sunnuntai 27. tammikuuta 2013
Soutamista ja huopaamista
On se vaan kumma, miten häilyväinen voi ihmismieli olla. Välillä olen niin tyytyväinen elämääni tällä kokoonpanolla ja juuri näin, että ihmettelen itsekin vielä yhden vauvan kaipuutani. Ja siitä hetki eteenpäin ja ihmettelen vain sitä, etten muka sitä vauvaa "automaattisesti" haluaisi. Teimme siis joku aika sitten Miähen kanssa periaatepäätöksen, että annamme vauvalle luvan tulla toukokuun loppuun asti ja jos siihen mennessä ei mitään ole tapahtunut, laitamme lapun luukulle. En kai olisi nainen, jos en olisi mieltäni muuttanut. Muutaman vähän koettelevamman päivän jälkeen tein päätöksen, että kyllä nämä meidän lapset nyt ovat tässä. Nämä riittävät ja nyt jatkamme eteenpäin. Aloitin siis pillerit. Muutaman päivän pillereitä nautittuani totesin Miähelle, että entäs, jos ehkäisisimme vaikka toukokuulle asti ja yrittäisimme sen jälkeen vielä muutaman kierron. Siis, että mitä? Suunnitelmahan on juuri päinvastainen, kuin se alkuperäinen päätös. Minua vain alkoi ahdistaa ajatus kolmannesta kesästä ison mahan kanssa. Mitään takuitahan ei ole, että koskaan enää raskautuisimme. Mutta on kuitenkin otettava huomioon sekin mahdollisuus, että raskautuisimme piankin ja se alkoi jostain syystä tuntumaan tukalalta. En kuitenkaan näköjään ole valmis päättämään, ettei enää koskaan ja siitä kai tuo ajatus kevät-/kesävauvasta kumpusi. Toistaiseksi pillerit siis käytössä ja katsomme sitten myöhemmin, vieläkö sitä kolmatta haluamme vai onko lapsilukumme oikeasti tässä. Miähen suhtautuminen on ollut vähintäänkin huvittavaa. Taitaa raukkaparka olla ihan yhtä hukassa, kuin vaimonsakin. Totesi tukevansa minun päätöstäni oli se mikä hyvänsä.
perjantai 25. tammikuuta 2013
Haastetta pukkaa
Jos elämä itsessään ei ole riittävän haastavaa kaikkine outoine pohdintoineen, haastetta pukkaa myös blogistaniassa :D. Kiitos siitä mamalle!
Haaste menee siis näin:
Tämän haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa (oma sepostukseni täyttää tämän kriteerin aika kirkkaasti :D).
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta:
1. Rakastan perhettäni yli kaiken.
2. Haluaisin opiskella, mutta en tiedä mikä olisi se oikea/oma juttu. Yksi kouluhan minulla on jo kesken...
3. Rakastan syksyä ja suhtaudun talveen syvällä vastenmielisyydellä.
4. Jos meillä olisi sauna, saunoisin joka ilta.
5. Olen taas viime päivinä huomannut innostuvani projekteista. Olen siis projekti-ihminen :).
6. Laihdutan aina ja jatkuvasti. -Tällä kertaa toivottavasti pysyvästi.
7. Minulla on viisi sisarusta.
8. Olen asunut ulkomailla.
9. Lempijuomani on Pepsi Max, jota juon liikaa.
10. Haaveilen rivitaloasumisesta jossain hieman pienemmässä kaupungissa.
11. Lempieläimeni on apina.
Vastaukset maman kysymyksiin:
1. Mitä ilman et voisi elää?
-On paljon asioita, joista on helppo ajatella, etten voisi elää ilman niitä. Totuus taitaa kuitenkin olla, että niin kauan kun on happea, jota hengittää ja kroppa siinä kunnossa, että homma pelaa, olen hengissä. Asioita, joista minun olisi vaikea seuoriutua eteenpäin olisi varmasti jonkun perheenjäseneni kuolema tai oma vammautuminen.
2. Paras tapasi rentoutua?
-Usein huomaan rentoutuvani tv:n ääressä, mutta vaikea sanoa onko se paras tapa rentoutumiselle. Liikunta rentouttaa ehkä paremmin?
3. Mitä inhoat?
-Kaksinaamaisuutta, selkäänpuukottamista ja valehtelua.
4. Mitä pelkäät?
-Tietyllä tavalla pelkään elämää. Se kun on niin arvaamatonta.
