perjantai 30. maaliskuuta 2012

Kevyt -projektin virallinen päätöspostaus

Näin projektimme viimeisellä viikolla saimme vienon toiveen kirjoittaa projektin kulusta ja ajatuksistamme projektin suhteen. Ei siis muuta, kuin tuumasta toimeen...

Olin projektin alkaessa sekä innostunut että motivoitunut. Tavoitteet oli asetettu ja oli aika muuttaa ne käytännön teoiksi. Alkuun siihen pystyinkin, mutta täytyy kyllä rehellisyyden nimissä myöntää, että jonkinlaiseksi kohtuullisen kokoiseksi vitsiksihän tuo projekti omalta osaltani jäi. Niiden ensilipsahdusten jälkeen en saanut otetta sen enempää projektista kuin itsestänikään (paitsi ehkä tuosta vatsamakkaroiden kohdalta...) ja ruotuun pääseminen jäi lähinnä haaveeksi.

Kunnianhimoisesti ajattelin opettelevani uudenlaisen elämän terveellisten ruokailutottumusten ja ruokailurytmin kautta. Liikuntaa ajattelin lisätä sitten kun aika on. Kuviota sotki Pikku Ukon imetys, joka projektin alkaessa oli vielä osa päivittäistä elämääni. Toivoin kuitenkin oppivani tuota terveellisyyttä myös mahdollista tärppiä silmällä pitäen. Viime raskaudessa kiloja tuli suhteellisen maltillisesti ja silti kannan osaa niistä edelleen kupeillani. Sen kuvion toistaminen ei ole sen enempää toiveissa kuin haaveissakaan.

No juu. Ihan samalla tavalla vaaka ei heilahtanut välittömästi plussatestin tehtyäni kuin edellisellä kerralla, mutta kyllähän lukemat huolestuttavan vauhdikkaasti alkavat nousta. Siinä kohtaa minua ei kuitenkaan auta minkään sortin projektit, tavoitteet tai edes ne unelmafarkut, joihin toivoisin joskus mahtuvani. Ulos ikkunasta lentävät myös ajatukset ruokailurytmistä. Ruokaa menee sekä nälkään että kuvotukseen ja vaikka se tulevaisuudessa häämöttävä Michelinukko-olemus, jota kohti olen vääjäämättä matkalla, hiukan ahdistaakin, niin paljon masokistia minusta ei löydy, että hinnalla millä hyvänsä pitäisin kuvotuksestani kiinni. Päinvastoin. Pyrin siitä eroon hinnalla millä hyvänsä ja tällä hetkellä se tarkoittaa kohtuutonta määrää suolatikkuja.

Idea tuollaisesta projektista on kuitenkin mielestäni aivan loistava ja oli kiva lukea toisten kuulumisia ja ideoita asian tiimoilta. Mielestäni tällainen projekti toimii vallan mainiosti ilman projektin vetäjän tekemiä koosteita, vaikka toisaalta uskonkin jonkilaisen "Wall of Shame":n toimivan itselläni motivaation ylläpitäjänä: jos joka kuukausi lukisi samasta postauksesta muiden onnistumisesta ja omista kasaantuvista kiloistaan, luulisi häpeän tekevän tehtävänsä :). Osalla kanssakeventäjistä on tainnut käydä aikalailla samoin kuin itselläni, mutta aivan loistavia tuloksiakin on saatu.

Kaiken kaikkiaan projekti oli hauska (varsinkin se lyhyt aika, jonka suhtauduin siihen asiaankuuluvalla hartaudella) ja voisin hyvinkin kuvitella osallistuvani vastaavaan jatkossakin. Sitä odotellessa tyydyn nauttimaan suolatikuistani ja edelleen elän toivossa, että vielä joskus syön terveellisesti.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Ultra nro 2

Kaikki hyvin. Viikkoja oli eilen lääkärin laskutavan mukaan 8+2 ja sintti köllötteli edelleen omassa yksiössään. Sydän sykki vimmatusti, mutta säännöllisesti ja kaikki muutoinkin hyvin. 15 päivää aiemmin tehdyssä edellisessä ultrassa vauva vastasi viikkoja 6+0, eilen 9+0. Kovasti oli siis kasvanut. Lääkäri oli sitä mieltä, että tuo eilinen lukema todennäköisesti pitää paremmin paikkansa, jos kerran ovulaatiokin jäi tärppikierrossa havaitsematta, mutta jos ero pysyy viikon sisällä, niin todennäköisesti laskettua aikaa ei muuteta. Mutta se on sitten np-ultran asioita ja siihenhän on vielä tovi matkaa. 

