tiistai 31. tammikuuta 2012

Kp1 -pohdintaa

Niinhän siinä sitten kävi, että menkat alkoi rytinällä heti aamusta. Jos jotain positiivista täytyy asiasta kaivaa, niin ainakin tunnistin oviksen silloin kun se oli. Tai silloin, kun uskon sen olleen. Kierron pituus puoltaisi oviksen tapahtuneen. No mutta, yk4 julistetaan alkaneeksi.

Tähän Kakkosprojektiin näyttää liittyvän taas vaikka minkälaisia tuntemuksia. Siis niinkun tuolla emotionaalisella puolella. Ehkä suurin huolenaiheeni on, että riistänkö tuolta Pikku Ukolta jotakin keuhkoamalla tästä vauvakuumeesta näin. Samalla kun toivon sitä toista, toivon myös, että rakas poikani ei kauheasti traumatisoidu ja ettei hän kasva tuntien, ettei hän "riittänyt". Hän on pieni niin kauhean lyhyen aikaa ja haluan nauttia ihan täysillä näistä päivistä, hänen kasvustaan ja kehityksestään.

Toisaalta mietin sitäkin, että kuinka paljon sitä kakkosta haluan. Jollakin tavalla sen tänään myös Miähelle ääneen lausuin, mutta eihän nämä asiat taida miehille olla samanlaisia kuin naisille. Varsinkin, kun Miähellä on jo nuo teinit ennestään. Mutta siis mietin sitä, että jatkaako yritystä vai antaako periksi. Itse tuskin voisin jäädä vain tjottailemaan ja olemaan laskematta päiviä, joten joko yritetään täysillä tai ei ollenkaan. Mietin myös ovulaation testaamista ja sitä, onko siitä mitään hyötyä. Tilasin kuitenkin uuden satsin tikkuja, koska meillä tuo pupuilu ei ole ihan yksinkertaista. Asiassa on otettava huomioon vähän liian monta aikataulua ja muuta seikkaa. Luulisin siis, että stressaan vähemmän, jos tiedän koska ovis on ollut.

Toisaalta pohdin sitäkin, että me ei olla enää kovin nuoria. Pitäisikö johonkin kohtaan laittaa takaraja yrittämiselle, jos siihen mennessä ei onnistu? Mikä se oikea raja olisi? Synnyttäminen ennen, kuin täytän 39? Synnyttäminen viimeistään siinä vaiheessa, kun Pikku Ukko on 2-v? Jotenkin vain tuntuu siltä, että ihan äkkiä ei sitä toistakaan alkuun saada laitettua, vaikka vähänhän meillä vasta on yritystä takana.

On se elämä hankalaa: niin paljon olen jo saanut ja silti janoan lisää.

maanantai 30. tammikuuta 2012

Dpo15???

Jos ovis tapahtui silloin kun luulen sen tapahtuneen, elämme dpo15. Ne tikuthan ei sitten millään suostuneet näyttämään vahvaa plussaa, vaikka kyllä tummenivatkin, joten edelleen on vähän epävarma olo koko ovulaatiosta tässä kierrossa. Mutta ainahan silti saa toivoa... Kiertopäivissä eletään kuitenkin vasta 27/28, joten menkat ei ole myöhässä ja todennäköisesti vielä ehtivät ihan ajallaan saapua. Tein hyvin negatiivisen testin perjantai-aamuna, joten realisti minussa yrittää vetää toiveet takaisin maan pinnalle. No juu, mutta usein mulla on alkanut tuhruilemaan illalla kp28, joten katotaan kuinka huomenna käy.

torstai 26. tammikuuta 2012

Pakkausten keskellä...

Kämppä alkaa olla sunnilleen paketissa ja muuttovalmiina. Ehkä siis pari päivää sitten hiipivästä epäuskosta huolimatta saamme homman hoidettua. Mitäkö jään kaipaamaan täältä? Nooh, ehkä meidän superihanaa neuvolan tätiä. Muuten olen valmis.

Oviksen tapahtuminen tässä kierrossa hämmentää edelleen, kun ne tikut käyttäytyivät niin kummallisesti, mutta kaikesta hämmennyksestä huolimatta olen onnistunut kehittämään koko joukon mukaoireita. Mikäli ovis tapahtui silloin kun luulen sen tapahtuneen, siis jos se nyt sitten ollenkaan tapahtui, elämme tänään dpo11. Alamahaa nipistelee. Viime yönä oikeastaan sattui oikein kunnolla, mutta pärjäsin ilman lääkitystä kuitenkin ja aamulla kipu oli helpottanut. Tissiosastolla on pientä tuntemusta, mutta niinhän siellä aina on tähän aikaan kiertoa. Kuvotus ja pahoinvointi ovat myös palanneet kuvioihin. Pönttöä en ole halaillut, mutta ei se kovin kaukana ole ollut. Mutta tämäkin "oire" on kuulunut loppukiertooni viime aikoina, joten eipä kehitellä siitäkään sen kummallisempia johtopäätöksiä. Testin kävin hakemassa tänään, mutta katsotaan nyt, selvinnenkö sitä aamulla tekemään. On vain sellainen hassu olo, että haluaisin jättää sen "negamuiston" tänne vanhaan kämppään ja siksi mieluusti teen sen huomenna pois. Kummallinen on ihmisen mieli.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Elämää vaan

