keskiviikko 29. helmikuuta 2012

Spekulaatioita

Tänään on kierron mukaan laskettuna 30/28. Tämän laskutavan mukaan kuukautisten olisi siis pitänyt alkaa eilen.  Edellisistä menkoista laskettuna viikkoja on 4+1. Siitä ovulaatiosta ei edellenkään ole minkäänlaista tietoa eikä siitä minkäänlaista tietoa ole ikinä tulossakaan. Se on mennyt ja jotenkin kummallisesti se on hyödynnetty. Tänään vieraillessani paikallisessa apteekissa ihan muissa asioissa mukaan tarttui myös ClearBluen vikkonäyttöinen digitesti. Meinasin säästää sen huomisaamuun, mutta kiskaisin sen sitten kuitenkin kotiin päästyäni. Alta aikayksikön ilmaantui testiin teksti "Raskaana 3+". What??? Testin mukaan viikkoja olisi siis jo 5+. Se tarkoittaisi sitä, että ovulaatio on ollut aika pian menkkojen loputtua.


Pieni mieleni leikkii ajatuksella, että raskautuminen olisikin tapahtunut jo edellisessä kierrossa. Todennäköisyys siihen on häviävän pieni, sillä muistaakseni tein negaagin negamman testin edellisen kierron loppupuolella. Raskauden luulisi myös näkyneen ovistestissä tämän kierron puolivälissä. Mutta en siis ovistikkuihin saanut kovinkaan kummoista viivaa, joten jos raskaana olen silloin ollut, se ei ovistestissä näkynyt. Pieni mieleni leikkii myös ajatuksella, että meillä marraskuussa olisi yksi juuri kävelemään oppinut (toivottavasti!!!) ja kaksi (2) vastasyntynyttä. Todennäköisesti asia selittyy kuitenkin vain sillä, että se ovulaatio oli vain ihan omilla kiertopäivillään ja varmuutta viikkoihin en saa ennen ultraa, johon aikaa tuntuu olevan ikuisuus.

Oirelistaan voisin lisätä sekunnissa nollasta sataan kiihtyvät hermot. Tämä yhdistettynä hampaita tekeviin puolivuotiaaseen ei ole mikään ihannetilanne.

tiistai 28. helmikuuta 2012

Zzzzzz...

Menkoista laskettuna tänään on viikkoja kokonaiset 4+0. Niin, ja huomasin yllättäen ettei ne menkat ole alkaneet, joten kai tässä raskaana ollaan. Väsymys on jotain ihan järjetöntä, nälkään on paras olla varautunut aina ja koko ajan ja repäisykivut ja pienoinen kuvotus on mukana elämässäni jälleen. Tänään myös tissiosasto on havainnut uudet hormonitasot elämässäni ja se kuuluisa rintojen arkuus on täällä. Miähen tekemä makkarakeitto jäi syömättä, salaatti sen sijaan tuli syötyä. Vatsa on jonkun verran turvoksissa, mikä tuntuu housun vyötäröllä jo nyt.

Näillä mennään tässä kohtaa. Varasin ajan varhaisultraan, mutta siihen on vielä niin pitkä aika, ettei sitä oikein jaksa edes ajatella. Neuvolan aion varata vasta tuon ultran jälkeen. Ai niin, mammavaatteet on sovitettu. Mikäli onnistun pysymään suunnilleen tässä koossani, mahdun niihin. Jos taas kovasti turpoilen reisistä, vaatteet menee uusiksi.

maanantai 27. helmikuuta 2012

Testihullun päiväkirjasta

Aina silloin tällöin lööpeistä saa lukea julkkisten yllätyskihloista, yllätyshäistä ja yllätysraskauksista. Olen suhtautunut näihin lööppeihin lähinnä tuhahduksella. Jos on oltu monta vuotta yhdessä, en kutsuisi kihloja enää siinä kohtaa yllätyskihloiksi tai jos on kihloissa jo viihdytty vuosia, häätkin ovat ehkä olleet jo odotetut. Nyt olen päätynyt tuhahtelemaan ihan itselleni. Raskauttahan tässä on yritetty, joten sen alkaminen ei pitäisi olla yllätys, mutta yllätykseltä se vaan tuntuu. Minun on vieläkin vaikea käsittää, että raskaus on totta. Vastahan minä kolme päivää sitten tilitin miehelle tätä yrittämisen vaikeutta ja mietin, että milloin tyydymme siihen, että Pikku Ukko jää ainokaiseksemme. Jotenkin olin niin varma siitä ovuloimattomuudesta, että en todellakaan osannut kahta viivaa tästä kierrosta odottaa.