5. Mistä nautit?
-Perheestä, ystävistä, villasukista, kevään ekoista tulppaaneista, hyvästä ruuasta, hyvän ystävän kirjeestä, lasten hymyistä, päiväunista, juuri siivotusta kodista, Pepsi Maxista, puhtaan pyykin tuoksusta, kynttilöistä...
6. Mikä on paras puolesi?
-Etupuoli :).
7. Mikä on huonoin puolesi?
-Takapuoli :(.
8. Mikä väri kuvastaa sinua?
-Öööh... Vihreä?
9. Miksi aloitit blogin kirjoittamisen?
-Tykkään kirjoittamisesta. Siinä se pääasiallinen syy kai on. Harmikseni aikaa kirjoittamiseen on nykyisin ihan liian vähän.
10. Esikuvasi?
-???
11. Tulevaisuudentoive?
-Saada olla terveenä ja nähdä lasten kasvavan (kuulostan ihan siltä danoninomainokselta!!!). Löytää omat jutut niin töiden kuin harrastusten suhteenkin. Niin, ja tietysti laihtua :D.
11 kysymystä haastetuille:
1. Lempivuodenaikasi?
2. Mistä haaveilet?
3. Ketä ihailet?
4. Jos olisit kulkuneuvo, mikä kulkuneuvo olisit?
5. Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt?
6. Kaukaisin paikka, jossa haluaisit käydä?
7. Mitä harrastat/haluaisit harrastaa?
8. Jos saisit olla päivän joku muu, kuka olisit?
9. Mikä on lempimusiikkikappaleesi?
10. Elämänfilosofiasi?
11. Jos toisin sinulle tänään lahjan, mitä toivoisit?
Haaste on tainnut vaeltaa jo aika monessa blogissa, joten haastan vain seuraavat kaksi ja sen lisäksi haaste on täällä vapaasti napattavissa :).
Uuden elämän odottamisen odottamista
Ehkä vielä uskallan
Haaste menee siis näin:
Tämän haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa (oma sepostukseni täyttää tämän kriteerin aika kirkkaasti :D).
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta:
1. Rakastan perhettäni yli kaiken.
2. Haluaisin opiskella, mutta en tiedä mikä olisi se oikea/oma juttu. Yksi kouluhan minulla on jo kesken...
3. Rakastan syksyä ja suhtaudun talveen syvällä vastenmielisyydellä.
4. Jos meillä olisi sauna, saunoisin joka ilta.
5. Olen taas viime päivinä huomannut innostuvani projekteista. Olen siis projekti-ihminen :).
6. Laihdutan aina ja jatkuvasti. -Tällä kertaa toivottavasti pysyvästi.
7. Minulla on viisi sisarusta.
8. Olen asunut ulkomailla.
9. Lempijuomani on Pepsi Max, jota juon liikaa.
10. Haaveilen rivitaloasumisesta jossain hieman pienemmässä kaupungissa.
11. Lempieläimeni on apina.
Vastaukset maman kysymyksiin:
1. Mitä ilman et voisi elää?
-On paljon asioita, joista on helppo ajatella, etten voisi elää ilman niitä. Totuus taitaa kuitenkin olla, että niin kauan kun on happea, jota hengittää ja kroppa siinä kunnossa, että homma pelaa, olen hengissä. Asioita, joista minun olisi vaikea seuoriutua eteenpäin olisi varmasti jonkun perheenjäseneni kuolema tai oma vammautuminen.
2. Paras tapasi rentoutua?
-Usein huomaan rentoutuvani tv:n ääressä, mutta vaikea sanoa onko se paras tapa rentoutumiselle. Liikunta rentouttaa ehkä paremmin?
3. Mitä inhoat?
-Kaksinaamaisuutta, selkäänpuukottamista ja valehtelua.
4. Mitä pelkäät?
-Tietyllä tavalla pelkään elämää. Se kun on niin arvaamatonta.
5. Mistä nautit?
-Perheestä, ystävistä, villasukista, kevään ekoista tulppaaneista, hyvästä ruuasta, hyvän ystävän kirjeestä, lasten hymyistä, päiväunista, juuri siivotusta kodista, Pepsi Maxista, puhtaan pyykin tuoksusta, kynttilöistä...
6. Mikä on paras puolesi?
-Etupuoli :).
7. Mikä on huonoin puolesi?
-Takapuoli :(.