Istun täällä laatikoiden, kaaoksen ja järjettömän sotkun keskellä ja haaveilen ensi viikosta. Olen niiiiiin täynnä muuttamista. Vasta huhtikuun lopussa kannettiin kamamme tähän osoitteeseen ja nyt jo on suuntana seuraava osoite. Hyvä puoli näissä nopeaan tahtiin tapahtuvissa muutoissa on se, että kaikki tarpeeton tulee karsittua suht usein. Tänään totesin Miähelle, että meiltä ei lähde roskikseen/kierrätykseen tavaraa ollenkaan samalla tavalla, kuin keväisessä muutossa. Olemme siis osanneet olla turhia hamstraamatta ainakin viimeiset yhdeksän kuukautta. Huomenna vielä paniikkipakkausta ja sitten viikonloppu meneekin varmaan siivoillessa.

Pakkaamisen tahti on huomattavasti hitaampaa verrattuna viime muuttoon. Periaatteessa tehokkuuteni pitäisi ajoittua päikkäreiden aikaan, sillä Pikku Ukko tuntuu elävän vaihetta, jolloin lattialla/leikkimatolla viihtyminen on kovin lyhytaikaista. Poika kääntyy selältään mahalleen hyvin näppärästi, mutta sitten ei viihdykään siinä asennossa ja pinna palaa varsin nopeasti. Aika siis menee Pikku Ukon kanssa seurustellessa, mikä sinänsä on ihan parhautta, mutta muuton kannalta hieman hidastavaa. Onneksi olen parhaimmillani paineen alla, joten ennen muuttofirman saapumista kämppä on paketissa. Yöunista en mene takuuseen...

Yöunista puheenollen. Olemme systemaattisesti pyrkineet eroon yösyötöistä tai ainakin tiputtamaan syöttöjenmäärän yhteen. Homma on toiminut varsin hienosti lukuunottamatta viime yötä. Lainalaisuuksia tuntuu olevan tässä uniasiassakin. Vaikuttaa siltä, että jos poika nukkuu päivällä hyvin, myös yö menee hyvin. Jos taas päikkärit ei suju, ei suju yökään. Edelleenkään meillä ei öisin huudella tai itkeskellä, mutta aikamoista pyörimistä ja peuhaamista aamuyö on. Eilen oli päikkäreiden suhteen huonompi päivä ja viime yönä syötiin sitten taas kahteen kertaan, mutta eka syöttö taisi olla vasta joskus kolmen jälkeen, kun se aiemmin oli jo yhdeltä. Edistystä lienee tuokin.

Kaiken kaikkiaan Pikku Ukko on varsin hurmaava pakkaus. Kohtuullisen sosiaalinen, naureskelee paljon ja liikkuu koko ajan. Kävin viime viikolla "mammakahveilla" kaverini ja hänen puolivuotiaan lapsukaisensa kanssa. Kaverini vauva istui kiltisti kaverini sylissä koko kahvittelun ajan ja hymyili viehättävästi välillä. Mitä tekee Pikku Ukko? Pyrkii seisomaan, kiljuu riemusta ja flirttailee naapuripöydän tätien kanssa. Paikallaan ei olla hetkeäkään. Menohaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta taidot eivät ihan vielä riitä. Pylly kyllä nousee lattiasta mahallaan ollessa ja jalat on selvästi mukana, mutta kädet ei vielä ihan ole omaa asemaansa ymmärtäneet eteenpäin menemisen saralla.

Ruokaa meillä menee usein ja paljon. Tosin on se inhokkikin ehtinyt löytyä: kaurapuuro. Aamupuurot on kuitenkin huijattu menemään herkkusoseen kera. Aamupäivästä syödään liha-kasvissosetta, välipalaksi hedelmä- tai marjasosetta ja iltapäivällä vielä kasvissosetta. Iltapuuro tuntuu kuitenkin olevan se lemppari. Riisipuuro uppoaa siis hyvin. Rintaa tarjoan muutaman kerran päivässä, mutta aika huonolla menestyksellä. Vai onko se vain sitä, että imeminen on sen verran tehokasta, että parilla kolmella imaisulla on maidontarve tyydytetty, mene ja tiedä. Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää tulevaisuudessa tällä maitorintamalla.