Uutiseen totuttautuminen onkin sitten vienyt nämä kuluneet pari päivää aika täysillä. Mieli kiitää kauheaa vauhtia ja havahdun pohtimasta sitä, tarvitaanko meillä kenties kaksi pinnistä syksyllä tai sitä, miten tuplarattaat voisi ikinä mahtua meidän pieneen hissiin. Jossain takaraivolla elää pieni pelon tapainen, mutta oen päättänyt nauttia tästä raskaudesta kestipä se sitten pitkään tai loppuipa se jossakin kohtaa ennen aikojaan. Elämästä ei voi tietää ja minä en pysty murehtimisellani muuttamaan kovinkaan paljon. Keskenmeno tulee, jos on tullakseen ja sen kanssa on sitten vain elettävä, jos niin ikävästi käy. Ennen Pikku Ukkoa minulla oli yksi alkuraskauden keskenmeno ja se varjosti koko seuraavaa raskautta. Jopa siinä määrin, että muistiinpanoja ja kuvia raskauden varrelta minulla on vain vähän. Tähän raskauteen pyrin lähtemään toisenlaisella asenteella ja tietysti toivoen kaiken menevän hyvin. Kiitävä mieleni on tosin ehtinyt jo käydä läpi niin kohdunulkoisen raskauden mahdollisuuden, tuulimunan kuin ihan vain keskenmenonkin mahdollisuudet. Tässä vaiheessa en kuitenkaan voi millään tavoin selvittää mikä tilanne on, joten elän siinä uskossa ja toivossa, että pikkuinen on oikeassa paikassa ja koko 1mm:n koossaan elää juuri sitä vaihetta kuin hänen pitääkin elää.

Tällä hetkeläl kuitenkin ollaan tukevasti raskaana, mikäli testeihin on luottamista. Olen niitä ehtinyt muutaman(!!!) tekemään ja kaikki ne ovat sen toisenkin viivan näyttäneet. Vielä tekisi mieli uhrata siihen ClearBluen viikkonäyttöiseen, mutta ehkä vasta ensi viikolla. Tässä tämänhetkinen rivistö:



Oireista en varmasti edelleenkään täysin osaisi ajatella olevani raskaana:

Tissit ovat pikkiriikkisen kipeytyneet, mutta vastaavanlaista kipuilua on ollut tässä menneinä kuukausina muutenkin ihan vain tuohon imetykseen liittyen. Pikku Ukon vieroitus on siinä vaiheessa, että hän nauttii äidin tarjoomuksia kerran päivässä ja kerran yössä. Tarkoitus on yöimetyksistä päästä kokonaan eroon ensi viikolla, kun Miäs viettää isyyslomaa ja voi sitten valvoskella öitä pojan kanssa.

Pienen pientä pahoinvointia on havaittavissa, mutta toisaalta - niin minulla on ollut muutenkin loppukierrossa parin viime kierron aikana. Kuvotukseen auttaa tunnetusti pieni välipala, joten näillä viikoilla ei varmaankaan voida kunnolla puhua edes pahoinvoinnista.

Mitään suuren suuria mielihaluja ei toistaiseksi ole ilmennyt, mutta pääsääntöisesti kaikki raikas ja tuore houkuttaa. Listan kärjessä tällä hetkellä appelsiinit. Myös salaatti uppoaa. Oi, olispa tämä jatkuva tilanne seuraavat yhdeksän kuukautta!

Menkkamaisia juilintoja on ajoittain alamahalla ja jonkun verran myös repäisykipuja. Joskus viime viikolla parina päivänä nuo repäisykivut olivat aika teräviä, lähes kivuliaita, mutta onneksi eivät ihan samanlaisia enää ole. Olisikohan nuo tuntemukset siloin voineet liittyä kiinnittymiseen?