Mieli on taas hetkeksi rauhoitettu ja koko raskaus muuttui tuon eilisen ultran jälkeen paljon konkreettisemmaksi. Matkaa on vielä pitkälti edessä, mutta hetken helpotus on taas saatu. 

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Huomista odotellessa

Pari viikkoa on mennyt niin, etten ole kuntosaliin päin edes vilkaissut. Tuhrut, vuodot ja pahoinvoinnit ovat selättäneet minussa viimeisenkin halun minkäänlaiseen fyysiseen rehkimiseen ja toisaalta olen pyrkinyt välttämään salia paikkana, jossa minun täytyy olla huolissani. Haluaisin säilyttää sen sellaisena paikkana, jonne voin mennä nauttimaan ja jossa minun ei tarvitse murehtia. Miäs yritti ajaa minua sinne pitkin viime viikkoa lähinnä sillä ajatuksella, että niin halutessani minulla on ollut siihen mahdollisuus. Kieltäydyin kuitenkin mahdollisuuksista systemaattisesti luvaten, että tällä viikolla yritän salille raahautua. Niimpä sitten aloitin aamuni kevyellä salivierailulla. Pidän kännykkää mukana salilla ihan vain siltä varalta, että kotona minua tarvittaisiin. Muutoin en koe olevani niin tärkeä henkilö, että minun tulisi olla saavutettavissa joka hetki. Nyt kuitenkin kävi niin, että tekstailin ystäväni kanssa koko salilla oloni ajana. Hän kertoi saaneensa keskenmenon, joka todettiin np-ultrassa. Mitään oireita tai merkkejä sikiön kuolemasta ei ollut ja isku oli aikamoinen. Olen sanomattoman pahoillani ystäväni puolesta. Tiedän, että lasta oli toivottu ja siitä oli jo iloittu. Kun vielä ystäväni on parhaassa perheenperustamisiässä, on tuttuja ympärillä raskaana pilvin pimein ja se ei varmastikaan helpota hänen oloaan. Tuli niin mieleen ne omat tuntemukset km:n jälkeen, vaikka meillä homma menikin hieman armollisemmin. Jos keskenmeno nyt voi armollisesti ikinä mennä. Tunnen siis surua ystäväni puolesta, mutta samaan tahtiin tuntuu kasvavan paniikki omasta olosta ja raskaudesta. Pisteenä i:n päällä oli treenin aikana pikkareihin ilmaantunut tuhru, joka muistutti taas elämän raadollisuudesta. Pientähän tuo tuhruttelu on, ei sitä edes paperiin jää, mutta kyllä se silti pelästyttää ihan joka kerta. Ja jos sitä nyt vielä vähän kuvailisi, niin tuoretta verta se ei ole, ennemminkin rusehtavaa ja vanhaa. Vaan kyllä minä silti haluaisin tietää, että mistä se tulee ja miksi. Onneksi on huomiselle ultra varattu ja siellä sitten saadaan uutisia. -Joko hyviä tai huonoja... Niin, ja salitreenistä vielä sen verran, että eihän se oikeastaan ole edes treeniä näissä mietteissä. Mekaanista toistoa joko hyvin pienillä painoilla tai kokonaan ilman, mutta on kai se kuitenkin jonkunlaista omaa aikaa.

Yleensä olen pitänyt itseäni positiivisena tai vähintäänkin realistisena ihmisenä, mutta tämän raskauselämän kanssa taitaa mennä pessimismin puolelle.

lauantai 24. maaliskuuta 2012

Blääblääblää

Meillä on uusi herätyskello. Se alkaa elämöidä tunnin tarkkuudella jossakin klo 5:30 ja 6:30 välillä ja yrityksistäni huolimatta tästä kellosta ei taida löytyä torkkunappulaa. Jep, Pikku Ukon elämässä ei muutoin kovinkaan paljon rytmiä löydy, mutta nukahtaa aika tarkkaan klo 21 ja herää äidilleen hieman liian varhain. Nykyisin herään siis maailman suloisimpaan ääneen, joka toitottaa koko keuhkojensa tilavuudella "blääblääblää". Poika nousi ensimmäisen kerran seisomaan tukea vasten kaksi päivää ennen 7kk-synttäreitään ja jatkuva pystyyn pynkeminen on ollut ihan ykkösjuttu siitä lähtien. Komentaa siis vanhempiaan seisoma-asennosta sängystään. Tasapaino ei vielä ole ihan kohdillaan ja järkikään ei oikein meinaa pysyä perässä, joten muksahduksia on tullut tasaiseen tahtiin.

