keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Kauhunhetkiä kampaajalla

Katsoin itseäni peiliin tässä päivänä muutama ja huomasin, että taitaisi olla aika piipahtaa kampaajalla. Ajan sain tälle iltapäivälle ja kun Miäs kykeni hoitamaan Pikku Ukkoa sen ajan, minä lähdin viettämään laatuaikaa kaunistamossa. Pikainen laskutoimitus osoitti edellisestä hiustenleikkuusta olevan noin 4 kuukautta, joten oli jo aikakin. 

Mitenkään kauhean mieluusti en kampaajalla käy. Onhan se kiva, kun saa uuden kampauksen ja elämä helpottuu lyhyempien hiusten myötä, mutta ne kampaamoiden peilit on kyllä vähän turhan paljastavia. Koenkin niiden äärellä aina totaalisen itsetunnon menetyksen mitä ulkonäköön tulee ja sen sijaan, että lähtisin kampaajan kynsistä tuntien itseni hemmotelluksi ja kauniiksi, tuntemukseni löytyvät akselilta lihava, ruma ja kaiken lisäksi vielä isonenäinenkin. Valtakunnallisiin juorulehtiin en jostain syystä jaksanut keskittyä, vaikka näin jälkikäteen se olisi tainnut olla varsin viisasta. Nyt siis vain tuijottelin itseäni tuosta kaikennäyttävästä peilistä ja poden kauheaa lihavuuskriisiä kotiinpäästyäni. 

Toiset väittävät imettämisen laihduttavan. Kissanviikset, sanon minä. Se mitään laihduta. Jos vielä joku päivä sitten hihkuinkin onnesta vaa'an näytettyä samaa lukua, kuin ensimmäisessä neuvolassa lähes vuosi sitten, olen joutunut antamaan periksi vaa'alle ja luku on jälleen vähintäänkin sen puoli kiloa plussan puolella. Ärsyttää. Ehkä asialle voisi jotain itsekin tehdä, mutta itseni tuntien minun on parempi olla edes yrittämättä mitään laihdutuksia niin kauan kun imetän. Homma lähtee (hetkellisesti) lapasesta hyvinkin nopeasti ja se ei taida olla pojan kannalta hyvä juttu. Vatsani on hermostunut totaalisesti tässä syksyn aikana toimien ihan omien kaavojensa mukaan. Sen kummemmin suoleni toimintaa julkisesti ruotimatta sanottakoon, että kuntoa kohotetaan juoksemalla. Yleensä vessan suuntaan. Pienen karppauskokeilun tein oloa helpottaakseni ja huomasin siitä ruokavaliosta olevan kovastikin apua olotiloihini. Niiden viikkojen aikana, kun kykenin ruokavaliota noudattamaan, vatsa toimi ihanteellisesti ja muutenkin olo oli hyvä. Mutta mielikuvitus loppui kesken ja kanamunakiintiöni tuli nopeasti täyteen. Siis, kyllähän kaikki muut ateriat vielä jotenkin menee, mutta mitä nuo karppaajat syö aamupalaksi? Kananmunaa ja pekonia? Ai seitsemän kertaa viikossa vai? Not for me. Jatkan siis vessaralliani ja pidän sormet ristissä, että se aiheuttaisi jonkinlaista vaa'an viisarin heilautusta ennen seuraavaa kampaamovisiittiäni. 


tiistai 29. marraskuuta 2011

Menkat hukassa

Tulipa raflaava otsikko. Tilanne kun ei kuitenkaan ihan noin raflaava ole. Jos se ovis oikeasti oli silloin kp12 (jota olen jo moneen kertaan epäillyt), menkkojen olisi pitänyt tulla jo viikonloppuna. Mietin kuitenkin, että liekö tästä tulee normikierto, joka ennen Pikku Ukkoa kesti 28 päivää. Mikäli kierto olisi 28-päiväinen, menkkojen olisi pitänyt alkaa tänään. Eivät kuitenkaan ole alkaneet eivätkä ole antaneet mitään merkkiäkään alkamisestaan. Mm. PMS-oireet loistavat poissaolollaan. Testattu on - tänään viimeksi - ja raskaana tässä ei olla. Kierto siis todennäköisesti heittelee vielä synnytyksen jäljiltä ja vaikka olo on tosi kärsimätön ("alkais nyt ne menkat, että päästäis yrittämään" -ajatus on tooooooooosi pinnassa), tiedän ettei meillä oikeasti ole mikään kiire eikä paniikkia aiheesta kannata kehittää. Tänään siis kp29.