Väsymys on ehkä se konkreettisin oire. Iltaisin en meinaa sänkyyn selvitä ja viimeiset pari tuntia ennen nukkumaanmenoa  menee ihan vain nuokkumiseen. Meneehän se yö edelleen muutamalla pysähdyksellä, kun vaikka ruokaa poika ei vaatisikaan, niin tuttia pitää kuitenkin jossakin vaiheessa käydä korjaamassa. Pyrin kuitenkin päikkäreille samaan aikaan pojan kanssa, joten jospa tästä selvittäisiin.

Pissalla saa ravata aivan jatkuvasti. Miten olinkaan unohtanut tämän vaiheen tässä hommassa?

lauantai 25. helmikuuta 2012

Kai se ovis sitten kuitenkin oli...

Elämme kierron loppuvaihetta. Niin, siis sen kierron, jossa en onnistunut ovulaatiotesteihin saamaan sitä plussaa. Halut oli pahimmillaan kp10 ja silloin peitto heilui. Seuraaviin kahteen viikkoon ei peiton alla sitten mitään tapahtunutkaan johtuen miehen flunssasta ja teinien läsnäolosta. Koska ovista ei mielestäni tapahtunut, ei ole myöskään ollut mitään syytä kytätä oireita. Olen elänyt viime päivät lievässä kärsimättömyyden tilassa odottaen täti punaisen saapuvan alkuviikosta, jotta päästään uuteen yritykseen, josta ehkä olisi jotain mahdollisuuksia raskautuakin. Mielenkiintoisen havainnon tein tuosta oirehdinnasta: mitä tahansa oireita olen onnistunut aikaisemmissa kierroissa kehittämään, kun olen asiaa tarpeeksi ajatellut, mutta nyt kun en ole asialle antanut sen kummemmin palstatilaa mielessäni (tai siis ei ole ollut mitään syytä miksi olisin oirehtinut), oireita ei myöskään ole ollut.

Tänä aamuna kuitenkin olo oli jotenkin pahoinvoiva ja hetken mielijohteesta kaivoin kätköistä herkän tikun, joka tuli ovistestien kylkiäisinä. Katumus iski jo ennen kuin testi oli kunnolla kastunut ja meinasinkin jättää testiin katsomatta, kun se yksi viiva on niin masentava, mutta onneksi kuitenkin katsoin.

Kp26/28 Yk4
Olo on pökerryttävä. Voisiko tuo oikeasti olla plussa...? Nytkö "jo"? Ai tästä kierrosta vai? Ja heti perään alkaa pelko ja vavistus. Entä, jos kaikki ei menekään hyvin? Entä, jos pikkuinen ei tarraakaan kiinni? Entä jos...? Niin, tätähän se raskaana olo olikin.

Jos kelaan pikaisesti mielessäni taaksepäin, niin voin muutaman oireen ehkä löytää. Repäisykivun tapaisia tuntemuksia on ollut useana päivänä alavatsalla, mutta olen ajatellut niiden liittyvän vasta henkiinheränneeseen kuntosaliharrastukseeni ja erityisesti mystisesti kadonneiden vatsalihasten metsästykseen. Ja saattaneehan nuo liittyäkin, mistä sitä tietää. Parina aamuna olen myös ollut sen verran nälkäinen, että ruokaa on ollut saatava moottoriin ennen kuin on voinut Pikku Ukon puuronkeittoa ajatellakaan. Vessassa juoksin viime yönä aika tiiviiseen tahtiin, mutta oikeastaan ajattelin sen olevan ihan normaalia, kun minulla nyt vaan on noita "nesteenpoistoöitä" välillä. Ne kaksi oiretta, joita olen edellisissä kierroissa kytännyt, loistavat poissaolollaan: tissit eivät ole kipeät ja valkkaria ei lorise. Että se niistä takuuvarmoista oireista.

Laskureiden mukaan laskettu aika on 6.11.2012 ja tänään menossa olisi menkkojen mukaan laskettuna 3+4. Todellisuudessa se ovis oli kuitenkin aikaisemmin, joten pari päivää nuo viikot varmasti heittää. 

sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Kevyt -projekti/viikko 7 - Laihduttaminen lihottaa

Karkkia, jäätelöä ja laskiaispullaa, niistä oli tämä viikko tehty. Olen kai aina ollut tunnesyöjä, mutta tällä viikolla olen tainnut olla niin heikossa kunnossa asian suhteen, etten edes tiedosta koko hommaa syömisissäni :). Yleensä pystyn aika nopeasti yhdistelemään asioita mielessäni ja kykenen myös löytämään yhteyden syömisen ja tunteiden välillä, mutta nyt syötättää ihan ilman syytä. Minä kun voin henkisesti ihan hyvin eikä fiilispuolella tunnu olevan mitään, mikä askarruttaisi.