Yöt meillä menee suhteellisen vaihtelevasti. Toissayönä tuttia piti korjata vaikka kuinka monta kertaa ja sen jälkeen herätys klo 5:30 oli aika kidutusta. Viime yönä tuttia korjattiin tasan kerran ja se oli juurikin puoli kuudelta. Miäs on kyllä siitä(kin) ihana, että mahdollisuuksien rajoissa antaa minun nukkua aamulla pidempään ja hoitaa pojan aamutoimet.

On ollut aivan huimaa seurata Pikku Ukon kehitystä ja varsinkin viime viikkoina on tuntunut, että hän oppii asioita ihan huimaa vauhtia ja muuttuu melkein päivittäin. Jokaisen ruokailun aikana pyrkii ottamaan sukat pois jaloistaan ja onnistuessaan katsoo syöttäjää velmusti odottaen naurua. Ja pakkohan siinä on nauraa. Ruokailut sujuvat etupäässä hyvin ja melkein mikä vaan uppoaa. Kala on ehkä ollut se suurin inhokki tähän mennessä. Parhautta on maistaa äidin päärynää.

Miähen kanssa pojalla tuntuu olevan aivan omanlaisensa suhde ja havaittavissa on, että hän on "isin poika". Ja hyvä niin, sillä itse olen aloittamassa työt reilun kuukauden päästä ja siinä kohtaa Miäs jää sitten kotoilemaan. Kirjoitin taannoin avoinna olleesta unelmatyöpaikasta ja itseasiassa laitoin sinne hakemuksenkin. Pääsin haastatteluun, mutta kalkkiviivoilla toinen hakija rynni ohi. Sain kuitenkin tarjouksen sijaisuudesta, joka kestää huhtikuun lopusta syyskuun loppuun ja jos ei vakipaikka tällä kertaa irronnut, niin parempaa pätkää en olisi tainnut voida toivoa. Jos kaikki menee hyvin tämän kakkosen osalta, niin jotakuinkin syyskuun lopussahan sitä pitäisi sitten äitiyslomalle jäädä. Toisaalta ajatus töihin menosta houkuttaa, toisaalta tuntuu nyt jo vaikealta ajatella, että en sitten olekaan kotona Pikku Ukon kanssa. Tilannetta kuitenkin helpottaa tietoisuus siitä, että poika voi jäädä kotiin isänsä kanssa eikä häntä tarvitse laittaa mihinkään ylitäynnä olevaan päiväkotiin. Miäs pitää siis alkuun isäkuukauden, sitten kesälomat ja sitten syksyn tullen hän jää opintovapaalle. Näillä järjestelyin poika saa olla kotona siis hamaan tulevaisuuteen. Niin, ja siis JOS kaikki menee hyvin, minäkin olen sitten kotona taas syksyllä.

Raskaus tuntuu edelleen jotenkin epätodelliselta. Pahoinvointi on jatkuva seuralaiseni ja väsymys jotain ihan järkyttävää, mutta olo on silti epävarma. Tiistaina menen käymään uudelleen ultrassa ja jotenkin olen alkanut jo valmistautua siihen, että viikot eivät täsmää. Neuvolan uskaltauduin varaamaan ja se on pääsiäisen jälkeen. Tuhrua on ollut viimeksi viikko sitten ja silloinkin se oli tuskin havaittavaa, joten siinä mielessä asiat on hyvin. Pikku Ukkoa odotellessa olin koko ajan tietoinen viikoista ja päivistä ja raskaus oli mielessä koko ajan. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön viikoista, mutta vau:n laskurin mukaan niitä on 7+4. Tiistaina ollaan siis jo yhdeksännellä viikolla ja kyllä kai siitä sitten jo selviää mihin suuntaan tämä raskaus on menossa.

keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Tunnustuksia

Kaikkien näiden raskauden täytteisten postausten jälkeen lienee paikallaan ulostautua hetkeksi raskauskuplasta ja kirjoittaa jostain muustakin aiheesta. Olen saanut kaksi tunnustusta, josta toinen on häpeäkseni jäänyt huomioimatta, vaikka olen saanut sen jo kuukausia sitten. Toisen olen löytänyt kahdestakin eri blogista itselleni osoitettuna. Kiitos näistä! Lämmittävät kovasti mieltäni.