Toisaalta tuskin maltan odottaa, että pääsen tekemään sen plussatestin ja olen taas raskaana. Toisaalta mietin edelleen, onko minulla oikeutta tähän. Pikku Ukon köllöttäessä vieressä aamusella kaikessa suloisuudessaan olen haljeta onnesta, että olen hänet saanut. Onko mitään suloisempaa, kuin aamu-uninen vauva, joka tuhisee vieressä? Pitäisikö minun (=meidän) antaa hänen olla "ainoa lapsi" mahdollisimman pitkään ja unohtaa toiveet Kakkosesta? Onko minulla muutenkaan oikeutta haaveilla toisesta, kun meille on jo yksi annettu ja meitä pidempään jonossaseisseitä on paljon? Joku on kuitenkin tainnut asettaa mikrofonin biologisen kelloni juurelle, koska kuulen sen kolkuttelevan kohtuullisen kovaa. Tiedän. Enhän minä vielä mikään ikäloppu ole. Mutta sellainen minusta on kuitenkin pikku hiljaa tulossa. Olen kuitenkin päättänyt, että otan tästä "kuumeilusta" kaiken irti, koska tämä on todennäköisesti viimeinen vauvakuumeiluni. Siitä huolimatta en toivo sen kestävän ihan hirveän pitkään. Voisko sekavampaa enää olla.

Pikku Ukko oppii uutta koko ajan. Uusin juttu taitaa olla tavaroihin tarttuminen ja suuhun vieminen. Ihan vielä ei kaikki ole ymmärryksen tasolla, kun helistin saattaa olla vasemmassa kädessä ja oikean käden peukaloa työnnetään suuhun varsin suurella turhaumuksella. Meillä ei myöskään vielä käännytä. Siis selältä vatsalle. Oman napansa ympärillä pyöritään kuitenkin siinä mielessä, että laitoin Ukon leikkimatolle pää seinää kohti ja kun hetken päästä herraa vilkaisin, oli hän kääntynyt niin, että jalat sojottivat seinään päin. Seisomaan pitää punkea sylissä ollessa ja istuminen on ihan pop. Olipa asento mikä hyvänsä, paikallaan ei olla hetkeäkään. Lievän pelonsekaisin tuntemuksin odottelen sitä aikaa, kun Pikku Ukko lähtee oikeasti liikkeelle. Yöt ovat onneksi hieman hiljentyneet ja Ukko ehkä joskus jopa tottuu nukkumaan pinnasängyssään.

torstai 24. marraskuuta 2011

Yöelämää

Miähen ollessa reissussa viikonloppuna sain loistavan idean. Pikku Ukko nukkui alkuun meidän välissä, josta siirtyi muutaman viikon ikäisenä äippäpakkauksen laatikkoon. Laatikon käydessä ahtaaksi poika sai yösijakseen parvekevaunujen kopan, joka harvoin on parvekekäytössä. No juu, kyllähän se on jo aika ahtaaksi käynyt sekin, mutta oliko ihan pakko ruveta tuota rutiinia rikkomaan juuri silloin, kun olen itsekseni pojan kanssa? Minä siis siirsin pojan ihan normipinnikseen, johon on tosin toiseen reunaan kääritty täkki, ettei Pikku Ukko vallan huku sängyn uumeniin. Tilaa kuitenkin lienee ruhtinaallisesti edellisiin ratkaisuihin verrattuna, koska liikehdintää, ähinää ja kaikenlaista yöelämää kuuluu pitkin yötä. Syömisiin asia ei onneksi ole vaikuttanut, vaan edelleen menemme kahden pysähdyksen taktiikalla, mutta omat unet ovat aika vähäisiä, kun pompin vähän päästä katsomaan, että onko toisella joku hätä. Toissayönä Miäs vielä intoutui keskustelemaan unissaan ja sekös minua riemastutti. Minä siis makaan näiden kahden nukkuvan miehen välissä ja yritän olla herättämättä kumpaakaan omalla valvomisellani. Onneksi Miäs antaa minun tilanteen niin salliessa nukkua pidempään aamulla.

