jäi tärppikierrossa havaitsematta, mutta jos ero pysyy viikon sisällä, niin todennäköisesti laskettua aikaa ei muuteta. Mutta se on sitten np-ultran asioita ja siihenhän on vielä tovi matkaa. 

Mieli on taas hetkeksi rauhoitettu ja koko raskaus muuttui tuon eilisen ultran jälkeen paljon konkreettisemmaksi. Matkaa on vielä pitkälti edessä, mutta hetken helpotus on taas saatu. 

Huomista odotellessa

Pari viikkoa on mennyt niin, etten ole kuntosaliin päin edes vilkaissut. Tuhrut, vuodot ja pahoinvoinnit ovat selättäneet minussa viimeisenkin halun minkäänlaiseen fyysiseen rehkimiseen ja toisaalta olen pyrkinyt välttämään salia paikkana, jossa minun täytyy olla huolissani. Haluaisin säilyttää sen sellaisena paikkana, jonne voin mennä nauttimaan ja jossa minun ei tarvitse murehtia. Miäs yritti ajaa minua sinne pitkin viime viikkoa lähinnä sillä ajatuksella, että niin halutessani minulla on ollut siihen mahdollisuus. Kieltäydyin kuitenkin mahdollisuuksista systemaattisesti luvaten, että tällä viikolla yritän salille raahautua. Niimpä sitten aloitin aamuni kevyellä salivierailulla. Pidän kännykkää mukana salilla ihan vain siltä varalta, että kotona minua tarvittaisiin. Muutoin en koe olevani niin tärkeä henkilö, että minun tulisi olla saavutettavissa joka hetki. Nyt kuitenkin kävi niin, että tekstailin ystäväni kanssa koko salilla oloni ajana. Hän kertoi saaneensa keskenmenon, joka todettiin np-ultrassa. Mitään oireita tai merkkejä sikiön kuolemasta ei ollut ja isku oli aikamoinen. Olen sanomattoman pahoillani ystäväni puolesta. Tiedän, että lasta oli toivottu ja siitä oli jo iloittu. Kun vielä ystäväni on parhaassa perheenperustamisiässä, on tuttuja ympärillä raskaana pilvin pimein ja se ei varmastikaan helpota hänen oloaan. Tuli niin mieleen ne omat tuntemukset km:n jälkeen, vaikka meillä homma menikin hieman armollisemmin. Jos keskenmeno nyt voi armollisesti ikinä mennä. Tunnen siis surua ystäväni puolesta, mutta samaan tahtiin tuntuu kasvavan paniikki omasta olosta ja raskaudesta. Pisteenä i:n päällä oli treenin aikana pikkareihin ilmaantunut tuhru, joka muistutti taas elämän raadollisuudesta. Pientähän tuo tuhruttelu on, ei sitä edes paperiin jää, mutta kyllä se silti pelästyttää ihan joka kerta. Ja jos sitä nyt vielä vähän kuvailisi, niin tuoretta verta se ei ole, ennemminkin rusehtavaa ja vanhaa. Vaan kyllä minä silti haluaisin tietää, että mistä se tulee ja miksi. Onneksi on huomiselle ultra varattu ja siellä sitten saadaan uutisia. -Joko hyviä tai huonoja... Niin, ja salitreenistä vielä sen verran, että eihän se oikeastaan ole edes treeniä näissä mietteissä. Mekaanista toistoa joko hyvin pienillä painoilla tai kokonaan ilman, mutta on kai se kuitenkin jonkunlaista omaa aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni positiivisena tai vähintäänkin realistisena ihmisenä, mutta tämän raskauselämän kanssa taitaa mennä pessimismin puolelle.

Blääblääblää

Meillä on uusi herätyskello. Se alkaa elämöidä tunnin tarkkuudella jossakin klo 5:30 ja 6:30 välillä ja yrityksistäni huolimatta tästä kellosta ei taida löytyä torkkunappulaa. Jep, Pikku Ukon elämässä ei muutoin kovinkaan paljon rytmiä löydy, mutta nukahtaa aika tarkkaan klo 21 ja herää äidilleen hieman liian varhain. Nykyisin herään siis maailman suloisimpaan ääneen, joka toitottaa koko keuhkojensa tilavuudella "blääblääblää". Poika nousi ensimmäisen kerran seisomaan tukea vasten kaksi päivää ennen 7kk-synttäreitään ja jatkuva pystyyn pynkeminen on ollut ihan ykkösjuttu siitä lähtien. Komentaa siis vanhempiaan seisoma-asennosta sängystään. Tasapaino ei vielä ole ihan kohdillaan ja järkikään ei oikein meinaa pysyä perässä, joten muksahduksia on tullut tasaiseen tahtiin.