Tämän ensimmäisen sain Minnetuulilta.



Ohjeet ovat seuraavanlaiset:
-Kiitä tunnustuksen antajaa
-Tee aiheesta postaus
-Vastaa kymmeneen annettuun kysymykseen
-Anna tunnustus 10 blogille, jotka mielestäsi ansaitsevat sen


1. Lempiväri
    Vihreä


2. Lempieläin
    Apina


3. Lempinumero
   Öööö... Vaikka kymmenen


4. Paras alkoholiton juoma
    Pepsi Max


5. Facebook vai Twitter
    Facebook. Twitteristä minä en mitään tiedä.


6. Intohimosi
    Syöminen ;)


7. Lahjojen antaminen vai saaminen
   Antaminen. Vaikka kyllä lahjoja on kiva saadakin.


8. Mieleisin kuvio tai muoto
    Yksinkertaiset kuviot ja muodota. Esim. ympyrä.


9. Paras päivä viikossa
   Riippuu viikosta.


10. Lempikukka
   Nättejä kukkia on paljon. Auringonkukka, tulppaani, ruusu, kevätesikko...


Tämän tunnustuksen voisin jakaa seuraaville blogeille:
Äpyli ja päpylit
- Pikkukakkosen juttu
- Tyttönen vai poikanen
- Operaatio vauva käynnistyy taas
- Harhakuvia ja unelmia


Tämän toisen tunnustuksen sain "Pikku kakkosen jutun" Justiinalta ja "Äpyli ja päpylit" -blogin Äpyliltä. Kiitos tästäkin!

                                                       1) Kerro linkin kera blogissasi, 
kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.


1. Lempivuodenaikani on syksy. 
2. Rakastan saunomista, mutta nykyisin teen sitä hyvin harvoin.
3. En taida olla ikinä ollut ulkonäkööni tyytyväinen. Aina olisi ollut jotain parannettavaa. 
4. Tapasin Miähen kanssa internetissä.
5. Olen asunut useamman vuoden ajan ulkomailla. 
6. Lapsuuden toiveammattini oli maatalouslomittaja. 
7. Olen suunnattoman huono keksimään randomfaktoja itsestäni :). 

Tämä award on sen verran kiertänyt tääläl blogimaailmassa viime aikoina, etten ole kärryillä kenelle sitä ei vielä ole annettu. Noutakoon sen siis täältä kuka haluaa ja kenellä sitä ei vielä ole! Olen nimittäin sitä mieltä, että jokainen blogi on awardin arvoinen. 

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Lääkärissä käyty

Eilisen paniikin ansiosta varasin ensimmäisen mahdollisen lääkäriajan tälle päivälle. Alkuraskauden ultra olisi ollut torstaina, mutta siihen asti odottaminen olisi tuntunut lähinnä kidutukselta. Tiedän, kärsimättömyyttähän se on. Aniveis, piipahdin lääkärin juttusilla ja pienen juttutuokion ja ultrauksen jälkeen tilanne on tämä: raskaana ollaan, raskaus on oikeassa paikassa ja ruskuaispussi löytyi, joten tuuleen ei olla munittu. Lääkäri myös löysi sykkeen, joskin vauvamme on tietysti tässä kohtaa hyvin pieni. Lääkärin sanoin: "lähdemme siitä, että kaikki menee hyvin." Viikotkin vastasivat tuota 3,5mm:n möykkyä.

Lääkäri suositteli uutta visiittiä kahden viikon päästä, jotta saadaan parempaa kuvaa siitä, että kaikki oikeasti on hyvin ja että sikiö kasvaa kuten toivoa sopii. Tuo lienee käytäntö, mutta tietysti onnistuin sen pienessä mielessäni kääntämään niin, että lääkäri näki jotain, mitä en itse nähnyt, ja asiat eivät olekaan niin hyvin kuin antoi ymmärtää jajjajjajjajjaaa.... Mielikuvitus tekee kovasti töitä ja toistaiseksi olen täysin antautunut huijattavaksi. Mutta tänään siis ollaan raskaana ja kaikki on hyvin tuhruista huolimatta. Viikkoja kasassa lääkärin laskutavan (ja ultran) mukaan 6+0.