Kevyt -projekti... Ai mikä ihmeen Kevyt -projekti ;)??? Sovitaanko, että tätä viikkoa ei ollut? Sen verran on ruokailut olleet pielessä, että ollaan ehkä muutama kilo lähtölukemia korkeammalla, kun tästä viikosta selvitään. Plus että tällä viikolla on pyritty käyttämään aika järkevästi ja pakkaamaan silloin, kun Pikku Ukko nukkuu, kun yleensä pyrin liikkumaan vaunujen kanssa sen ajan. Mutta ensi viikolla palaamme taas ruotuun. Tai toivottavasti jo viikonloppuna.

Projekti Kakkonen elää jossain takaraivolla. Viime viikolla löysin itsestäni jo varsin lupaavia oireita, mutta tuttu loppukierron pessimismi on jo palauttanut minut maanpinnalle, joten uskoisin saavani vieraita ensiviikolla. Olen totaalisesti unohtanut kp:t, mikä on aika huvittavaa. Veikkaisin, että ollaan ehkä jossain 22/28 tuntumassa. Niin epävarmaksi jäi se oviksen tapahtuminen tikkujen valossa, että oikeasti en tiedä olisiko tässä kierrossa edes mitään mahiksia raskautua. Toivoa toki saa aina, joten sillä mennään.

Nyt raivaan tieni laatikoiden läpi kohti sänkyä ja herään aamulla motivoituneena, inspiroituneena ja voimaantuneena saattamaan aletun työn päätökseen.

perjantai 20. tammikuuta 2012

Kevyt -projekti/viikko 3

Ei sitten ihan kauhean hyvin mennyt tämä viikko tulosten puolesta. Olen aktivoitunut Kiloklubin käyttöön ja kaikessa työläydessään se heti paljasti ongelmakohtia syömisissäni. Ensimmäisenä merkkauspäivänäni aamupalasta tuli niin paljon kaloreita, että sen periaatteessa olisi pitänyt vastata puolta päivän energiatarpeesta. Oli muuten viimeinen aamu, jolloin vedän kokonaisen avokadon ja banaanin yhdellä istumalla. Ovat toki terveellisiä ja hyviä, mutta aikamoinen energiapommi silti. Vihanneksia olen onnistunut syömään aika paljon ja ainakin toistaiseksi se ei ole tuntunut liian haastavalta.

Pari päivää sitten vaaka näytti 500g vähemmän kuin viime perjantaina, mutta tänä aamuna lukemat olivat taas täsmälleen samat. Ei siis pudotusta, mutta onneksi ei lisäystäkään. Vyötäröltä on tosin kadonnut 0,5cm ja tuosta pakaroiden alapuolelta mitattuna mitta näyttää 2cm vähempää kuin kaksi viikkoa sitten. Ehkä tuo lumihangessa tarpominen sitten kuitenkin on tuottanut tulosta vaikka se ei vaa'alla näykkään? Edelleenkään en mihinkään kamalan suureen kalorivajeeseen uskalla ryhtyä, koska tuo poika kuitenkin vielä osittain elää tissin varassa, mutta olisihan se silti kiva nähdä, että edes niillä vähäisillä vajeilla saa jotain aikaan.

Outo ovis ja muita tarinoita tosi elämästä

Kierto on edennyt sen verran pitkälle, että ovispäivät ovat kauas taakse jääneet. Se, tapahtuiko ovulaatio tässä kierrossa, on tosin hieman epävarmaa. Tietystä nettifirmasta tilatut testit ovat toimineet minulla vallan mainiosti tähän asti. Niillä opettelin metsästämään noita maagisia päiviä ykköstä tehtaillessa ja joka kierrossa se plussa selkeästi pärähti. Näin kävi myös viime kierrossa. Odottelin ovista siis normisti kp14 tietämissä, mutta lisääntyvät ovisoireet (lue: järjetön limailu) saivat minut aloittamaan tikuttelun järjettömän aikaisin. Viiva alkoikin vahvistua ollen kp12 jo suht vahva, ei kuitenkaan missään tapauksessa plussa. Ja siihen se sitten jäi. Kp12 alavatsani oli jonkin asteisena sotatantereena, jota kesti muutaman tunnin. Rauhan laskeuduttua aloin miettiä oviskipujen mahdollisuutta ja sihtasin jo toiseen tikkuun samaisena päivänä. Tuloksena selkeääkin selkeämpi nega. Seuraavana aamuna viiva oli hieman haaleampi, kuin kp12, mutta kuitenkin vahvempi kuin kp12 iltapäivällä. Ota tästä siis selvää. Kunnon kananmunavalkuaiset bongasin juurikin kp12, samoin halukkuus tiettyihin toimintoihin oli varsin hurja. Oireiden perusteella ovis siis oli kp12, mutta kun en sitä onnistunut testiin metsästämään, heräsi epäilys, ettei koko ovulaatiota tässä kierrossa tapahtunut.