8. Mikä väri kuvastaa sinua?
-Öööh... Vihreä?
9. Miksi aloitit blogin kirjoittamisen?
-Tykkään kirjoittamisesta. Siinä se pääasiallinen syy kai on. Harmikseni aikaa kirjoittamiseen on nykyisin ihan liian vähän.
10. Esikuvasi?
-???
11. Tulevaisuudentoive?
-Saada olla terveenä ja nähdä lasten kasvavan (kuulostan ihan siltä danoninomainokselta!!!). Löytää omat jutut niin töiden kuin harrastusten suhteenkin. Niin, ja tietysti laihtua :D.
11 kysymystä haastetuille:
1. Lempivuodenaikasi?
2. Mistä haaveilet?
3. Ketä ihailet?
4. Jos olisit kulkuneuvo, mikä kulkuneuvo olisit?
5. Kaukaisin paikka, jossa olet käynyt?
6. Kaukaisin paikka, jossa haluaisit käydä?
7. Mitä harrastat/haluaisit harrastaa?
8. Jos saisit olla päivän joku muu, kuka olisit?
9. Mikä on lempimusiikkikappaleesi?
10. Elämänfilosofiasi?
11. Jos toisin sinulle tänään lahjan, mitä toivoisit?
Haaste on tainnut vaeltaa jo aika monessa blogissa, joten haastan vain seuraavat kaksi ja sen lisäksi haaste on täällä vapaasti napattavissa :).
Uuden elämän odottamisen odottamista
Ehkä vielä uskallan
tiistai 22. tammikuuta 2013
Järjen äänen kaikuja
Järjen ääni on vihdoin herännyt. Tai ainakin jollain tasolla kuulen sen kaiun kaikkien sekavien ajatusteni keskellä. Olen siis alkanut epäröidä sitä kolmannen lapsen haluamistani. Meillä kun on aika hyvä olla näin. Pojat ovat suht helppoja ja elämä pääpiirteissään mallillaan. Mahdumme nykyiseen asuntoomme mainiosti, vaikka pieniä järjestelyjä se vaatiikin jossain vaiheessa. Autoahan meillä ei ole, mutta pidempiä matkoja varten olemme sen helposti vuokranneet ja tällä kokoonpanolla sekin toimii hienosti. Meillä on tuplat, joiden ansiosta mamma pääsee tuulettumaan eikä mökkihöperyys pääse kovin usein vaivaamaan. Toistaiseksi meillä on oltu hyvin terveitä ja mikään tauti, tila tai sairaus ei ole ollut suuremmin vaivanamme. Elämä on siis antoisaa juuri näin ja juuri tässä.
Olen alkanut epäillä jaksamistani joka tasolla. JOS tulisin raskaaksi kovinkin sukkelasti lähikuukausina, tarkoittaisi se elämän hankaloitumista työ- ja opiskelukuvioidemme suhteen. Jonkinlainen hahmotelma kun olisi olemassa tämän nykytilanteen kanssa ja se tuntuu suurimman osan ajasta toimivalta (jep, aikaa asioiden ajatteluun ja pyörittelyyn tuntuu olevan ja ajatukset ja tuntemukset saattavat vaihdella moneen kertaan samankin päivän aikana). Minusta on ollut ihana olla kotona poikien kanssa ja nautin tästä vaiheesta, mutta samaan aikaan tähyän jo tulevaisuuteen ja työelämään. Lienenkö huono äiti, mutta on päiviä, jolloin kaipaan töihin. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin toivoisin voivani olla kotona ikuisesti.
Fyysisesti raskaudet ovat olleet minulla suht helppoja. Totta kai varsinkin loppuraskaus on ollut rankka ja raskas, mutta minkäänlaisia ylimääräisiä vaivoja raskaus ei ole minulle tuonut. Mutta jaksaisinko kolmannen raskauden tähän perään? Jaksaisinko sitä alkuraskauden väsymystä ja pahaa oloa samalla, kun hoidan näitä jo olemassa olevia? Jaksaisinko kömpelyyttä ja liikkumisen vaikeutta varsinkin loppuvaiheessa? Sitä paitsi: meidän talon hissi on niin pieni, että juuri ja juuri mahdun siihen vaunujen kanssa nyt. Ison mahan kanssa olisimme vankeina seitsemännessä kerroksessa koko pitkän päivän. Siinä kohtaa se mökkihöperyys voisi jo iskeäkin.