Vaa'alla en juurikaan uskalla enää käydä, mutta eiköhän tässä olla vähintäänkin alkulukemissa. Tai ehkä jopa sen yläpuolella. Minun siis olisi kai syytä luovuttaa tämän keventämisen suhteen, mutta kun en millään haluaisi. Toisaalta, ei kai tämä mitään keventämistä ole. Ajatuksia asiasta on kovastikin ja uskoin kykeneväni edes pieniin, terveellisyyttä edistäviin muutoksiin, mutta näköjään en pystynyt. Mutta yritän silti...

Jotain hyvää tässäkin viikossa kuitenkin oli. Sitten muuton olen liikkunut entistä vähemmän johtuen siitä, että kauppa on niin lähellä. Edellisestä kämpästämme oli jonkin matkaa paikalliseen Prismaan ja sinne kävelin lähes päivittäin. Täällä ei oikein ole mitään järkevää kohdetta sopivan matkan päässä ja vaunujen lykkääminen lumihangessa ihan vain omaksi ilokseen ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Lenkkipolut ovat siis hakusessa ja mikäli en lähde niitä itse etsimään, eivät ne tule minua kotoa noutamaan. Umpikujassa ollaan siis.

Ai niin. Se hyvä juttu. Kävin alkuviikosta tekemässä sopparin paikalliselle kuntosalille. Sali itsessään on kohtuullisen "vanhanaikainen" ja hiukan maskuliinisen oloinenkin, mutta väliäkös sillä. Minulla on nyt taskussani 12 kuukauden sopimus ja kunnonkohotus alkakoon. Perjantaina sinne sitten ensimmäisen kerran suoriuduinkin. 25 min crossarilla oli aika tappoa, mutta siitä jäi niiiiiiiiiiiiin hyvä fiilis. Yritin myös hapuilevasti tehdä jotakin selkä- ja vatsalihaksille. Mikäli eilisen ja tämänpäivän tuntemuksista jotain voi päätellä, liikkeet ovat osuneet kohteisiin.

Tästä se siis lähtee taas. Salilla pyrin käymään 2-3 x/viikko ja jospa tuo lumen tulokin joskus loppuisi, niin sitten aktiivisemmin ulkoilua. Yleensä liikunnan lisääminen on toiminut minulla motivaattorina myös terveellisempään syömiseen, mutta katsotaan kuinka käy.

Kukapa tietää, ehkä ensi viikolla paino jopa tippuu :).

torstai 16. helmikuuta 2012

Puolivuotta äitiyttä

Rakas Pikku Ukkomme täyttää huomenna 6kk. Tämä tärkeä virstanpylväs ansainnee ihan oman postauksen, joten tiedossa hehkutusta, analysointia ja avoimia kysymyksiä.

Puoli vuotta on aika lyhyt aika. Paitsi silloin, kun tapahtuu paljon. Aikakäsitykseni on tosin mennyt kokonaan uusiksi ihan vain siksi, että jämähdin pitkäksi aikaa sinne elokuulle ja edelleen olen pari kuukautta myöhässä ajatuksineni. Parhaiten ajan kulumisen huomaan kuitenkin siitä, että se pieni rääpäle, joka muutti meille puoli vuotta sitten, on nyt sukkelasti ryömimällä eteenpäin liikkuva miehen alku, joka ottaa paikkansa perheessämme niin äänellään, liikkeellään kuin hymyilläänkin. Ihmettelen kerta toisensa jälkeen miten paljon näihin muutamiin kuukausiin on kehitystä mahtunut ja millä vauhdilla tuo pieni uusia asioita oppii ja omaksuu.

Ruokailut meillä sujuvat pääosin hyvin. Olemme kai jotenkin holtittomia vanhempia, kun emme ole sen suuremmin noita soseita kokeilleen montaa päivää pieniä lusikallisia, vaan meillä on syöty kaikkea sopivasti sekaisin isompiakin annoksia. Onneksi mitään oireita ei ole mistään ilmaantunut ja allergioista ei ole meille ollut vaivaa. Pientä viitettä on siihen suuntaan, että meillä on kasvamassa kasvissyöjä, mutta josko se vielä tästä korjaantuisi. Marja- ja hedelmäsoseet on edelleen ihan ykkösjuttu. Korvikkeesta Pikku Ukko ei ole innostunut missään vaiheessa ja vellin kanssakin mennään ihan arpomalla: jonain iltana pullo saattaa tyhjentyä liukkaasti ja seuraavana velli ei kiinnosta yhtään. Puurot ovat suosikkien kärjessä.

