perjantai 19. huhtikuuta 2013

Kotityösotaa kovin panoksin

Tämä blogi taitaa kuolla omaan mahdottomuuteensa. Mieluusti laittaisin ajatuksia ja tapahtumia ylös, mutta aika ei vain riitä ja sekös sapettaa. Elän sitä paitsi jotain ihme "miksi minun aina täytyy ja kaikki muut saa vain olla" -vaihetta (tai ainakin toivon, että se on vaihe) ja sapetus on tätänykyä ihan normiolotila täällä.

Kovin paljon en ole näitä uusperhejuttuja täällä uskaltanut kirjoitella, eikä niistä nyt ihan kauheasti olisi tekstiä saanutkaan, kun noin pääpiirteissään homma on toiminut ihan jees. Mutta jostain syystä nyt ei toimi. Teineistä yksi on enää täysi-ikäisyyden alapuolella, mutta hänenkin pitäisi minun mielestäni olla kovaa vauhtia siirtymässä tuon rajapyykin edellyttämien taitojen tuolle puolen. Teineistä kaksi kuitenkin edelleen asuvat meillä joka toisen viikon ja noin yleisesti ottaen se oon kai ihan hyvä systeemi. Paitsi että teineistä nuorin keksi lopettaa koulunsa ja nykyisin hän vain on. Tämä lienee ollut se kaiken räjäyttänyt paukku ja siitä lähtien minä olen ollut kuin persiisiin ammuttu karhu. Minun puolestani muuten seisköön vaikka päällään aamusta iltaan, mutta jotenkin toivoisin hänen osallistuvan asioihin (lue: esim. kotitöihin) hieman enemmän (lue: yhtään), kun kerran mitään järkevää elämässä ei tehdä. Nukutaan pitkään, valvotaan aamuyölle ja pelaillaan joko kännykällä tai koneella. Siinäpä sitä elämän sisältöä 17-vuotiaalle. Tähän asti olen ollut sitä mieltä, että nuorisotakuu on hieno juttu ja on hyvä, että yhteiskunta tukee nuoria. Nyt en enää tiedä. Nämä vallansankarithan pyörittävät asioita ja elämää juuri niin kuin haluavat ja onnistuvat luikertelemaan kaikesta vastuusta saaden kuitenkin täyden vapauden. Verenpaine kohoaa ihan vaan ajatellessa asiaa...

No mutta. Olen siis vetänyt eräänkin herneen nenääni aiheesta kotityöt tässä viime viikkoina. Olen alkanut tuntea oloni jokseenkin hyväksikäytetyksi ja se on vain tullut tiensä päähän nyt. Jos mihinkään ei osallistuta, ei ole lupaa odottaa puhtaita kalsareita tai valmista ruokaa pöytää. Fair deal. Tästä asiasta meillä ollaan väännetty vuosia, mutta kun mikään ei muutu ja vedotaan siihen, että "mä en vaan ole niin alotekykyinen" tai "mä en osaa", niin minäkin taidan heittäytyä aloitekyvyttömäksi. Eihän se tietenkään ihan näin yksioikoista ole, mutta näin minä haluaisin toimia. Jostain syystä tästä asiasta on tullut kalvava ääni sisälläni ja se tuskin vaimenee ennen kuin itse jotakin asialle teen. Joko päätän jatkaa ennallaan ja teen sen tietäen, että mikään ei koskaan muutu, tai muutan omaa käytöstäni niin, että se pakottaa muutkin muuttumaan. Se vaan on niin raskasta. On paljon helpompi heittäytyä kynnysmatoksi ja antaa muiden viedä, kun tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuisi.

Tapahtuu meillä tosin muutakin. Minimies lähti ryömimään. Nyt mennään ja kovaa. Tästä taisi lähteä myös käyntiin se aikakausi, joka kestänee seuraavat 20 vuotta: meillä tapellaan. Varsinkin leluista ja lehdistä. Jos toinen leikkii jollakin tietyllä lelulla, on toisen saatava se juuri silloin, vaikka ko. esine ei muuten juurikaan kiinnosta. Toisaalta meillä myös leikitään. Tai siis kikatetaan primitiivisesti samalle asialle. Äidillä ei vain ole käsitystä mikä se asia on. Ei se haittaa, se kikattelu on vaan niiiiiiiiiin suloista <3.

Näillä mennään siis tänään. Mitähän tapahtuu ensiviikolla, kun ystävämme PMS astuu tähän kuvioon???

Ps. Siemeniä laitettiin liikenteeseen kp13. Se tuskin oikeasti riittää, mutta onhan se silti kiva kuvitella oireita.

torstai 11. huhtikuuta 2013

Miksi, oi miksi?

Kp 12. Ovistestiin täydelliset viivat. Ja ollaan molemmat oksennustaudissa. Tuskin huvittaa kauheesti lemmenleikkejä puuhastella. Siirrymme haaveinemme siis seuraavaan kiertoon.