Tänään taitaa olla kp 24. Kierto siis lähestyy jännittävästi loppuaan. Tai noh, ei kai siinä mitään jännitettävää ole. Mukaoireita on edelleen suhteellisen paljon, mutta yritän suhtautua niihin mahdollisimman realistisesti. Oikeasti en voi tietää miten kroppani elää synnytyksen jälkeen näiden oireiden ja kierron suhteen, joten turhaan niitä oireita on edes kytätä. Kyttään silti. Päätä on särkenyt viimeiset viisi päivää, mutta tänään on särytön päivä. Päänsärkyyn on liittynyt myös kuvotusta, joka sekin tänään loistaa poissaolollaan. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin myönnettävä, että olen tehnyt kaksi (2!!!) testiä jo kierron tässä vaiheessa. PregCheck antoi viivanpaikan tai Miähen sanoin "viivan varjon", mutta pienen pieni googlaus tiputti minut nopeasti maanpinnalle. Testi tuppaa noita paikkoja piirtelemään ihan ilman syytä, joten se toivo siitä sitten. ClearBlue toimii samoin ja kun sen kerran tiedän, niin miksi edes ostan ko. testiä???

lauantai 19. marraskuuta 2011

Vastuuta ja mukaoireita

Miäs lähti tänään työmatkalle pariksi päiväksi ja jäin Pikku Ukon kanssa kaksistaan kotiin. Olen tähän mennessä ollut Pikku Ukon kanssa yksin tasan yhden yön ja vaikka se olenkin minä, joka pojan öisin hoitaa muutenkin, silti vähän jännättää. Viimeiset pari yötä on menty yhdellä syötöllä ja toivoisin tämän olevan trendi myös jatkossa. Tiedostan tosin sen, että kunhan pojan elämänpiiri liikkumisen myötä laajenee, taitoja harjoitellaan usein myös öisin ja unetkin saattavat siinä sivussa vähän heikentyä. Hampaiden tulosta puhumattakaan. Mutta juuri nyt tuntuu hyvältä, että pojalla unta riittää 3-5 tunnin pätkiksi.

Muuten tämä "yh-paripäiväinen" herättääkin sitten monenlaisia ajatuksia vastuusta ja vanhemmuudesta. Taidan pohjimmiltani ajatella, että Miäs on se "pääasiallinen" vanhempi tässä meidän kuviossa ihan vain siksi, että hänellä on tuota kokemusta jo ennalta. Miähen isärooli on siis meille kummallekin tuttu siinä missä minun äitiroolini on molemmille vieras. En tarkoita, ettenkö kantaisi omaa vastuutani ja olisi äiti lapselleni, mutta huomaan alitajuisesti ajatelleeni, että Miäs on kuitenkin se, joka tietää miten homma toimii. Nyt kun Miäs on satojen kilometrien päässä, olo on kummallisen epävarma. Tiedän osaavani - osaanhan silloinkin, kun Miäs on kotona - mutta jotenkin hassusti vastuu kuitenkin painaa eri tavalla, kuin ennen. Outoja ovat nämä ihmisen mielenliikkeet.

Muutama sana mukaoireista ihan vain siksi, että voin ensi kierron tässä vaiheessa tarkistaa oirehdinnan täältä ja todeta kaiken olevan ihan normaalia kiertoon kuuluvaa... Tänään siis dpo7 (kp19), mikäli ovistestit näyttivät oikein.
- Tissikipu. Mikäli oikein muistan, kuuluu tämä ko. oire jokaiseen kiertoon oviksen jälkeen. Toisaalta tämä         oire saattaa johtua myös imetyksestä. Sitä kun on aina silloin tällöin ollut.
- Valkovuoto. Täytyy myöntää, että yleensä kiertooni on kuulunut Saharapäivät oviksen jälkeen. Tällä kertaa menossa on kuitenkin jonkinlaiset Keidaspäivät kp:hin nähden. Tuota kosteutta taisi olla viime kierrossakin, joten se tuskin tarkoittaa mitään raskautumisen suuntaista. Varsinkaan näillä kp:llä.
- Kuvottava olo. Ko. olotila ilmaantui kuvioihin tänään. Olen pyrkinyt olemaan kohtuullisen vähillä hiilareilla viimepäivät kummallisien vatsaoireiden vuoksi. Ruokavaliolla on ollut merkitystä ololleni, joten lienee mikään ihme, että tänään kuvottaa. Tänään nimittäin iski suklaanhimo ja sitä tyydyttääkseni leivoin mutakakkua. Kakku lievitti suklaanhimoa, mutta sai aikaan kuvotuksen. Jotain saadakseen on jostain luovuttava.
- Alavatsajuilinnat. Vatsa on siis elänyt omaa elämäänsä. Mikään raskauden oire ei tuokaan ole, onhan noita juilintoja ollut aina silloin tällöin muutoinkin sekä synnytyksen jälkeen että ennen sitä.