Mukaoireita olen onnistunut kehittämään kaikesta huolimatta jo nyt (kp17). On nälkää, kylmää, väsymystä ja kummallisen makuista kanaa kuin tänään alkaneita "menkkajomotuksiakin". Kummallista, miten sitä osaakin kehittää niitä oireita, vaikka koko ovulaatiosta ei ole minkäänlaista varmuutta.

Muuttopäivä on varmistunut ja nyt olisi siis tartuttava itseään niskasta pakkaamisen suhteen. Sen verran tiuhaan tahtiin olemme osoitetta vaihtaneet milloin mistäkin syystä, että tavarat ovat kutistuneet aikalailla minimiin, mutta toisaalta tässä muutossa on mukana kokonaan uusi perheenjäsen, joka ei aivan tavaraton ole. Muutamana viimepäivänä olen havainnut itsessäni luonteenivastaista sisustusinnostusta, mikä jollainlailla kyllä sopii tähän elämänvaiheeseen. Se, koska ja miten nämä vähäiset ideani saan toteutettua, jää toistaiseksi hämärän peittoon, mutta silti hauska seikkailla Ikean sivustoilla ja miettiä miten uudesta asunnostamme saisi kodin.

Pikku Ukko täytti 5kk ja sen kunniaksi piipahdimme neuvolassa. Jos jotakin jään tästä asuinalueesta kaipaamaan, niin "neuvolatätiämme". Varsinkin kesällä tapasimme terkkareita useampia ja meidän oman alueemme terveydenhoitaja oli ehdoton lempparimme. Pikku juttu, mutta tuntui hyvältä kun hän joka kerta äitiysneuvolassa käydessämme muisti kysyä miten isä voi. Tuli sellainen olo, että se en ole vain minä, joka on raskaana, vaan muutos koskee myös Miästä. Myös synnytyspelkoasioista oli hänen kanssaan erittäin helppo jutella. Tämän viikon neuvolassa oli vastassa terkkarimme lisäksi opiskelija, mikä sinänsä oli meille ihan ok. Painoa pojalla on juuri sopivasti ja pituuttakin on tullut syntymän jälkeen ruhtinaalliset 16cm. Tai sellaisen mittaustuloksen tuo opiskelijaraukka sai. Pikku Ukko ei oikein ollut halukas noihin mittauksiin ja sen verran osoitti mieltään riehumalla, että pituuden mittaaminen osoittautua jokseenkin haastavaksi hommaksi ja sekä itselleni että Miähelle jäi sellainen epävarma olo tuosta pituuden oikeellisuudesta. Mutta ei se nyt kovin montaa senttiä heitä, joten olkoon. Rokotukset kuuluivat myös ohjelmaan ja täytyy myöntää, että Pikku Ukko otti ne vastaan suunnattomalla urheudella. Totta kai vähän piti parkaista, mutta aika nopeasti pääsi hommasta yli ja oli taas oma, hymyilevä itsensä. Iltapäivä menikin sitten huutaessa. Enpä ole sellaista meteliä vielä tuosta paketista kuullut. Oletimme huudon johtuvan rokotuksista ja vaikka mitenkään mielelläni en tuon ikäiselle lääkkeitä annakaan, nestemäisen Panadolin turvin poika sai unen päästä kiinni ja rauhoittui hetkiseksi. Seuraavana yönä poika oli aika lämpimän oloinen ja vaikersi siihen malliin, että annoimme hänelle vielä toisen satsin lääkitystä. Aika helpolla kuitenkin selvittiin tuostakin.

Neuvolassa oli puhetta myös yösyöttöjen lopettamisesta. Yllätyksekseni terkkari oli sitä mieltä, että niistä voi luopua vaikka heti. Kunnon puurosatsi vaan illalla ja sen turvin tuonikäinen jaksaa kyllä nukkua. Päätimme siis kokeilla kuinka homma toimii ja viimeiset kaksi yötä on menty jo yhden pysähdyksen taktiikalla. Katsotaan siis, kuinka kauan menee koko yösyöttöjen loppumiseen.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Ovista odotellessa

Pikku Ukko vetelee sikeitä parvekkeella mukavassa viiden asteen pakkasessa ja minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni. Miäs on töissä ja teinit pamahtavat paikalle illan tullen. Nämä yksinäiset ja rauhalliset hetket pitäisi käyttää siivoamiseen ja pakkaamiseen, mutta kun en millään malttaisi "tuhlata" näitä hetkiä niin arkisiin juttuihin. Tiedän, se kostautuu vielä moneen kertaan, mutta en mieti sitä nyt.

