sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Elämää verensokerimittarin ympärillä

Perjantaina piipahdin äitipolilla vauvan kokoarviossa noiden sokereiden vuoksi. Toistaiseksi kaikki hyvin. Vauva on himpun verran (= noin 3%) keskikäyrän yläpuolella kokonsa perusteella ja päivän painoarvio oli noin 2,3kg. Tähän tietoon ei voi kuitenkaan tuudittautua, sillä sekä lääkäri että hoitaja painottivat tämän hetken ja tulevien viikkojen tärkeyttä sokereiden tasaamisessa. Vauva kun kasvaa muutoinkin näillä viikoilla aika huimasti, niin yhtään ei saisi ylimääräistä tulla, ettei tule ylimääräisiä kasvuspurtteja. Jos mennään näillä käyrillä loppuun saakka, vauvan painoarvio perjantaisen perusteella on noin 3,8kg la:n tienoilla.

Lääkärin tapaamisen jälkeen tapasin vielä "sokerihoitajaa". Menin sinne jotenkin suurin odotuksin ja toivoin saavani konkreettisia neuvoja ja kaipa niitä jossain muodossa sainkin. Ärsyttää vaan, kun kaikki tieto on niin tiedon antajasta kiinni. Olen siis keskustellut tästä radin hoidosta tähän mennessä oman th:n, polilta soittaneen hoitajan ja nyt tämän vastaanottaneen hoitajan kanssa. Neuvolassa sain ohjeen, että jos aamuarvo tuppaa kovasti nousemaan, kannattaa syödä vaikka puolikas banaani yöllisellä vessareissulla sokereita tasaamaan, puhelimessa ollut hoitaja kielsi kaikenlaiset banaanit - niin kokonaiset kuin puolikkaatkin- kokonaan ja vastaanottanut hoitaja oli sitä mieltä, että yöllä ei syödä, yöt on nukkumista varten. Puhelimessa ollut hoitaja myös sanoi, että mikäli insuliinia tarvitaan, alkaa aika sen aloittamiseen olla aika vähissä. Kysyin vastaanotolla, että mikä se takaraja on, jolloin insuliinit voi tarvittaessa vielä aloittaa ja hoitajan vastaus oli yksiselitteisesti, ettei sellaista rajaa ole. Joillakin se voidaan kuulemma aloittaa vaikka raskauden viimeisellä viikolla. Tämä tieto helpotti, sillä en ole ollut insuliineista kovin innoissani, mutta tajuttuani, ettei lääkettä pistettäisikään minua varten vaan kokonaan vauvan voinnin parantamiseksi, olen avoimempi asialle. Siis, jos ne täytyy jossain vaiheessa aloittaa. Tällä kertaa selvittiin ilman ja kontrolloidaan vauvan painoa sitten taas reilun parin viikon päästä.

Ruokavalion suhteen olen edelleen yhtä pihalla kuin ennenkin. Syöt sitä tai tätä, niin aina on joku arvo pielessä. Ja varma tapa saada ne nousemaan, on stressata niistä. Stressi kun osaltaan myös arvoja kohottaa. Elämä pyörii inhottavasti verensokerimittarin ympärillä ja niistä maagisista lukemista on tullut melkein elämänlaadunmittari. Ärsyttää.

torstai 20. syyskuuta 2012

Palvelukseen halutaan Maija Poppanen

Jos viimeksi kirjoitin, että olo on raskas ja tukala, nykyistä oloa tuskin voi enää sanoin kuvata. Ymmärrän todellakin miksi tästä tilasta käytetään termiä "raskaana". Vyötärön seutu alkaa olla sen verran painava, ettei oikein mistään meinaa tulla mitään ja kaikenlainen kyykkiminen ja kumartelu on varsin rasittavaa. Vauva menee kurtuille väkisinkin moisista asennoista. Toivoisinkin meille seuraaviksi viikoiksi jonkinlaista Maija Poppasta pyörimään tänne. Riittää, kun hän korjaa lelut (ja miksei myös hyötyesineet, jotka Pikku Ukon mittapuulla mitattuna kuuluvat myös leluihin) lattioilta, imuroi edes joskus ja käy puolestani vessassa. Olisiko se liikaa vaadittu? Niin, siis olen aika kyllästynyt tuohon jatkuvaan vessassa ravaamiseen varsinkin, kun Pikku Ukon mielestä hänen on aina päästävä mukaan. Itse asiassa tuo outo mieltymys ei taida liittyä yksin äitiin, vaan osansa siitä saavat niin isä kuin teinitkin. Käy siinä sitten tarpeillasi, kun toinen istuu oven takana kiljumassa.