Henkisestikään raskaudet eivät ole kovasti kuormittaneet, vaikka varsinkin alkuraskaudet ovatkin olleet täynnä pelkoa. Yksi isoimmista peloistani tällä kertaa liittyy/-isi lapsen vammaisuuteen. En tarkoita sitä, etteikö vammainen lapsi olisi meille aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi. Tiedostan vain oman ikäni ja sen mukanaan tuomat riskit sekä sen, että vastuu vammaisesta lapsesta on jotenkin suurempi ja pidempi, kuin terveestä lapsesta enkä tiedä jaksaisinko sitä. Tosin siinä tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, minkä myös tiedostan. Olemme Miähen kanssa sen verran "iäkkäitä", että pelkään myös vastuun mahdollisesta vammaisesta sisaruksesta jäävän pojille. Eikä siinä mitään, kyllä he varmasti sen kantaisivat. Mutta silti, olisiko se oikein? En edes tiedä mistä tämä vammaisuudenpelko oikein tulee ja miksi se on näin vahva tunne. Katselen ympärilläni olevia perheitä, joissa on useampiakin lapsi, ja totean, että aika pieni on se prosentti, joille vammainen lapsi syntyy. Mutta jollekin se aina osuu, joten miksi ei meille? Ihan kahjoa pohdintaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä ajankohtaista. Ja kai tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut jo ennen tositoimiin ryhtymistä.
Vauva-ajat ovat toistaiseksi menneet nekin hyvin. Paljoa meillä ei olla valvottu ja siksi kuvani auvoisasta pikkuvauva-ajasta saattaakin olla hieman epärealistinen. Toista on niissä perheissä, joissa on valvottu koliikin ja korvatulehdusten vuoksi tai ihan muuten vain yökausia. Nuokin kertomukset ovat tuttuja ihan lähipiirissä ja kovasti olen kiitollinen meidän toistaiseksi helpon arkemme vuoksi. Itsestäänselvänä en sitä ota enkä varsinkaan voi rintaani röyhistellä, että jotenkin itse olisimme sen saaneet aikaan.
Sitä en edelleenkään ole osannut määritellä, että haluaisinko oikeasti kolmannen lapsen. Jonkin asteista vauvakuumetta kyllä poden, mutta liittyykö tuo kuumeilu oikeasti lapseen vai liittyykö se yrittämiseen, testaamiseen ja raskauteen? Olenko laskenut päiviä ja elänyt kiertoni mukaan sen verran pitkään, että kierteestä on vaikea päästä pois? Ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa ympärillä olevat kaverit, joista useammalle on joko juuri syntynyt tai juuri syntymässä juurikin kolmas lapsi? Kumpuaako prosessini loppujen lopuksi siitä, että koen jotenkin, että minun pitää pysyä samassa tahdissa muiden kanssa? Ja näin ajatellessani unohdan ympäriltäni ne kaksilapsiset perheet, jotka ovat tilanteeseensa vallan tyytyväisiä.
Mistäkö tämä kaikki pohdinta sai alkunsa? Negatiivisesta raskaustestistä. Viikonloppuna oli ilmassa jos jonkinlaista oiretta, joiden siivittämänä ajattelin pissiä tikkuun. Ovulaatiotestit toimivat varsin kummallisella reseptillä nykyisin, mutta fyysisten merkkien perusteella taisin ovulaation havaita muutenkin. Mitään suurempaa yritystä ei siihen aikaan kuitenkaan ollut, joten ihmehän se olisi ollut, jos testi olisi positiivista näyttänyt. Joka tapauksessa tunsin helpotusta ja huojennusta testin ollessa negatiivinen. Eikö se kiteytä sen ajatuksen, etten sittenkään ole valmis sen kolmannen tuloon?
Ihan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta järki on vihdoinkin puhunut ja nyt on vain päätettävä kumpaa kuuntelen, järkeä vai tunnetta. Totuus on edelleen se, että emme me tästä nuorru ja asia on päätettävä oikeastaan nyt.
Kierto jäi 23 päiväiseksi. Tänään kp1.