Muuttopäivä ei edelleenkään ole täysin selvillä, mutta jos kuun vaihtumiseen on noin kaksi viikkoa aikaa, muuttoonkaan ei voi olla pidempään. Pakkaaminen ei huvita yhtään, sisustusajatukset sen sijaan kyllä. Eilen piipahdin äitini ja siskoni kanssa Ikeassa ja sieltä olisi voinut ostaa vaikka mitä uutta kotia ajatellen. Ehkä vielä joskus...

Pikku Ukko on kahden päivän päässä viiden kuukauden kunnioitettavasta iästä. Neuvola on täsmällisesti tuona suurena juhlapäivänä ja tiedossa on jälleen rokotteita. Edellisistä piikeistä tuli pientä lämpöä, joten siihen lienee parasta varautua tälläkin kertaa. Tuntuu, että poika on kasvanut ihan kamalasti viime viikkoina ja pikkuvauva-aika on vääjäämättä jäänyt taakse. Painoa on kotivaa'an mukaan tullut edellisestä neuvolasta noin 800g ja kun ei poika tunnu "pönäköityneen" yhtään, on pituuttakin pakosti tullut monta senttiä. Loppuviikosta piipahdin läheisellä kirpparilla hamstraamassa vaatteita jo seuraavaa kokoa silmällä pitäen. On se vaan niin ihana.

Kierto elää elämäänsä ja puoliväli alkaa olla taas käsillä. Tänään mennään kp 12:sta ja viivat ovistikuissa vahvistuu siihen malliin, että ihan normikierto kai tästä on tulossa. Se, miten tuo ovis saadaa hyödynnettyä, on taas pieni mysteeri aikataulujen ja paikalla olevan porukan vuoksi, mutta toivottavasti saadaan jossain vaiheessa vielä talletuksia tehtyä. Mitenkähän sitä oppisi rentoutumaan näiden kiertojen ja tuntemusten suhteen? Vähempikin stressaaminen varmasti riittäisi.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Mammamasennusta, ovisärtymystä ja perjantai 13. päivä

Kävin alkuviikosta tapaamassa mammaystäviäni (=entisiä työtovereita, jotka sattuvat hekin olemaan kotiäiteinä tällä hetkellä). Lapsukaiset olivat kasvaneet edellisestä tapaamisesta, juttua riitti ja hetken aikaa jopa tunsin, että kuulun tähän mammojen kummalliseen kastiin. Vaan eipä sitä iloa sitten kauaa kestänyt. Mistähän se johtuu, että tommosten tapaamisten jälkeen tulee aina sellainen "paska äiti" -fiilis? Olen nyt monta päivää kärvistellyt sen tunteen kanssa, että niin paljon kuin lastani rakastankin ja niin paljon kuin hänen kanssaan olosta nautinkin, minusta ei vain ole tähän. Vanhat, muilta elämän osa-alueilta tutut alemmuuskompleksit eivät jätä tätä äitiyden maailmaakaan koskettamatta ja se saa minut hirveän surulliseksi. Kyllä minä järjelläni tiedän, että kaikki on hyvin. Poika syö hyvin, kasvaa kovasti, on nauravainen ja hyväntuulinen eikä turhia juurikaan itkeskele. Mutta nämä tunteet vaan seilaavat ihan omia latujaan.

Yksi suuri syyllisyyden aiheuttaja on tuo päivähoito, joka on meillä vääjäämättä edessä kesän jälkeen. Tuntuu ihan kamalalta ajatellakaan laittavansa noin pientä lasta päiväksi muiden hoidettavaksi, mutta meillä ei taida olla vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja on aina, sanovat toiset, mutta me emme ole niitä Miähen kanssa onnistuneet keksimään ja se kalvaa tuolla jossakin. Varsinkin, kun tähänkin asiaan liittyy sitä yhteiskunnan syyllistävää ja sormellaosoittavaa asennetta ihan riittämiin joka torvesta ja tuutista. Voisinko silti elää tässä hetkessä, jossa saan olla lapseni kanssa kotona?

Kaiken tämän lisäksi huomaan olevani vain yleisesti kärttyinen. Helpotti hiukan, kun huomasin oviksen ajankohdan olevan muutaman päivän päästä ja yleensä nämä ovista edeltävät päivät ovat minulle aina aika ärsyttäviä. Tiedä sitten johtuneeko se hormoneista vai onko se puhtaasti psykologiaa, mutta se on kuin "toinen pms". Tiedän, että tunteeni eivät ole missään muodossa oikeutettuja, kun meillä kuitenkin on tuo maailman suloisin lapsi, mutta ennen ovulaatiota suren jo sitä, että ei sitä tärppiä tästäkään kierrosta tullut. Hei, haloo! Pessimisti ei pety, mutta tämä on vasta yk3 eikä sitä tärppiä tilastojen mukaan vielä tarvitsekaan tulla. Kai se kroppa tietää koska on valmis uuteen raskauteen. Ja samaan hengenvetoon pieni ääni sisälläni kysyy, että entä jos sitä toista ei tulekaan... Jos joku oikeasti lapseton tätä tekstiä lukee, hän varmasti aivan oikeutetusti on valmis vetämään minut lähimpään sähkötolppaa. Tiedän itsekin, että nämä tunteet ovat täysin hölmöjä. Jos jollakin on keinoja, jolla ne selätetään, otan neuvoja vastaan erittäin mielelläni. Ja pyydän anteeksi niiltä, jotka taistelevat oikeasti asioiden kanssa, sekä tunteitani että niiden jakamista täällä.