Pikku Ukon elämässä on muutenkin tapahtunut sekä imarteleva, nöyryyttävä (vai mikä se sana on, jolla tarkoitetaan sitä, että "saa minut tuntemaan nöyryyttä"???) että ärsyttävä muutos. Tähän asti elämän keskiö on ollut jaettu erinäisiin sektoreihin, joihin on mahtunut erinäisiä ihmisiä - nyt on vain yksi sektori ja siihen mahtuu vain äiti. Kyllähän se siis oikeasti saa nöyräksi ja laittaa miettimään sitä vastuuta, joka minulla pienen ihmisen elämässä on ja sitä luottamusta, jolla hän minuun "takertuu", mutta joskus toivoisi, että joku muukin kelpaisi. Mutta kai tässä sitä perusluottamusta rakennetaan ja kerta toisensa jälkeen on vain luotava kokemuksia siitä, että ei se äiti ole mihinkään hävinnyt, vaikka se välillä vessassa käykin.

Raskaus alkaa hämmästyksekseni olla jotakuinkin loppusuoralla. Jos laskettuna aikana jotain konkreettista tapahtuisi, jakautuminen tapahtuisi noin 6,5 viikon päästä. Ja vaikka konkretia tapahtumassa todennäköisesti siirtyy sinne kahden viikon päähän la:sta, ei siihenkään mikään mahdoton matka enää ole. Yön hiljaisina tunteina kuuntelen vauvan liikehdintää ja Pikku Ukon tuhinaa ja mietin, että miten tästä oikein tullaan selviämään. Mielessäni pyörivät kauhukuvat ovat aikalailla katastrofin aineksista kasattuja ja pimeydessä millekään realistiselle järjen äänelle on turha etsiä kaikupohjaa. Sitä ei vain ole. Jottei kukaan ymmärrä väärin (siis siltä varalta, että täällä joku käy näitä harvoja postauksia tutkailemassa), niin en minä ole tätä raskautta missään vaiheessa katunut. Minä haluan tämän lapsen ja hän on minulle ihan älyttömän rakas. Että kai me sitten selvitään, kun vaihtoehtoja ei ole.

Raskausajan vaivoista ykkösenä tuli ehdottomasti peräpukama. Siitä sain kärsiä jo Pikku Ukkoa odotellessa ja varsin varhaisilla viikoilla se ilmaantui riemastuttamaan elämääni nytkin. Nopeasti sen kuitenkin syrjäyttivät ikävät rytmihäiriöt, jotka ovat onneksi laantuneet sairasloman ja rauhoittumisen avulla. Ihan kaikkein kauheimmaksi on kuitenkin tähän mennessä osoittautunut tuo jatkuva sokereiden kyttäys. Laitoin arvoja taas maanantaina neuvolan suuntaan ja myös pienen maininnan siitä, että ä-polilta ei olla asian tiimoilta olla oltu missään yhteydessä tänne päin. Samana päivänä sain sitten puhelun polilta ja olisin jo siinä kohtaa voinut vannoa, että th on sinne soittanut ja sen lähetteen kanssa oli ollut jotain hämminkiä. Ja myöhempi puhelu th:lta osoitti asian olleen juurikin näin. No juu, mutta sain hoitajalta siis taas opastusta ruokavalion suhteen ja mittausten suhteen. Menen huomenna käymään polilla, jossa ensin ultrataan vauva ja saadaan jonkinlainen kokoarvio. Jos koossa ei ole mitään hurjia pyrähdyksiä, jatketaan ruokavaliolla, mutta jos vauva alkaa täyttää jättiläisen mitat, otetaan insuliinit käyttöön heti. Itse en usko vauvan olevan millään tavoin kookas, mikä johtunee siitä, että ajatuskin insuliineista ärsyttää. Jos tilanne sitä vaatii, niin onhan se vauvan hyväksi tehtävä, mutta silti koko homma ärsyttää.

Toisaalta myös tuo ruokavalio ärsyttää. Teen varmastikin jotain väärin, mutta jos noudatan ohjeita (niiden ristiriidasta huolimatta), joita olen tähän mennessä saanut, olen niin nälkäinen, että siitä kärsii koko perhe. Eilen yritin olla oikein mallipotilas ruokavalion suhteen sillä seurauksella, että ampiainenkin jäi toiseksi kiukunmäärässä. Ja kun yhden päivän kituu laskien tunteja siihen, koska saa seuraavan läpinäkyvän ruisleivän viipaleen syödä, voi olla varma, että jossain kohtaa on pakko saada jotain vähän tuhdimmin. Itselläni se oli heti alkajaisiksi aamupalalla tänään. Vetäisin sellaisen mättöannoksen muroja, että vaikka tähän asti nuo aterian jälkeiset arvot ovatkin olleet suht siistejä, vedin ehdottomasti pohjat sillä saralla. Ei siis mättöannosta muroja enää. Mutta huomenna siis tapaan ensin lääkärin ja sen jälkeen vielä hoitajan, jolta toivottavasti saan ohjeita siihen, millä nälkä pidetään loitolla kaiken tämän härdellin keskellä.