torstai 17. marraskuuta 2011

Merkkipaaluja

Tänään on poikamme 3kk-päivä. Kamalaa, miten vauhdilla aika menee. Toisaalta on ihanaa seurata miten pieni oppii uusia asioita viikoittain ja kasvaa kauheaa vauhtia, toisaalta ajoittain on kovinkin haikea olo. Vaatteita saa siirtää laatikoiden välillä tiukaan tahtiin ja nyt ollaan jossakin 62cm ja 68cm välillä. Osa 62cm on siis pieniä, mutta isommista osa on vielä turhan isoja. Voisiko ajan pysäyttää edes hetkiseksi, pliis.

Tänään vaaka myös näytti tismalleen samaa lukemaa, kuin ensimmäiseen neuvolaan mennessä. Vielä on noin 3-4kg siihen lukemaan, josta raskaus alkoi, mutta tuo tämänpäiväinenkin oli odotettu ja toivottu numero. Vanhat farkut menevät jollainlailla jalkaan, mutta vielä en oloani niissä tunne kovin kotoisaksi. Suunta on kuitenkin oikea - jippii!!!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Neuvolaa, rokotuksia ja lämpöilyä

Eilen käytiin Pikku Ukon kanssa neuvolassa. Hyvin on poika kasvanut, vaikka siroksi th häntä kuvailikin. Uusia juttuja tuntuu tulevan kuvioihin lähes joka päivä. Tämän päivän uusi juttu oli oman jalan löytäminen. Muutenkin tuntuu, että poika alkaa hahmottaa näkemäänsä paremmin ja sunnuntaina tarttui tarjottuun Barbababaan ekan kerran selkeästi tarttumista tarkoittaen. Hymyt ja nauru on ihan parasta ja sitähän meillä harrastetaan paljon. Varsin tyytyväinen ja hyväntuulinen poika siis.

Eilen saatiin myös ensimmäiset pistetyt rokotteet. Poika päästi pakolliset itkut, mutta enemmän taisi tapahtuma kirpaista äitiä. Neuvolasta suuntasimme apteekkiin suppojen ja nestemäisen Panadolin toivossa ja illalla jouduimme tuotteisiin turvautumaankin Pikku Ukon lämpöillessä sen verran. Jaksoi tosin hymyillä ja olla muutenkin oma itsensä, vaikka lämpöä olikin sen verran, että se olisi vanhemmat kaatanut sängyn hellään huomaan. Tänään ei lämpöä enää ole ollut, mutta ehkä poika on hieman tavallista kärttyisämpi kuitenkin ollut.

Vaikka kuinka yritän olla ajattelematta mennyttä ovulaatiota ja mahdollista raskautumista, huomaan jossain takaraivollani pohtivani milloin mahdollisia oireita voisi olla ja milloin voisin testata. Samaan aikaan yritän pitää jalat maassa ja muistaa ne pitkät kuukaudet, jotka Pikku Ukon alkuunsaattaminen vaati. Tuskin se toinenkaan ihan pikaisesti siis on tulossa.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Isänpäivä

Miäs on viettänyt isänpäivää isänä jo melkein 20 vuotta. Hänelle hommassa ei siis ollut mitään sen suurempaa viehätystä. Varsinkin, kun Miäs ei juurikaan moisista päivistä perusta. Hänen mielestään on hölmöä nimetä yksi päivä vuodesta isille/äideille, kun heitä kuitenkin olisi syytä muistaa joka päivä ja pitkin vuotta. Periaatteessa hän kaiketi on ihan oikeassa, mutta itse kyllä tykkään fiilistellä erikseen korvamerkittyinä päivinäkin. Korteista Miäs ei välitä ollenkaan, joten en ruvennut väkertämään Pikku Ukon jalan- tai kädenjälkiä sormiväreillä pahvinpalasille, mutta lahjatta en voinut häntä päästää. Tarve-esinehän tuo lahjakin oli, mutta sai sen sentään paketissa aamuhämärissä Pikku Ukon nimissä. Suurimman nautinnon Miäs kuitenkin taisi saada kakusta, jonka eilen väänsin. Teinit eivät ole koskaan oppineet tätä ko. juhlaa mitenkään viettämään ja niimpä heiltä on turha odotella mitään sen suurempia huomionosoituksia. Tulevina vuosina toivoisin voivani luoda jonkinlaisen muutoksen siihen, miten meillä esim. isänpäivää vietetään, mutta nähtäväksi jää kykenenkö tätä toivettani toteuttamaan.