Nyt minä vaikenen ja muutan vuorille. Noin kuvainnollisesti siis.

Kevyt -projekti/viikko 2

Projektin suhteen (ja vähän muunkin) tämä viikko meni ihan harakoille. Paino tismalleen sama, kun viikko sitten, mikä on kyllä oikeasti ihme nautittujen herkkujen jälkeen. Kasviksia olen syönyt vähintään sen puoli kiloa/päivä ja se ei oikeastaan ole ollut edes kauhean vaikeaa. Ateriarytmit taas ovat heitelleet ihan miten sattuu ja korvaan niitä sitten kauhealla määrällä suklaata. Ei hyvä.

Voisin tästä eteenpäin lisätä tavoitteisiin kasvisten ja ateriarytmin lisäksi herkkujen vähentämisen ruokavaliostani. Mihinkään täyslakkoon en aio alkaa, koska tiedän sen omalla kohdallani johtavan vain armottomaan ahmimiseen.  Mutta jos nyt ei kuitenkaan ihan joka päivä herkuttelisi, niin sekin olisi jo jotain...

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Soseita, kääntyilyä ja avautumista

Väsyttää. Väsyttää ihan sairaasti. Jos en tietäisi paremmin, voisin jo kuvitella olevani raskaana. Miäs myös ihmetteli nälkääni tässä yhtenä päivänä ja varsinkin sitä, että kun sen nälän havaitsen, ruokaa on saatava HETI tai muuten maailma pysähtyy. Tai ainakin minä. Totesi hänkin, että oireiden perusteella voisin olla raskaana. Jep, niin se kroppa huijaa. 

Viime viikko meni Kevyesti ja olo oli kaikin puolin mainio, mutta viikonloppu koitui taas kohtalokseni. Tämän ppäivän olen istunut kotona ja vetänyt jääkaappia tyhjäksi. Jotenkin ei huvittanut lähteä ulkoilemaan, vaikka tiesinkin, että se saattaisi vaikuttaa oloon positiivisesti. Mutta mitä tuollaselle 4 kk:selle laitetaan päälle noin -10C:een? Pikku Ukko on aika kuumaveristä sorttia ja minulla on taipumus enemmänkin topata liikaa kuin pukea liian vähän, mutta silti asia mietityttää. Huomiseksi on onneksi vaunutreffit sovittuna, joten on pakottauduttava liikenteeseen. Silti on jonkinmoinen morkkis näistä tämän päivän syömisistä ja se morkkis lienee merkki siitä, etten ihan niin rennosti tätä projektia ota kuin haluaisin. Matka jatkuu siis.

Pikku Ukko oppi kääntymään selältään mahalleen muutama päivä sitten. Kaksi ekaa kertaa tapahtui selkäni takana, mutta kolmannen kerran onnistuin näkemään. Ja kyllä minä häntä kehuin! Olen aika laiska täyttelemään noita vauvakirjoja, mutta tämä ihmiskuntaa (tai ainakin omaa napaani) syvästi järisyttävä kokemus oli kyllä kirjattava ylös välittömästi. Saapahan poika sieltä sitten luntata tärkeät päivämäärät, jos sattuu joskus kiinnostamaan. Mikäli tulee täteihinsä, enoonsa tai velipuoliinsa, niin eipä asia voisi vähempää kiinnostaa. Mutta ihan vain siltä varalta, että tuleekin johonkin esi-isään, jota päivämäärät kovastikin kiinnostavat, laitettakoon ne ylös. Menohalut pojalla on hurjat, mutta taidot ei ihan vielä riitä eteenpäin pääsemiseen. 