Pikku Ukko on nukkunut jokseenkin hyvin oikeastaan syntymästään saakka. Pitkään yöt mentiin kahden pysähdyksen taktiikalla ja joskus kuukausi sitten vaikutti siltä, että aika sutjakkaasti päästään siirtymään yhteen yösyöttöön. No juu, sitten tuli muutto ja sotki koko nukkumiskuviot. Ja kai se on muutenkin ihan normaalia, että kun liike lisääntyy päivällä, se lisääntyy myös yöllä ja esim. toissa yönä muistelen sumuisesti nuokkuneeni pinniksen äärellä ainakin kahdeksan kertaa... Toinen siis kääntyy mahalleen ja herää todennäköisesti itse vasta sitten. Jos olen oikein nopea, saan pojan kiepautettua takaisin selälleen ennen kuin hän varsinaisesti ehtii herätä. Yhä useammin on kuitenkin käynyt niin, että sängystä nillistelee pari pieniä, mutta erittäin avoimia silmiä ja saan varsin innokkaan vastaanoton. Tilanne vaatii yleensä vähintäänkin silittelyä, mutta usein myös sylittelyä, ennen kuin poika on valmis seuraavaan uneen. Mitä väsyneempi äiti, sitä nopeammin tainnutus tapahtuu kuitenkin tissille ja siksipä meillä edelleen on noita kahden syötön öitäkin.

Pikku Ukko on koko pienen ikänsä ollut hyvin liikkuvainen. Tässä kohtaa lienee paikallaan kaiholla muistella niitä viimeisiä viikkoja ennen pojan syntymää, kun maha tuntui olevan jatkuvassa liikkeessä ja vauhtia riitti. Sama meno on jatkunut ja pysähtymisen merkkejä ei ainakaan toistaiseksi ole havaittavissa. Viime sunnuntaina herra keksi ryömimisen ja nyt on menossa reviirin laajennus. Toistaiseksi olohuone on riittänyt, mutta kaukana ei ole sekään hetki, kun sieltä on päästävä pois ja matka jatkuu kohti keittiötä.
Istumisesta Pikku Ukko ei ole ollenkaan kiinnostunut. Ollaan sitä kyllä yritetty harjoitella, mutta toisen punkiessa jaloilleen on hankala istuttaa väkisin. Syöttötuolissa poika istuu jo varsin mallikkaasti (jos puolelta toiselle pyörivää päätä ei lasketa). Tänään neuvolatätikin sai osansa tästä venkoilusta. Yritti raukka kokeilla löytyykö pojalta sivuheijasteita (vai miksikä niitä nyt kutsutaan, kun pyrkii ottamaan kädellä vastaan ettei kaadu siitä istuma-asennosta???), mutta eihän tuo suostunut istumaan. Heijasteiden etsiminen jäi sitten parin kuukauden päästä tapahtuvaan lääkärineuvolaan.

Yhä uudestaan minulle ihmetellään sitä, miten Pikku Ukko on niin "kiltti". Alkuun itsekin joskus mietin, että onko se aina niin helppo ja pehmeä luonteeltaan, mutta viime aikoina on ollut näkyvissä, että kyllä tuota pojalta tahtoakin löytyy. Ja hyvä niin. Kilttihän hän on siinä mielessä, että ei meillä juurikaan itkeskellä, mutta kai se vain on merkki siitä, että hän on elämäänsä jollakin tavoin tyytyväinen. Kovasti tykkää leperrellä ja flirttailla ihmisille ja hymy on herkässä.

Kävimme siis tänään ekaa kertaa uudessa neuvolassamme. Terveydenhoitaja tuntui varsin mukavalta ja kaikki pojalla kunnossa. Pituus menee edelleen himpun verran käyrän yläpuolella ja paino jonkun verran käyrän alapuolella. Siinä sitten ihmettelimme yhdessä, että kun poika kuitenkin syö niin hyvin, hän ehkä vielä tarvitsee yötankkaustakin. Terveydenhoitajaa kovasti nauratti pojan liikkuminen ja kyllähän tuo laittoikin parastaan :).