Tulipas negatiivissävytteinen postaus. Positiivisena loppukaneettina todettakoon kuitenkin, että olen onnellinen. Sokereiden mittaus loppuu aikanaan, maha muuttuu kiinteästä pallosta löllöksi pullataikinaksi, jonka kanssa kumartelu taas sujuu ja arki lähtee ihan varmasti rullaamaan, kunhan sinne asti päästään.

33+3

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kaksi kuukautta la:aan

Syksy taisi sitten jollain mittapuulla mitattuna tulla. Sää näyttää olevan mitä mainioin ja lehdetkin pysyvät sinnikkäästi puissa, mutta rään määrä lienee suoraan verrannollinen vuodenaikojen vaihteluun. Ja räkää täällä todellakin riittää. Monta päivää on jo köhitty ja loppua ei tunnu olevan näköpiirissä. Pikku Ukko on toistaiseksi säilynyt varsinkin terveenä, mutta perheen aikuiset eivät meinaa tolpilleen selvitä. Onneksi sentään voidaan päiväuneilla vuorotellen.

Sokeririntamaan tästä flunssasta on ollut vain ja ainoastaan hyötyä. Mitään kun ei tee mieli syödä, annokset pysyvät pikkuruisina ja sokerit kohdillaan. Aamuarvo oli 4,9, mikä on alhaisempi kuin ikinä. Tai ainakaan koko sinä aikana, kun olen arvoja seuraillut. Kaikenkaikkiaan sokerirumba ei kuitenkaan ole ihan näin hyvällä tolalla. Laitoin maanantaina viikon arvot neuvolaan ja sieltähän täti sitten rimpautti ja totesi, että eihän tuo tilanne nyt niin kovin hyvältä näytä. Itseasiassa arvot - jopa ne tunti aterian jälkeen mitatut, joissa ei tähän asti ole ollut suurta häikkää - kipuavat ylöspäin kovalla hopulla. Tällä kertaa voin rehellisesti sanoa tehneeni ruokavaliooni muutoksia. Suklaat ovat jääneet kokonaan pois sen myötä, kun jäin sairaslomalle ja lepääminen on helpompaa, ja valkoisia viljoja vältän viimeiseen asti. Omalla kohdallani kaikki tuo häslinki ja ruokarytmin säännöllistäminen tarkoittaa lähes jatkuvaa nälkää, mutta eiköhän tämä kroppa tästä vielä totu asiain kulkuun. Kaikesta vaivannäöstäni huolimatta lähete äitiyspolille lähti ja siellä sitten kuulemma mietitään uusia keinoja arvojen normalisoimiseksi. Lääkitys ei edelleenkään houkuta, kun tämä tauti pitäisi pystyä selättämään ihan ruokavaliollakin, mutta kai sitä on pakko harkita, jos se on sitten se keino, jolla vauva voi paremmin.

Muuten olo alkaa olla aika iso ja raskas. Kaiken sorttinen kyykkiminen on sen verran inhan tuntuista, että olen harkinnut siivoavani seuraavan kerran joskus synnytyksen jälkeen. Siis reilun kahden kuukauden päästä. Lelut lojukoon lattioilla, kuten myös jätepaperit, joita Pikku Ukko syvällä hartaudella levittelee ympäriinsä. Huonompi homma onkin sitten ruuanlaitto, kun jostain kumman syystä kattilatkaan eivät pysy kaapissa, vaan ovat pitkin kämpän lattioita. Siirtynemme siis lähiaikoina kokonaan mikroruokintaan? No juu, appivanhemmat ovat tulossa viikonlopuksi, joten ehkä sen varjolla saan lahjottua Miähen keräyspuuhiin tässä päivänä muutamana.

Tänään on tasan kaksi kuukautta viralliseen laskettuun aikaan, joka on siis 5.11. Se, jonka mukaan itse elämääni pyrin elämään, on kuitenkin kaksi viikkoa myöhemmin ihan vain siitä syystä, että Pikku Ukkoa odotellessa ne kaksi ylimennyttä viikkoa olivat niin älyttömän raskaita. Nyt siis tähtään jonnekin sinne marraskuun puolivälin paikkeille. Merkkipaalun ylitys lienee kuitenkin tämäkin.

31+2

Ps. Löysin kengät ja mammamahan peittävät sukkahousutkin löytyivät herra Googlen ihmeellisestä maailmasta. Täällä ollaan siis valmiina viikonlopun pippaloihin. Kun vaan jaksaisi tavalla tai toisella ryömiä paikalle....