Yöt meillä menee suhteellisen vaihtelevasti. Toissayönä tuttia piti korjata vaikka kuinka monta kertaa ja sen jälkeen herätys klo 5:30 oli aika kidutusta. Viime yönä tuttia korjattiin tasan kerran ja se oli juurikin puoli kuudelta. Miäs on kyllä siitä(kin) ihana, että mahdollisuuksien rajoissa antaa minun nukkua aamulla pidempään ja hoitaa pojan aamutoimet.

On ollut aivan huimaa seurata Pikku Ukon kehitystä ja varsinkin viime viikkoina on tuntunut, että hän oppii asioita ihan huimaa vauhtia ja muuttuu melkein päivittäin. Jokaisen ruokailun aikana pyrkii ottamaan sukat pois jaloistaan ja onnistuessaan katsoo syöttäjää velmusti odottaen naurua. Ja pakkohan siinä on nauraa. Ruokailut sujuvat etupäässä hyvin ja melkein mikä vaan uppoaa. Kala on ehkä ollut se suurin inhokki tähän mennessä. Parhautta on maistaa äidin päärynää.

Miähen kanssa pojalla tuntuu olevan aivan omanlaisensa suhde ja havaittavissa on, että hän on "isin poika". Ja hyvä niin, sillä itse olen aloittamassa työt reilun kuukauden päästä ja siinä kohtaa Miäs jää sitten kotoilemaan. Kirjoitin taannoin avoinna olleesta unelmatyöpaikasta ja itseasiassa laitoin sinne hakemuksenkin. Pääsin haastatteluun, mutta kalkkiviivoilla toinen hakija rynni ohi. Sain kuitenkin tarjouksen sijaisuudesta, joka kestää huhtikuun lopusta syyskuun loppuun ja jos ei vakipaikka tällä kertaa irronnut, niin parempaa pätkää en olisi tainnut voida toivoa. Jos kaikki menee hyvin tämän kakkosen osalta, niin jotakuinkin syyskuun lopussahan sitä pitäisi sitten äitiyslomalle jäädä. Toisaalta ajatus töihin menosta houkuttaa, toisaalta tuntuu nyt jo vaikealta ajatella, että en sitten olekaan kotona Pikku Ukon kanssa. Tilannetta kuitenkin helpottaa tietoisuus siitä, että poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa eikä häntä tarvitse laittaa mihinkään ylitäynnä olevaan päiväkotiin. Miäs pitää siis alkuun isäkuukauden, sitten kesälomat ja sitten syksyn tullen hän jää opintovapaalle. Näillä järjestelyin poika saa olla kotona siis hamaan tulevaisuuteen. Niin, ja siis JOS kaikki menee hyvin, minäkin olen sitten kotona taas syksyllä.

Raskaus tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta. Pahoinvointi on jatkuva seuralaiseni ja väsymys jotain ihan järkyttävää, mutta olo on silti epävarma. Tiistaina menen käymään uudelleen ultrassa ja jotenkin olen alkanut jo valmistautua siihen, että viikot eivät täsmää. Neuvolan uskaltauduin varaamaan ja se on pääsiäisen jälkeen. Tuhrua on ollut viimeksi viikko sitten ja silloinkin se oli tuskin havaittavaa, joten siinä mielessä asiat on hyvin. Pikku Ukkoa odotellessa olin koko ajan tietoinen viikoista ja päivistä ja raskaus oli mielessä koko ajan. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön viikoista, mutta vau:n laskurin mukaan niitä on 7+4. Tiistaina ollaan siis jo yhdeksännellä viikolla ja kyllä kai siitä sitten jo selviää mihin suuntaan tämä raskaus on menossa.