Mitä nämä kuukaudet sitten ovat minussa tehneet? Muutama päivä sitten mietin, että koskahan sen oikein tajuaa, että tämä ihana poika on meidän ja että hän on tullut meille jäädäkseen. Ainakin niin toivon. Rakkaus häneen on yllättänyt voimallaan ja tuntuu aivan käsittämättömältä, että hän on meistä lähtöisin. Rakkaudesta ja ilosta huolimatta jossakin asuu edelleen se pieni, jäytävä pelko. Entä jos emme saakaan pitää häntä? Entä jos hänelle tapahtuu jotain tai hän sairastuu? Kerta toisensa jälkeen joudun rauhoittelemaan itseäni ja toteamaan, että tämän asian suhteen minun on vain opittava elämään epätietoisuudessa. Toivon ja rukoilen, mutta siitäkin huolimatta en voi ikinä olla varma. Välillä antaudun pelon vietäväksi myös vastuun vuoksi. Osaanko, kykenenkö, onko minusta tähän? Se pohdinta lienee auttamattomasti myöhäistä. Onneksi kuitenkin huomaan arkisissa asioissa, että kyllä minusta on. Minä kykenen ja minä osaan. Iso osa asioista varmasti tulee ihan selkärangasta, sillä en minä niitä ole sen kummemmin miettinyt etukäteen. Sitä vain intuitiivisesti "tietää" miten toimia tai mikä on parasta omalle lapselle tietyissä asioissa ja tietyissä tilanteissa ja sen huomaaminen rauhoittaa.

Jos aivan rehellinen olen, on hetkiä, jolloin kaipaan omaa aikaa. Ei sitä, että voisin koska tahansa tehdä mitä mieleeni juolahtaakaan muista välittämättä, mutta ehkä ennemminkin sitä, että voin ottaa vapaaillan ja lähteä kavereiden kanssa elokuviin. Ei se ole sitä, että olisin jotenkin väsynyt olemaan Pikku Ukon kanssa tai etten nauttisi hänen kanssaan olosta. Ehkä se on minulle vain samaa kuin kuppi kahvia joillekin keskellä iltapäivää. Sen voimin jaksaa taas hetken eteenpäin. Onnekseni minulla on rinnallani Maailmanparas Miäs ja voin omaa aikaa silloin tällöin myös saada. Sitten lähden hetkeksi pois kotoa ja ikävöin Pikku Ukkoa niin, että olen enemmän kuin tyytyväinen tullessani jälleen kotiin.

Loppukaneettina todettakoon, että niin mielelläni kuin sen toisen lapsen haluaisinkin, olen hyvin onnellinen näinkin ja elämäni on juuri sitä, mitä haluankin sen tällä hetkellä olevan. Koen olevani elämän lempilapsi.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Ovisongelmia ja kuntosaleilua

Jos ovistesteihin on luottaminen, olen totaalisesti hukannut ovikseni. Vielä viime kierrossa elättelin jonkinlaisia toiveita ovulaation tapahtumisesta, vaikka tikut elivätkin ihan omaa elämäänsä, mutta kun tästä kierrosta näyttää tulevan jokseenkin identtinen kummallisine viivoineen, alan kääntyä sen kannalle, ettei munasolut mihinkään irtoile. Kp 12 viiva näytti juuri siltä, kuin se yleensäkin näyttää siinä vaiheessa. Mutta siihen se sitten jäikin. Normaalisti viiva vahvistuu siitä niin, että selkeän plussan olen saanut kp 14. Nyt lh-huippua en ainakaan ole testiin saanut näkyviin ja olenkin tullut siihen tulokseen, että mitään ovulaatiota ei tässä kropassa tapahdu.
Yk 4 kp 10-14

Olen ottanut asian yllättävän rauhallisesti (mikä myös on merkki siitä, että ovista ei tapahdu: yleensä riehun kuin mielipuoli oviksen aikoihin ollen täysin hormonien vietävissä). Jossakin vaiheessa lienee syytä lähteä lääkärin pakeille, mutta josko vielä ensi kierron ihmettelisin ihan keskenäni tätä touhua. Ehkä hankin jopa hymynaamoja ensi kiertoon, jotta voin oikeasti luottaa testien antamaan tulokseen. Olen myös miettinyt, että kannattaako testausta jatkaa vielä tässä kierrossa, mutta ehkä jätän sen nyt tähän. Tänään on kuitenkin jo kp 15 ja viiva aamulla testissä olematon.

