lauantai 29. joulukuuta 2012

Periaatepäätös

Juttelimme Miähen kanssa mahdollisesta pikku-kolmosesta ja tulimme siihen tulokseen, että mennään ilman ehkäisyä seuraavaan synttäriini saakka ja jos siihen mennessä ei olla raskaana, otetaan ehkäisy käyttöön ja jatketaan elämää nykyisellä kokoonpanolla. Ajatukset koko asiasta ovat hieman ristiriitaiset, mutta tuntuu hyvältä, että asiasta on tehty jonkinlainen päätös ja että jahkaaminen ei kestä ikuisesti. Toukokuuhun asti on siis putiikki auki. Mitään suurta yrittämistä en jaksa aloittaa, joten ovistestit pysyköön kaupassa. Kiertopäiviäkään en ainakaan tässä kierrossa osaa laskea, kun menkkojen alkaminen oli jokseenkin epämääräistä. En siis tiedä minkä päivän laskisin kp1:ksi enkä ihan tarkkaan edes muista milloin vuoto alkoi. Mutta jos helmikuun alkuun mennessä ei ole seuraavia kuulunut, voisin huvikseni vaikka testin tehdäkin :). 

Uudenvuoden kunniaksi olen jälleen päättänyt aloittaa elämäntaparemontin. Jotainhan näille kiloille on tehtävä ja muutenkin voisin varmasti elää huomattavasti terveellisemmin. Päädyin aloittamaan sitä "projektia" varten ihan oman bloginsa, joka löytyy täältä

torstai 27. joulukuuta 2012

Järjenääni häviksissä

Joulu tuli ja meni ja arki on taas koittanut. Joulu itsessään meni pitkälti kuten arkikin: päikkärit nukuttiin suht samassa rytmissä ja tissiä syötiin ihan samalla kaavalla kuin arkenakin. Niin, ja sitä korviketta. Muovinen kuusi saatiin kuitenkin asennettua parvekkeelle ja Saarioisten äitien laatikot tuli syötyä. Kinkkukin ostettiin savustettuna versiona, joten oiottiin kyllä oikein kunnolla. Yhtäkaikki, se oli joulu. Lahjoja oli kertynyt muutama perheen pienimmille ja suureksi hämmennyksekseni olen huomannut 80 Duplon leviävän erittäin tehokkaasti aika moneen huoneeseen. En suosittele niiden päälle astumista yöllisellä vessareissulla mikäli jalkapohjasi ovat yhtään samaa herkkyysluokkaa kuin allekirjoittaneella.

Minimies jatkaa elämäänsä hurmurina. Hänestä on itseasiassa kehkeytynyt varsinainen hymypoika ja pienen pientä naurun tapaistakin ollaan taloudessamme jo kuultu. Tänä aamuna poika äityi varsin kiekumaan riemusta äidin syliin päästyään ja sekös mammaa riemastutti. Tissiä syödään sen minkä saadaan ja loput mennään Nan-lehmän maidolla. Alan olla asian kanssa suht ok ja nautin siitä, että Miäskin voi tarpeen vaatiessa herran ruokkia. Ei siis mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin.

Jottei elämä itsessään liian helposti sujuisi, sain vieraakseni täti punaisen jo hyvissä ajoin. Tuhrut alkoivat jo parisen viikkoa sitten (=noin 6 viikkoa synnytyksestä!) ja itse vuoto muistaakseni joskus viime viikolla. Jätän tarkemmat kuvailut sikseen, mutta olihan se aikamoinen tulva. Olisin jotenkin toivonut saavani olla rauhassa ko. vieraalta hieman pidempään, mutta toisaalta osasin vierasta myös odottaa imetystilanteen huomioonottaen.

Ehkäisystä puhuimme Miähen kanssa ennen jälkitarkastusta, joka oli kai pari viikkoa sitten, mutta mikään ei oikein tuntunut meille sopivalta. Päädyimme siis minipillereihin, kunnes parempi vaihtoehto löytyy. Pillerit on aloitettu, mutta häpeäkseni minun on myönnettävä, että olen googlannut pillereiden varmuutta ja mahdollisuutta raskautumiseen pillereistä huolimatta. Kahjoa, tiedän. Siis, että jos kerran vielä haluaa yhden lapsen, niin miksi syödä niitä pillereitä? Varmaankin siksi, että järki ja tunne kulkevat tässä asiassa ihan omia polkujaan ja nuo polut eivät taida risteytyä. Alitajuisesti olen sitten kai ajatellut, että jos otan pillerini päivittäin, mutta tulen siitä huolimatta raskaaksi, minun ei tarvitse ottaa asiaan sen kummemmin kantaa. Se vain tapahtuu ja voin sitten salaa olla iloinen. Tänään kuitenkin ajauduimme puhumaan asiasta Miähen kanssa. Siis vauvakuumeesta ja tästä olostani, josta en meinaa päästä eroon. Siitä, että haluaisin vielä yhden lapsen. Jos valita saisi, laittaisin tilaukseen yhden pienen tytön, mutta poikakin toki kelpaisi. Asiaa väännettyämme keskustelu päättyi yhteisymmärrykseen joka kuuluu seuraavasti: jätetään ne pillerit ottamatta ja kokeillaan muutama kuukausi ihan vaan tjottaillen. Nauraen totesin, että en aio mitään tikkuja ja testejä hankkia enää, mutta taidan itsekin tuntea itseni sen verran hyvin, että tuo "lupaus" tuskin kovin kauas kantaa...