Olen alkanut epäillä jaksamistani joka tasolla. JOS tulisin raskaaksi kovinkin sukkelasti lähikuukausina, tarkoittaisi se elämän hankaloitumista työ- ja opiskelukuvioidemme suhteen. Jonkinlainen hahmotelma kun olisi olemassa tämän nykytilanteen kanssa ja se tuntuu suurimman osan ajasta toimivalta (jep, aikaa asioiden ajatteluun ja pyörittelyyn tuntuu olevan ja ajatukset ja tuntemukset saattavat vaihdella moneen kertaan samankin päivän aikana). Minusta on ollut ihana olla kotona poikien kanssa ja nautin tästä vaiheesta, mutta samaan aikaan tähyän jo tulevaisuuteen ja työelämään. Lienenkö huono äiti, mutta on päiviä, jolloin kaipaan töihin. Ja sitten on niitä päiviä, jolloin toivoisin voivani olla kotona ikuisesti.
Fyysisesti raskaudet ovat olleet minulla suht helppoja. Totta kai varsinkin loppuraskaus on ollut rankka ja raskas, mutta minkäänlaisia ylimääräisiä vaivoja raskaus ei ole minulle tuonut. Mutta jaksaisinko kolmannen raskauden tähän perään? Jaksaisinko sitä alkuraskauden väsymystä ja pahaa oloa samalla, kun hoidan näitä jo olemassa olevia? Jaksaisinko kömpelyyttä ja liikkumisen vaikeutta varsinkin loppuvaiheessa? Sitä paitsi: meidän talon hissi on niin pieni, että juuri ja juuri mahdun siihen vaunujen kanssa nyt. Ison mahan kanssa olisimme vankeina seitsemännessä kerroksessa koko pitkän päivän. Siinä kohtaa se mökkihöperyys voisi jo iskeäkin.
Henkisestikään raskaudet eivät ole kovasti kuormittaneet, vaikka varsinkin alkuraskaudet ovatkin olleet täynnä pelkoa. Yksi isoimmista peloistani tällä kertaa liittyy/-isi lapsen vammaisuuteen. En tarkoita sitä, etteikö vammainen lapsi olisi meille aivan yhtä rakas kuin tervekin lapsi. Tiedostan vain oman ikäni ja sen mukanaan tuomat riskit sekä sen, että vastuu vammaisesta lapsesta on jotenkin suurempi ja pidempi, kuin terveestä lapsesta enkä tiedä jaksaisinko sitä. Tosin siinä tilanteessa ei olisi vaihtoehtoja, minkä myös tiedostan. Olemme Miähen kanssa sen verran "iäkkäitä", että pelkään myös vastuun mahdollisesta vammaisesta sisaruksesta jäävän pojille. Eikä siinä mitään, kyllä he varmasti sen kantaisivat. Mutta silti, olisiko se oikein? En edes tiedä mistä tämä vammaisuudenpelko oikein tulee ja miksi se on näin vahva tunne. Katselen ympärilläni olevia perheitä, joissa on useampiakin lapsi, ja totean, että aika pieni on se prosentti, joille vammainen lapsi syntyy. Mutta jollekin se aina osuu, joten miksi ei meille? Ihan kahjoa pohdintaa, mutta tällä hetkellä jostain syystä ajankohtaista. Ja kai tämä on kuitenkin sellainen asia, jonka kanssa olisi hyvä olla sinut jo ennen tositoimiin ryhtymistä.
Vauva-ajat ovat toistaiseksi menneet nekin hyvin. Paljoa meillä ei olla valvottu ja siksi kuvani auvoisasta pikkuvauva-ajasta saattaakin olla hieman epärealistinen. Toista on niissä perheissä, joissa on valvottu koliikin ja korvatulehdusten vuoksi tai ihan muuten vain yökausia. Nuokin kertomukset ovat tuttuja ihan lähipiirissä ja kovasti olen kiitollinen meidän toistaiseksi helpon arkemme vuoksi. Itsestäänselvänä en sitä ota enkä varsinkaan voi rintaani röyhistellä, että jotenkin itse olisimme sen saaneet aikaan.
Sitä en edelleenkään ole osannut määritellä, että haluaisinko oikeasti kolmannen lapsen. Jonkin asteista vauvakuumetta kyllä poden, mutta liittyykö tuo kuumeilu oikeasti lapseen vai liittyykö se yrittämiseen, testaamiseen ja raskauteen? Olenko laskenut päiviä ja elänyt kiertoni mukaan sen verran pitkään, että kierteestä on vaikea päästä pois? Ja kuinka paljon asiaan vaikuttaa ympärillä olevat kaverit, joista useammalle on joko juuri syntynyt tai juuri syntymässä juurikin kolmas lapsi? Kumpuaako prosessini loppujen lopuksi siitä, että koen jotenkin, että minun pitää pysyä samassa tahdissa muiden kanssa? Ja näin ajatellessani unohdan ympäriltäni ne kaksilapsiset perheet, jotka ovat tilanteeseensa vallan tyytyväisiä.