Kevyt -projekti on edelleen jäädyksissä omalta osaltani. Jostain syystä en vain löydä tarvittavaa tsemppiä ja se harmittaa todella paljon. Raskauskiloista kyllä puhutaan joka paikassa, mutta entä nämä mammakilot, joita tulee kerättyä ihan vain siksi, että kyyhöttää kotona sen suloisen palleron kanssa? Muuton jälkeen olen lenkkeillyt tosi vähän, hyvä kun kauppaan saan aikaiseksi lähteä. Uuteen maastoon tutustuminen on muka niin hankalaa, kun on tuota lunta joka paikassa... Sen verran kuitenkin olen asian eteen tehnyt, että kävin eilen tekemässä sopimuksen paikalliseen kuntosaliin. Sali vaikutti jokseenkin miehiseltä, vanha ja raskastekoinen, mutta kunhan vaan vauhtiin pääsen, niin uskon viihtyväni siellä hyvin. Toistaiseksi sinne pääseminen on vähän hakusassa Miähen kiireiden vuoksi, mutta eiköhän ne kohta helpota ja sitten tämä mamma lähtee kiinteytymään.

Jossakin takaraivollani kuulen pienen vienon äänen, joka muistuttaa siitä tosiasiasta, että pienelläkin painonpudotuksella on positiivisia vaikutuksia kierron säännöllisyyden ja ylipäätään raskautumisen suhteen...

sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Jostain käsittämättömästä syystä mieli meinaa jälleen kerran vaipua kovin matalaksi ihan ilman mitään syytä. Hormonit tuntuvat tekevän tepposiaan ja se näkyy ja tuntuu ainakin menkkojen alkamisen jälkeen alkaneena tissikipuna, alamahan ikävänä jomotuksena/kipuiluna ja tietty näinä mielialan heittoina. Yhtään en tiedä mitä kropassa tapahtuu, mutta se ei liene niin kovin vaarallista. Pakonomainen tarve raskautua nythetitässäjanyt on hieman helpottanut ja alan laskeutua siihen todellisuuteen, että se toinen tulee kun on tullakseen. Jos silloinkaan. Mutta se kyllä helpottaa mieltä, kun saa jonkunlaisen rauhan asiasta. Niin, vaikka se olisikin vain hetkellistä.

Katsoin pari päivää sitten sen paljon puhutun "Hiljaa toivotut" -dokumentin. Se sai minut jälleen kerran tajuamaan miten onnellisessa asemassa olenkaan. Minulla on ihan maailman paras mies, jonka kanssa saan jakaa elämäni sellaisena kuin se kulloinkin on, olen saanut ihanan pojan ja vaikka aina asiat voisivatkin olla paremmin, minulla kuitenkin on elämän peruspaletti ihanasti kasassa. Uusperhekuviosta voisin kirjoittaa vaikka kirjan, mutta jotenkin siitä maailmasta on vaikea kirjoittaa täällä julkisesti. Jotta voisin purkaa tuntojani, minun olisi kirjoitettava rehellisesti myös tapahtumista, koska varsinkin tuolla saralla huomaan tunteideni kohoavan nimenomaan tapahtumista, mutta yleensä nuo tapahtumat koskevat useampia ihmisiä ja siksi niistä vuodattaminen ei tunnu oikealta. Se on kuitenkin kuvio johon toivoisin ja haluaisin vertaistukea. Tällä hetkellä teinit ovat viikon meillä ja viikon toisessa päässä, mikä sinällään on ihan selkeä ratkaisu ja miksei toimivakin. Toisaalta se on kuitenkin aika rasittavaa. Joka toisen viikon yritän ottaa huomioon kaikkien menemiset, tulemiset, olemiset ja olemattomuudet, jotka kuitenkin vaihtelevat ja muuttuvat sataan kertaan päivän aikana ja joka toisen viikon toivun ja lepään. Mutta ehkä tämä kuitenkin toimii paremmin, kuin mikään muu tähän asti kokeilemamme käytäntö, joten tällä mennään.