Soseita meillä vedetään aikamoiset määrät. Suosituksia ja ohjeita taitaa olla yhtä paljon, kun niiden antajiakin, joten otettiin sitten niistä ohjeista meille parhaiten sopivat. Viimeksi neuvolassa käydessä tavattiin ei-oma-täti joka sanoi, että ruokailukertoja voi lisätä samoin, kuin ruuan määrää ja näin on tehty. Tuon ko. terkkarin mukaan jonkinlaisena tavoitteena on, että ruokaa menee noin purkillisen verran per ruokailu viiteen kuukauteen mennessä (en tosin huomannut kysyä, että vaikuttaako tuohon "tavoitteeseen" se, missä iässä soseilut on aloitettu) ja siihen meillä päästään reippaasti. Sen lisäksi kehotti kokeilemaan riisipuuroa ja se on meillä ihan suurin herkku. Kaikesta tästä ruuan määrästä huolimatta myös tissi kelpaa. Varsinkin öisin. Sitä olenkin tässä jo ehtinyt murehtia, että kun Miäs jää isäkuukautta nauttimaan ja minun on otettava vastuu perheen elättämisestä kevään kuluessa, miten sitä jaksaa töissä, jos yöt on kovin rikkonaisia? 

Soseista vielä sen verran, että mikäli superäidin mittarina on kestovaipat, itsetehdyt luomusoseet ja liinailu, minulla ei ole titteliin minkäänlaisia mahdollisuuksia. Perunaa poika saa ihan itsekeitettynä joskus ja sainpa avokadoakin muussattua ihan itse hänelle, mutta muuten on menty siitä mistä aita matalin: kaupan soseilla. Kestovaippoihin en ole hurahtanut koskaan kai siksi, että Miähellä oli niistä aika vakaa näkemys ja myöskin siksi, että taloudessamme tulee pyykkiä aika tavalla muutenkin. Liina meiltä löytyy, mutta ei me sitä koskaan opittu käyttämään. Toisaalta ärsyynnyn - suorastaan provosoidun - siitä, miten näistä ulkoisista asioista monilla av-keskustelupalstoilla (joita tyhmyyksissäni päädyn lukemaan) saadaankin superäidin sädekehään lisää timantteja. En ole mitenkään vastaan sitä, että ihmiset tekevät omat valintansa sen enempää kuin kestoilua, liinailua ja itsetehtyjä soseitakaan. Onhan se ihailtavaa. Toisaalta en myöskään ole koskaan kuullut kenenkään surevan kuolinvuoteellaan sitä, että ei käyttänyt lapsillaan kestovaippoja, joten luulen sen vanhemmuuden ytimen kuitenkin olevan jossain muualla. Jopahan sain paatoksen aikaan aiheesta, jota en sen kummemmin ole edes miettinyt :). 

Kakkosprokkis elää tylsää alkukiertoa. Taitaa olla kp5 ja sillä rintamalla hyvin hiljaista. 

perjantai 6. tammikuuta 2012

Kevyt -projekti/viikko 1

Päätin jo jossain vaiheessa viime viikolla, että viralliseksi punnitus-/mittauspäiväksi Kevyt -projektiin otan perjantai. Loppiainen tosin sotki ajatuksia niin, että melkein unohdin vaa'alle hypätä aamulla. Muistin kuitenkin ko. päivän ennen aamupalan syöntiä ja yllätyksekseni uusi lukema olikin 900g pienempi, kuin lähtöpaino. 

Viikko on mennyt kaiken kaikkiaan aika kivasti. Olen onnistunut syömään kasviksia vähintäänkin sen 500g/päivä, joka suositus on ja monena päivänä vielä hedelmiä siihen päälle. Ateriarytmin kanssa ei ihan joka päivä onnistunut, mutta olen kuitenkin huomannut, että jos ateriaväli on liian pitkä (=yli 4 tuntia), tartun herkkuihin herkemmin, kuin silloin kun välit pysyvät kohtuullisena. 

Hyvä viikko siis. Parantamisen varaa kuitenkin jäi sen verran, että mitään uusia tavoitteita en vielä ota mukaan. Pyrin jatkamaan kasvisten syöntiä ja keksimään uusia tapoja niiden valmistamiseen. Minkään tiukan ruokapäiväkirjan pitäminen ei minulta onnistu ja siksi esim. Keventäjät -palvelu ei kohdallani ole toiminut, mutta ajattelin ensiviikolla yrittää kirjata ylös kellonajat, jolloin syön ja kasvisten määrät aterioilla. Tämä ihan vain maksimoidakseni näiden muutosten hyödyn ja ollakseni varma, että oikeasti ne teen enkä vain luota siihen fiilikseen, että homma toimii. 


tiistai 3. tammikuuta 2012

Kohti uusia pettymyksiä...

Tänään on kp27/28. Dpo 13. Tuhru ilmaantui iltapäivällä ja illan myötä alkaa täti olla paikalla kaikkine kapsäkkeineen. Koska varsinainen vuoto alkoi vasta tässä myöhemmällä illalla, kp1 lienee vasta huomenna. No juu, ei kai tämä mikään yllätys ollut. Ei siis muuta, kun leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Siitä kuitenkin olen iloinen, että kierto on näin normimittainen. Eipähän tarvitse pähkäillä asiaintilaa, kuten viime kierrossa. Sitä paitsi pääsee jännäämään uudestaan  nopeammin :).