Mistäkö tämä kaikki pohdinta sai alkunsa? Negatiivisesta raskaustestistä. Viikonloppuna oli ilmassa jos jonkinlaista oiretta, joiden siivittämänä ajattelin pissiä tikkuun. Ovulaatiotestit toimivat varsin kummallisella reseptillä nykyisin, mutta fyysisten merkkien perusteella taisin ovulaation havaita muutenkin. Mitään suurempaa yritystä ei siihen aikaan kuitenkaan ollut, joten ihmehän se olisi ollut, jos testi olisi positiivista näyttänyt. Joka tapauksessa tunsin helpotusta ja huojennusta testin ollessa negatiivinen. Eikö se kiteytä sen ajatuksen, etten sittenkään ole valmis sen kolmannen tuloon?
Ihan näin yksinkertaista tämä ei ole, mutta järki on vihdoinkin puhunut ja nyt on vain päätettävä kumpaa kuuntelen, järkeä vai tunnetta. Totuus on edelleen se, että emme me tästä nuorru ja asia on päätettävä oikeastaan nyt.
Kierto jäi 23 päiväiseksi. Tänään kp1.
torstai 10. tammikuuta 2013
Meillä asuu Känkkäränkkä
En tiedä mitä auvoiselle perhe-elämällemme on tapahtunut, mutta keskuuteemme on pesiytynyt jonkinlainen kiukkua aiheuttava pöpö. Näin sen ainakin tulkitsen. Ennen niin aurinkoinen Pikku Ukkomme on yhtäkkiä löytänyt oman tahtonsa ja sen myötä pinna on erittäin kireällä. Jos duplot eivät mene juuri niin kun hän haluaa, alkaa armoton karjuminen. Päivittäin heittäydytään lattialle kiljumaan useampaan kertaan erinäisistä, äidin mielestä hyvin pienistä syistä. Myös syömisestä on tullut lähes ainaista tappelua. Äiti alkaa olla huijauksen maailmanmestari syömisen saralla ja vaikka äiti on onnistunut muutaman otteluvoiton nappaamaankin, uhkaa poika viedä koko turneen.
Osittain tämä kehitys lienee normaalia ja ikäänkuuluvaa. Niin, ja se toinen osa... Eiköhän se toinen osa löydy äidin tissiltä. Se kun vaan on niin ärsyttävää, että se pikkuveli on äidin sylissä juuri silloin, kun hän siihen haluaa. Ei auta, vaikka äiti laittaisi vauvan pois ja ottaisi syliin - the hetki on jo ohi ja siitäkös saa uuden aiheen huutaa. Pikku Ukkomme siis kärsinee jonkinlaisesta Post Traumaattisesta Stressi Reaktiosta, jonka hän koki Minimiehen saapuessa, vaikka näennäisesti kaikki hyvin menikin.
Minimies itsessään on oma hurmaava itsensä. Hymyjä ei häneltä tarvitse houkutella, vaan niitä jaellaan ilmaiseksi ja innolla kaikille, jotka vaivautuvat hänen eteensä pysähtymään. Juttelu on myös kova sana tällä hetkellä. Ääntä tulee monessa eri sävyssä ja monella eri desibelillä. Toistaiseksi sosiaalinen tapaus siis.
Tissiä meillä menee hyvin vaihtelevasti. On päiviä, jolloin kuvittelen pojan saaneen riittävästi ihan vain luonnonmenetelmin, kunnes tulee ilta ja reppana tankkaa pullo toisensa jälkeen. Öisin en ole pulloa antanut vähään aikaan, mutta viime yönä päätin kokeilla onko äherrys kenties tissin jälkeen jäänyttä nälkää ja pojan vetäistyä 80ml lähes yhdellä imaisulla tulin siihen tulokseen, että äidin antimet ovat auttamattomasti liian vähäiset tämän herran tarpeisiin.