Mitään järkeähän tässä raskauden ja uuden vauvan tavoittelussa tässä kohtaa ei ole. Edellinen täyttää huomenna kokonaiset kaksi kuukautta ja elämä on tietyin osin hieman telakalla. Jos olisin muutaman vuoden nuorempi, antaisin asian hautua pari vuotta ja katsoa sitten mikä tilanne on. Mutta kun ikäni on mikä on, on päätöksiä tehtävä nyt. Eniten pelottaa se, että tulen raskaaksi ja saamme vammaisen lapsen. Jaksaisinko? Tai ehkä paremminkin; miten jaksaisin? Tässä minä siis istun näiden tunteiden ristivedossa ja yritän saada edes jotain selvyyttä ajatuksistani. Pelatako varman päälle vai ottaako riski tietäen, että mikään ei ole varmaa? Ihan kun elämässä muka olisi jotain "varman päälle" -tilaa...

Rakas järjenääni, missä olet? Voisitko puhua hieman selkeämmin?

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Arkea ja i(h)mettelyä

Blogini näyttää hiljenevän entisestään. Kirjoitettavaa olisi muutaman pienen kirjan verran ja kirjoittaminen asioiden prosessoimiseksi olisi enemmän kuin terapeuttista, mutta aika ei vain yksinkertaisesti riitä. Muutama aloitettu sepustus roikkuu tallennetuissa teksteissä, mutta olen menettänyt toivoni niiden valmistumisesta.

Minimies täytti sunnuntaina viisi viikkoa. Aika kuluu ihan siivillä ja päivät vaan jotenkin soljuu kauhealla vauhdilla. Pientä haikeutta on jo nyt havaittavissa: ei tuo vauva kovin kauaa enää ole vauva. Neuvolassa käytiin toissa viikolla ja pituutta tuntuu tulevan 2cm:n viikkovauhdilla. Muodoltaan ja malliltaan hän on aivan erilainen kuin veljensä. Pikku Ukko on alusta asti ollut pitkä ja hoikka, Minimies taas tuntuu olevan vähän punkerompi. Saadaan siis käyttöön ne lukuisat housut, jotka eivät koskaan Pikku Ukon päällä pysyneet :).

Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin. Pikku Ukko on sopeutunut uuteen rooliinsa vallan mainiosti ja käy tasaisin väliajoin pikkuveikkaa silittelemässä. Aamulla ensimmäiseksi hänen täytyy kurkistaa vauvan sänkyyn ihan vain nähdäkseen vieläkö siellä nukutaan. Kyllähän tuo osuutensa osaa myös vaatia, mutta onneksi vaatimukset eivät ainakaan toistaiseksi ole kohdistuneet Minimiehen suuntaan.

Minimies on osoittaunut jokseenkin rauhalliseksi tapaukseksi. Itkua meillä kuullaan vain järjettömässä nälässä ja ulkovaatteita pukiessa. Murinaa, ähinää ja tuhinaa sitten sitäkin enemmän. Jonkin asteista vatsavaivaa meillä kai podetaan, sillä murinat eivät lopu yöpuulle mennessä, vaan jatkuvat usein koko yön. Tai vaikka vielä alkuyö nukuttaisiinkin hiljaisuudessa, viimeistään ruokatauon jälkeen desibelit kohoavat. Murinoista huolimatta useimmat yöt meillä menee nukkuen. Ensimmäinen pätkä on yleensä 4h, jonka jälkeen sitten jatketaan nukkumista jonkinmoinen pätkä. Muuta rytmiä tässä elämässä ei sitten olekaan. Syödään, kakitaan ja nukutaan tauotta. Tai siltä se ainakin ajoittain tuntuu.

Harmin aiheena mainittakoon, että tällä kertaa täysimetys ei tainnut onnistua. Minimies sai lisämaitoa sairaalassa laskeneiden sokereiden vuoksi ja kun keltaisuuttakin oli kotiinlähtiessä, kehottivat jatkamaan lisämaidon antamista kotonakin muutama päivä. Maito nousi vasta kotiin päästyämme ja muutaman päivän rinnat olivat ihan sairaan kipeät osittain maidosta johtuen ja osittain siksi, että vauva sai nännin päät verille. Veri sinänsä ei ole vauvalle vaarallista ja yritinkin imettää ruvista ja haavaumista huolimatta, mutta vauvan maha ei tuntunut veressä olevaa rautaa kestävän ja seurauksena oli aikamoinen pulautuksien tulva. Sitä myötä alkoi vauvalla olla myös sen verran kova nälkä, että korviketta oli vain nöyrryttävä antamaan. En sitten tiedä opetinko vauvan siihen, että maitoa voi saada helposti vai enkö edelleenkään tuota hänelle riittävästi ruokaa, mutta varsinkin iltaisin tuntuu, että nukahtamiseen tarvitaan enemmän kuin tissi. Täysimettänyt olen tasan yhden vuorokauden sillä seurauksella, että poikareppana oli tosi nälkäinen seuraavana yönä. Päätin siis, etten ota asiasta pultteja vaikka se vähän luonnon päälle käykin. Pääasia, että vauva saa ruokaa eikä hänen tarvitse nälässä kärvistellä. Olin kuitenkin yllättynyt omista reaktioistani imetykseen liittyen.

Painoa on synnytyksen jäljiltä noin kilo siihen, mistä lähdettiin tätä nyyttiä yrittämään. Tilanne ei kuitenkaan ole ihan niin auvoinen, sillä Pikku Ukon jälkeen kiloja jäi useampia. Yritän tsempata itseäni niihin kuuluisiin parempiin elämäntapoihin, mutta se vaatii aika paljon tällä hetkellä. Ehkäpä jonakin päivänä vielä.