Oviksen suhteen olen hämilläni. Aamupäivästä sain saaliikseni vielä hieman kanamunamaista limaa, joka sai epäilemään eilistä testiä. Raskaustestit on niin paljon helpompia tulkita, kuin nuo ovistestit: viiva kun viiva ja tulos on selvä. Nyt täytyy arpoa ja tihrustaa niitä vahvuuksia ja se tuntuu olevan aika mahdotonta. Mutta eiköhän se täti-punainen ilmaannu noin kahden viikon päästä ja sittenhän sen jo osaa laskeakin, että minä päivänä se ovis oikeasti oli...

lauantai 12. marraskuuta 2011

Kp 12

Koska Pikku Ukon alkuunlaittaminen ei onnistunut ihan kertalaakista, päätimme Miähen kanssa, että ehkäisyä emme aloita, vaan pikkukakkonen on tervetullut vaikka heti. Periaatteessa menemme tjottailen, mutta kyllähän oma pää pyörittää koopeitä ja yykoita jo kummasti. Tänään siis koopee 12 ja yykoo 1. Olin mielessäni arponut ovistestien käyttöönottoa ja miettinyt, josko vaan mentäis ilman tikkuja ja testejä. Halu selvittää kierron elämä synnytyksen jäljiltä vei kuitenkin voiton ja Cittarissa poiketessa mukaan tarttui testipaketti. En ole ko. testejä aikaisemmin käyttänyt, mutta pikainen googlaus kertoi testien olevan yleisen mielipiteen mukaan sekä herkkiä että luotettavia. Ostin testit siis eilen ajatuksella, että ehdin testata sopivasti ennen kp 14, jolloin tuplaviivoja sain ennen Pikku Ukkoa. Aamulla siis korkkasin paketin ja - surprise - mikäli testiin on uskominen, ovis oli tänään. Iltapäivällä tunsin hetken aikaa pientä jomottelua tuolla munisten suunnalla ja sen verran kiinnostaa tämä kropan toiminta tällä hetkellä, että olihan se varmistustesti pakko tehdä heti illan suussa. Mikäli tikkuihin edelleen on luottamista, ovis todellakin oli tänään: viiva oli huomattavasti aamuista haaleampi.

Se, kuinka tämä kriittinen vaihe kiertoa hyödynnetään, onkin sitten toinen juttu. Tänään itse toiminta on mahdotonta, joten homma jäi toissa päiväisten touhujen varaan. Suuret eivät siis mahdollisuudet ole, mutta ehkä kuitenkin tyhjää paremmat. Toisaalta, ei kai tässä mikään kiire ole. Pikku Ukko on vielä pieni ja elämä monelta osalta mallillaan. Itselläni (ja Miähellä) ikää on kuitenkin sen verran, että kauhean pitkään ei kannata odotella "Projekti Kakkosen" kanssa.

Kuka minä olen

Nainen. Oikeat ruumiinosat oikeissa paikoissa ja mieli täynnä kummallisia koukeroita (ainakin miesten mielestä). Jep, siitä kai sen tietää: olen nainen.

Vaimo. Kosittu, kihlattu ja naitu. Yhdelle miehelle lupautunut ja yhteen mieheen sitoutunut. 

Uusioemoke. Yhden miehen mukanaan tuomien teinien elämässä jonkinasteinen vaikuttaja.

Opiskelija. Tosin tällä hetkellä poissaoleva sellainen. Mahdollisesti ikuisesti poissaoleva sellainen. 

Äiti. Pienen, maailman rakkaimman pojan synnyttäjä, imettäjä ja hoitaja. Toistaiseksi tiukasti symbioosissa poikansa kanssa ja onnellinen siitä. 

Bloggaaja. Fiilispohjalta tekstiä suoltava sellainen. Kirjoitustiheys vaihtelee ajatusten, elämäntilanteiden ja kirjoitustarpeiden mukaan. 

Tervetuloa.