Tämän hetken ahdistuksen taustalla on kuitenkin ehkä suurimmaksi osaksi kevään lähestyminen ja töihin meno. Ei yhtään huvittaisi. Eilen löysin lähes unelmapaikan, mutta tiedän jo valmiiksi, että ei minulla siihen taida olla mitään realistisia mahdollisuuksia. Ehkä kuitenkin laitan hakemuksen menemään. Silti ajatus siitä, että en saa olla kotona Pikku Ukon kanssa niin pitkään kuin haluaisin, ahdistaa. Se hiukan helpottaa, että Miähellä olisi mahdollisuus olla kotona isäkuukausi ja kesäloma ja sen jälkeen vasta kolkuttelisimme päivähoidon ovia, mutta jotenkin se on silti minulta pois. Tai siltä se tuntuu.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Kevyt -projekti/viikko 5

Olen pettynyt. Lähinnä itseeni. Projektin alkaessa olin täynnä motivaatiota ja puhkuin intoa vihdoinkin tehdä näille epäterveellisille elintavoilleni jotain. Mielikuvissani puputin porkkanoita ja parsakaalia syvällä nautinnolla ja siinä sivutuotteena kuihduin pieneksi ja suloiseksi. Toisin on käynyt siitäkin huolimatta, että ihan oikeasti tykkään porkkanoista ja parsakaalista. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt pakatessa, muuttaessa, siivotessa, purkaessa ja vastustamattomien mielihalujen kourissa ja siitä on ollut terveellisyys kaukana. Näillä pakkasilla liikkuminen on nollassa ja kun ei oikein kauppaankaan pääse itse, olen pakastevihannesten armoilla ja ihminen kykenee syömään vain tietyn määrän kukkakaali-parsakaali-porkkana -seoksia. Se kiintiö on tullut täyteen aikapäiviä sitten. Miäs kyllä kiltisti tuo salaattiaineksia kaupasta, mutta en minä osaa niitä visioida ilman sitä, että saan bongailla mielenkiintoisia salaattisekotuksia itse kaupan hyllyjen välissä.

Kaikesta tästä ärsytyksestä, pettymyksestä ja penkin alle menneistä viikoista huolimatta paino näytti tänään olevan laskusuuntainen. Ei nyt kovin paljoa, mutta -400g kuitenkin. Koko kuukauden hurja saldo siis -1,3kg. Tai jotain. Oikeastaan tuo painon putoamattomuus ei kuitenkaan harmita minua yhtä paljon, kuin se, että olen niin näiden tottumusteni orja. Tiedän, että voisin aloittaa laihdutuskuurin ja todennäköisesti onnistuisin tiputtamaan painoa suhteellisen nopeastikin. Tiedän myös, että sen kuurin jälkeen olisin entistä painavampi. Minun ongelmani kun ei oikeasti ole se, ettenkö tietäisi miten ne kilot saadaan pois - minun ongelmani on se, etten tiedä miten ne pidetään pois. Siksi aikomukseni oli edetä hitaasti ja ilman kuureja, mutta eipä minusta näköjään siihen ole ollut.

No juu, ehkä en kuitenkaan ihan vielä ole valmis luovuttamaan. Moni on postaillut prokkikseen liittyen lempparilöytöjä ja -ruokia. Omani tulee tässä: korianteri. Aivan huikea yrtti! Oikeastaan kokeiluni ei ole vielä yltänyt porkkanoita pidemmälle ihan vain siksi, että olen koukussa ko. yhdistelmään. Eli: noin 500g porkkanoita kuorittuna kiehumaan tilkkaan vettä. Kun ne ovat sopivasti kypsyneet vähän vajaa nippu tuoretta korianteria perään. Ja sitten vaan suhautetaan hösseli sauvasekottimella soseeksi. Lisää makua saa, jos keittää porkkanat kasvisliemessä ja itse tykkään vielä laittaa keittoon tilkan ruokakermaa. Voisin syödä vaikka kuinka paljon. Jep, pakkaset on syvältä: korianterini paleltui matkalla kaupasta kotiin. Olen kokeillut myös muita versioita tuosta porkkana-korianteriyhdistelmästä, mutta tämä on ihan mun lemppari.

Jos jollain on takataskussaan ylimääräistä motivaatiota projektin suhteen, otan rippeet vastaan ilomielin.