Asuntoasia eteni viimeminuutilla ja saimme kuin saimmekin asuntotarjouksen asunnosta, jonka vuokra on huomattavasti nykyistä kämppämme vuokraa pienempi, ja joka vastaa tarpeisiimme. Tiedossa siis kiivas kuukausi, kun ohjelmassa on jälleen pakkaamista, pakkaamista ja pakkaamista.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Kevyesti ja rennosti kohti kevättä


Tästä se lähtee, kevennetty kevät. Jonkinlaisen postauksen aiheesta jo kirjoitin tuonne projektia varten luomalleni välilehdelle, mutta taidan toistaa itseäni sen verran, että poistan sen sieltä. Olen pienessä päässäni miettinyt ja pähkäillyt ihan kokonaan oman blogin aloittamista tälle painohommelille, mutta en taida viitsiä, joten menköön tässä kaiken muun sivussa suloisesti sotkettuna.

Laihdutuskuurit ovat minulle varsin tuttu maailma. Kaalikeitot, Keventäjät ja tiukka kaiken minimoinen on kokeiltu. Kaikista kuureista huolimatta olen kuitenkin tällä hetkellä suurempi ja painavampi kuin ikinä ennen (siis jos raskautta ei lasketa). Minun kohdallani väite laihdutuksen lihottavuudesta on siis pitänyt täysin paikkansa. Tällä kertaa aion siis tehdä jotain toisin ja katsoa, josko se toisi parempia tuloksia.



Olen viime päivinä lukenut Patrik Borgin kirjaa "Rentoa painonhallintaa". Ajatuksena hidas elämäntapojen muutos ei kuulosta kovin houkuttelevalta alkuun, mutta mitä pidemmälle olen asiaa pureskellut, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että jos joku toimii, niin nuo hitaalla aikavälillä tehdyt muutokset. Yleensä olen kuureilleni asettanut tiukkoja aika- ja kilotavoitteita ja niihin päästyäni repsahtanut sitten takaisin vanhoihin kuvioihin. Siksipä en tällä kertaa laita sen kummempia tavoitteita ajan tai oikeastaan kilojenkaan suhteen. Haluaisin vain olla normaalipainoinen ja ilman mahdollisia terveysriskejä. Äitini sairastaa 2-tyypin diabetesta ja sen välttäminen itsessään olisi jo saavutus. Totta kai minulla on mielessäni jokin painolukema, jonka alle pitäisi päästä, mutta kangastelkoon se siellä alitajunnan rajamailla ilman, että sitä kuuntelen. Painoa pitää saada alas ja renkaat vyötäröltä täytyy saada pois. Piste. Jos (ja kun) siihen menee sitten vuosi tai vaikka kauemminkin, niin menköön. Pääasia, että elämästäni tulee terveellisempää, terveempää ja kevyempää. Minulle tämä projekti on siis alkusysäys ja siitä kiitos projektin aloittajalle ja "vetäjälle".

Tässä vaiheessa mielessäni on kaksi muutosta, jotka olen valmis tekemään elämäntavoissani. Tai joita ainakin alan aktiivisesti harjoittelemaan.
1. Syödä vähintään 500g kasviksia päivässä.
2. Pitää ateriarytmi. Käytännössä tämä tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että syön riittävän usein eikä nälkä pääse ihan kamaliin mittoihin. Yrittäessäni sinnitellä mahdollisimman vähällä ravinnolla lankean aina jossain vaiheessa ja lankeaminen ei yleensä tarkoita terveellistä ravintoa. Haluan siis opetella syömään oikeanlaiset välipalat oikeisiin aikoihin ja välttää nuo jonkin asteiseen ahmimiseen välttävät tilanteet.

Näillä siis alkuun. Liikuntaa aion harrastaa mahdollisuuksien mukaan, mutta toistaiseksi en aio ottaa siitä kovin suurta stressiä. Vaunulenkeillä käydään lähes päivittäin ja jos siltä tuntuu, matkaa ja tehoa voi aina lisätä, mutta noissa kahdessa muutoksessa lienee riittävästi tekemistä ekoiksi viikoiksi. Kauhean suuria kilolukemia en siis tulevien kolmen kuukauden ajalta odota, mutta jos ne kilot sitten pysyisivät pidempään poissa, olisin kovin tyytyväinen.

Vaikka odotukset kilojen nopealle putoamiselle ovatkin pienet, aion kuitenkin punnita ja mitata itseäni sopivin väliajoin ja "ennen" -kuvatkin on otettu. Punnituspäivänä minulla on perjantai ja muutoinkin pyrin kerran viikossa kirjottelemaan projektin etenemisestä.