Matkalla kohti keskenmenoa?

Lauantai-iltana se taas alkoi. Ensin sain paperiini ihan kirkasta verta ja sen jälkeen ollaan taas tiputeltu, tuhruteltu ja kipuiltu. Ei ole tästä raskaudesta tulossa sen enempää mummoa kuin sikaakaan, vai miten se sanonta taas kuuluikaan? Särkylääkettä en ole tarvinnut, mutta sen verran kummallisia nämä tuntemukset ovat, että ei tässä taida olla toivoa. Koska hermot alkaa olla homman kanssa aika tiukalla ja mielenterveys vaakalaudalla, varasin itselleni lääkärin iltapäiväksi. Saadaampahan jutulle päätös olipa kyseessä sitten kohdunulkoinen, tuulimuna tai ihan vain normi keskenmeno. Jossakin syvällä olen surullinen, mutta toistaiseksi päällimmäisenä on ajatus siitä miten paljon inhoan kipua ja kuinka kovana se kohta hyökkääkään, kun tavara lähtee liikenteeseen. Voikohan keskenmenoon saada epiduraalin?

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Wannabe-raskaus?

Viimeiset pari päivää ovat olleet hoippumista toivon ja epätoivon välillä. Maanantai-iltana vessakäynnillä sain paperiin saaliikseni limaa, jossa oli selkeästi verta mukana. Sen jälkeen tuhruili jonkun kerran silloin illalla ja vielä eilisaamunakin saattoi tuhrua nähdä, jos oikein tihrusti. Koska ennen Pikku Ukkoa olen yhden keskenmenon kokenut ja se alkoi juurikin tällä tavoin tuhruilemalla, aloin odotella kipuja ja kunnon vuotoa. Eilen tuolla alamahalla jotain elämää olikin, lähinnä tuolla munisten kohdalla. Särkylääkkeen ottaminen ei ole kuitenkaan edes käväissyt mielessäni, joten aika pienellä tuntemuksella on menty. Tuhrua en enää eilisiltana tai tänä aamuna ole havainnut.

Ystäväni (tai ehkä näissä asioissa viholliseni) Google on taas laulanut ja olen googlannut niin keskeytyneen keskenmenon, tuulimunan kuin sata muutakin asiaa eilisen ja tämän aamun aikana. Pahinta tilanteessa on, että koska viikot ovat vielä niin varhaiset, ultrasta ei juurikaan olisi apua. On siis vain odotettava ja katsottava kuinka käy. Aamulla asiaa pohdittuani sain varsinaisen kuningasajatuksen: jospa vielä yhden testin tekisin, jotta näkisin kuinka testiviiva on alkanut haalistumaan. Sen jälkeen voisin sitten soittaa neuvolaan ja kysyä, että miten tällaisessa tilanteessa menetellään. Kengät jalkaan ja kohti apteekkia siis. Vaan ei toiminut tämä strategia: kontrolliviiva on vain himmeä haamu testiviivaan verrattuna (säästän teidät kuvilta). Tosin blondinkin järki sanoo, että jos raskaus olisi mennyt kesken toissapäivänä, viivat eivät siitä vielä kovinkaan paljoa olisi haalistuneet. Se hormoni kun ei poistu elimistöstä ihan yhtäkkiä. Olen siis aivan yhtä epätietoinen tilanteesta kuin aiemminkin.

Oireet ovat tässä raskaudessa olleet jonkun verran vähäisemmät, kuin Pikku Ukkoa odottaessa. Tissioireet puuttuvat kokonaan, mutta tissien käyttäytymistä nyt on muutoinkin hiukan hankala analysoida, kun Pikku Ukko niitä kuitenkin vielä vähintään kerran päivässä imee. Pahoinvointia on ollut, vaikka aamulla totesinkin Miähelle, että sekin oli eilen jo poissa. Vaan eipä ole tänään. Ihana, kamala pahoinvointi on palannut ja antaa ehkä pienenpientä toivoa. Aivastelut ovat olleet minulla oireena kaikissa tähän asti kokemissani raskauksissani, mutta eilen en saanut aivastusta niiskautettua en sitten parhaalla tahdollanikaan. Tänään on sekin oire palautunut ja aivastelut jatkuvat. Ota tästä nyt sitten selvää.