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Arkielämää

Minimies täytti viime viikolla 5kk. Käsittämätöntä. Vastahan sitä taaperreettiin ison mahan kanssa pitkin kylää ja odoteltiin viikkojen vierimistä ja nyt tuo jäbä on jo iso mies. Osaa yhtä jos toista. Kääntyy näppärästi suuntaan kuin suuntaan. Hymyilee jatkuvasti ja kaikille. Syö soseita. Kasvikset ja hedelmät on jo kohtuututtuja, marjoja on maisteltu pari kertaa ja lihat on jossain suunnitelmissa. Jotenkin tällä kierroksella nämä syömähommelit on menneet vähän niinkun slow motionina. Pikku Ukon kanssa kaikki oli kai vielä uutta ja ihmeellistä ja hommaan sisältyi tietynlaista uutuudenviehätystä, josta syystä tapahtumat ovat jääneet mieleen eri tavalla. Nyt vaan syödään ilman sen suurempaa hurmosta. Puuro kuuluu myös iltarutiineihin ja toistaiseksi puuron jälkeen kulautetaan vielä tilkka velliäkin siinä toivossa, että äidin yö olisi mahdollisimman ehyt ja pitkä. Ai mikä ihmeen lapsentahtisuus?

Öistä puheen ollen... Tuo kyseinen vuorokauden aika menee edelleen meidän taloudessamme varsin vaihtelevasti. Loppuviikon flunssat sotkivat kuviot ainakin äidin osalta ihan vain siksi, että millon missäkin sängyssä niiskuteltiin, korahdeltiin ja yskittiin ja äitihän pomppasi kuin arojänis katsomaan, että kaikki on kunnossa. Viime yönä Minimies vetäisi unta yhtä soittoa klo 04:50 asti, mutta en uskalla tuudittautua siihen ajatukseen, että näin olisi myös jatkossa. Mennään yö kerrallaan, eikä sen kummemmin huudella rytmeistä. Kunhan saadaan ruokapuoli kokonaan kuntoon ja soseita menemään riittävästi, irrotetaan poika yöpullottelusta ja toivotaan hyviä öitä siitä eteenpäin. Toistaiseksi kuitenkin näin.

Minimies on jo 1v7kk ja samanikäinen on äitiyteni. Siitäkin huolimatta törmään tilanteisiin, joissa edelleen mietin, että olenko se todella minä, joka elää tätä elämää. Että ovatko nämä lapset oikeasti minun ja olenko minä oikeasti äiti. Lapsettomiksihan emme ehtineet "leimautua", vaikka Pikku Ukko ei ihan kertalaukauksesta alkuaan saanutkaan. Häikkää oli ja aika tutkimuksiin varattuna, mutta tuo tahtoihminen tuli läpi häikkien ja ilman tutkimuksia.. Enemmän katson tuntemusteni johtuvan toisenlaisesta "lapsettomuudesta". Siitä vuosia kestäneestä pelosta, etten koskaan tapaa ihmistä, jonka kanssa olisin valmis perhettä perustamaan. Niiden vuosien aikana tutuiksi tulivat tilanteet, joissa olin menossa millon mihinkin toisten lasten kanssa ja se on se tunne, joka minut edelleen ajoittain valtaa. Näin kävi mm. eilen neuvolassa. Ai minäkö muka tietäisin näistä lapsista jotain, minähän vain elän heidän kanssaan? Ai minäkö kuuluisin tähän odotushuoneeseen näiden muiden lasten ja mammojen keskelle? Jouduin useaan otteeseen ottamaan itseäni henkisesti niskasta kiinni ja muistuttamaan, että kyllä, minä olen näiden lasten äiti ja minulla on täysi oikeus ja suorastaan velvollisuus olla heidän kanssaan neuvolassa. Itsestään selvää se ei ole missään tapauksessa.

Pikku Ukko on mitä ilmeisimmin aloittanut kiivaasti etenevän matkan kohti uhmaikää. Rajoja koetellaan päivittäin milloin missäkin asiassa ja vanhempien hermot ovat koetuksella. Neuvolatäti katsoi ymmärtävästi ja totesi, että mitä huolellisemmin ja tiukemmin homman hoitaa tällä kierroksella, sitä helpommalla siitä pääsee seuraavalla. Sitä tässä siis yritetään.

Menkat alkoivat sunnuntaina. Tuon merkittävän tapahtuman seurauksena kävimme Miähen kanssa jälleen kerran keskustelua lapsiluvustamme. Kuinkahan monta kertaa tämä keskustelu on käyty ja kuinkahan monta kertaa se vielä täytyy käydä??? Vaan eipä siinä oikeastaan mitään uutta tullut. Minulla on vauvakuume ja Miäs ei löydä yhtä riittävän perusteellista syytä sanoa, ettei halua enempää. Kun kuulemma haluaa. Jos järjellä ajatellaan, näiden pitäisi olla tässä. Toisaalta siinä ajatuksessa on jotain helpottavaa. Ongelma on vain siinä, ettei elämää voi elää täysin järjen varassa. Tunteet sanovat, että vielä on tilaa yhdelle ja se kai sitä kuumetta pitää yllä. Onhan näitä päätöksiä ennenkin tehty ja sitten niistä on lipsuttu, mutta tämän kertainen päätös on seuraavanlainen: jotta ehtisin synnyttää ennen tiettyyn ikään ehtimistä, olisi raskauden alettava viimeistään elokuun puolivälissä. Siihen asti siis tahkotaan ja jos seuraavat neljä kiertoa (siis jos kierto pysyy kuosissaan pituuksien puolesta) eivät tuo toivottua tulosta, luovutamme ja toteamme, että perheemme on kasassa. Helpotti. Luulen, että tällä kertaa jopa pystyn pysymään päätöksessämme. Se, pääsemmekö jokaista neljää kiertoa oikeasti hyödyntämään, jää nähtäväksi. Ovulaatiotestit odottavat kuitenkin kaapissa ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, ensi viikolla päästään tositoimiin.