Mikäli vuoto ei suuremmassa mittakaavassa ala, menemme kuulemaan tuomion ensiviikolla olevaan varhaisultraan. Siellähän sen sitten kuulee, että ollaanko tässä raskaana vai onko tämä vain jonkinlainen wannabe-raskaus. Edessä on siis elämäni pisin viikkoa.

Mielialat asian suhteen ovat yllättävän hyvät. Eilen oli vähän enempi masisoloa, tänään suhtaudun asiaan niin, että on vain otettava mitä vastaan tulee. Kauheasti en uskalla iloita raskaudesta, vaan enemmänkin valmistaudun siihen, että sykettä ei löydetä ja joudumme vielä uudelle kierrokselle.

Niin, ja kyllähän minä sen tiedän. Tuhruilu ja jopa vuoto voi ola alkuraskaudessa ihan normaalia. Varsinkin, kun se tapahtui maanantaina seksinharrastamisen jälkeen. Silti lienee parasta valmistautua pahimpaan ja tippua ehkä vähän matalammalta.

maanantai 5. maaliskuuta 2012

Tuhrua

Vessassa käyty ja ensimmäiset tuhrut havaittu. Vielä jaksan rukoilla ja toivoa, mutta henkisesti valmistudun pettymykseen.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Pelkoa ja epävarmuutta

Positiivisesta raskaustestistä (siis siitä ensimmäisestä) on viikko. Pari ensimmäistä päivää meni totaalisessa epäuskon vallassa. Sen jälkeen jollakin oudolla tavalla "totuin" ajatukseen. Nyt mennään niissä Pikku Ukon odotuksen ajalta niin kovin tutuiksi tulleissa fiiliksissä, jotka ovat täynnä pelkoa ja epävarmuutta. Päätin ottaa tämän raskauden juuri niin kuin se eteen tulee ja nauttia joka hetkestä. Tänään se on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Mitään järkevää syytä pelolle ei ole, en vuoda, ei ole kipuja eikä pelko muutoinkaan ole järjellä selitettävissä. Oireita tosin on paljon vähemmän, kuin Pikku Ukkoa odotellessa ja se lienee yksi pelottava asianhaara. Rinnat ovat edelleen hieman kipeät, mutta oikeastaan kipu on samaa luokkaa kuin lähes joka kierrossa oviksen jälkeen. Tissien puolesta kykenisin edelleen nukkumaan mahallani. Pahoinvointia on joinakin päivinä enemmän, toisina taas vähemmän. Pikku Ukkoa odotellessa en pönttöä päätynyt kertaakaan halailemaan, mutta ekan kolmanneksen ajan oli sellainen "24h krapula" -olo. Nyt pystyn oloni puolesta siis jopa ajoittain unohtamaan olevani raskaana. Väsymys on oikeastaan se kaikkein vahvin oire. Tosin eikö sekin selittyisi semisti levottomilla öillä? Ota näistä oireista ja oloista nyt sitten selvää. Maha turpoaa iltaa kohti ja menkkamaiset juilinnat ovat myös arkipäivää.

Jotenkin luulin, että onnistuneen raskauden jälkeen uuteen raskauteen voisi luottaa helpommin, mutta samat möröt tuolla mielessä jylläävät, kuin ennen Pikku Ukkoakin. Silloin pohjalla oli siis keskenmeno, joka onnistui luomaan varjonsa koko raskauden päälle. Olisin niin toivonut voivani välttää nuo tuntemukset ja elää luottavaisesti tulevaisuutta suunnitellen. Mutta näillä mennään ja toivotaan parasta.

Pikkua Ukkoa odottaessa tiesin koko ajan mitä viikkoa eletään. Tällä kertaa olen onnellisen tietämätön noista maagisista lukemista. Osittain varmaan siksi, että menkoista laskettu aika ei mitenkään voi pitää paikkaansa. Pikaisella laskutoimituksella saan tulokseksi kuitenkin tälle päiväle 4+4.

Ps. Tuuliviiritytöllä on käynnissä arpajaiset käynnissä :).