Ajatukset kolmosesta vaihtelevat hetkittäin ja päivittäin. Ajatus uudesta raskaudesta ja vielä yhdestä lapsesta ovat suloisia. Olisi se vaan niin kiva vielä kerran kokea se kaikki ja saada vielä yksi tähän meidän pesueeseen. Toisaalta meidän on hyvä näinkin. Pojat ovat terveitä ja kasvavat ja kehittyvät vauhdilla. Känkkäränkkäkään ei ole ikuista ja suurimmaksi osaksi meillä on hauskaa ja mukavaa juuri näin. Varsinaisesti tästä ei puutu ketään. Käytännön elämää kolmas näillä ikäeroilla varmasti hankaloittaisi jonkin verran. Naisen ajatus on ehtinyt käydä läpi jo vaunut, rattaat, hissit, huoneet, väsymykset, päivärytmit, laihdutukset ja lukemattoman määrän muita asioita, jotka joko liittyvät asiaan tai sitten eivät. Mieli vaihtuu siis aivan hetkessä ja huomaan tämän olevan aivan erilainen prosessi, kuin kumpikaan noista edellisistä raskauksista on ollut.
Ps. Meidänhän piti ihan vain tjottailla. Kun kierto oli mitä oli, ajattelin tilata ovistikkuja ihan vasin selvittääkseni tapahtuuko minkäänlaista ovulaatiota tässä kropassa. Tänään on kp11 ja tikkuun ei määräajan puitteissa tullut viivan viivaa. Ei tässä kierto ainakaan entisellään ole, mutta ei kai se mikään ihme ole. Limat sen sijaan puhuisivat lähestyvän oviksen puolesta.
Osittain tämä kehitys lienee normaalia ja ikäänkuuluvaa. Niin, ja se toinen osa... Eiköhän se toinen osa löydy äidin tissiltä. Se kun vaan on niin ärsyttävää, että se pikkuveli on äidin sylissä juuri silloin, kun hän siihen haluaa. Ei auta, vaikka äiti laittaisi vauvan pois ja ottaisi syliin - the hetki on jo ohi ja siitäkös saa uuden aiheen huutaa. Pikku Ukkomme siis kärsinee jonkinlaisesta Post Traumaattisesta Stressi Reaktiosta, jonka hän koki Minimiehen saapuessa, vaikka näennäisesti kaikki hyvin menikin.
Minimies itsessään on oma hurmaava itsensä. Hymyjä ei häneltä tarvitse houkutella, vaan niitä jaellaan ilmaiseksi ja innolla kaikille, jotka vaivautuvat hänen eteensä pysähtymään. Juttelu on myös kova sana tällä hetkellä. Ääntä tulee monessa eri sävyssä ja monella eri desibelillä. Toistaiseksi sosiaalinen tapaus siis.
Tissiä meillä menee hyvin vaihtelevasti. On päiviä, jolloin kuvittelen pojan saaneen riittävästi ihan vain luonnonmenetelmin, kunnes tulee ilta ja reppana tankkaa pullo toisensa jälkeen. Öisin en ole pulloa antanut vähään aikaan, mutta viime yönä päätin kokeilla onko äherrys kenties tissin jälkeen jäänyttä nälkää ja pojan vetäistyä 80ml lähes yhdellä imaisulla tulin siihen tulokseen, että äidin antimet ovat auttamattomasti liian vähäiset tämän herran tarpeisiin.
Ajatukset kolmosesta vaihtelevat hetkittäin ja päivittäin. Ajatus uudesta raskaudesta ja vielä yhdestä lapsesta ovat suloisia. Olisi se vaan niin kiva vielä kerran kokea se kaikki ja saada vielä yksi tähän meidän pesueeseen. Toisaalta meidän on hyvä näinkin. Pojat ovat terveitä ja kasvavat ja kehittyvät vauhdilla. Känkkäränkkäkään ei ole ikuista ja suurimmaksi osaksi meillä on hauskaa ja mukavaa juuri näin. Varsinaisesti tästä ei puutu ketään. Käytännön elämää kolmas näillä ikäeroilla varmasti hankaloittaisi jonkin verran. Naisen ajatus on ehtinyt käydä läpi jo vaunut, rattaat, hissit, huoneet, väsymykset, päivärytmit, laihdutukset ja lukemattoman määrän muita asioita, jotka joko liittyvät asiaan tai sitten eivät. Mieli vaihtuu siis aivan hetkessä ja huomaan tämän olevan aivan erilainen prosessi, kuin kumpikaan noista edellisistä raskauksista on ollut.
Ps. Meidänhän piti ihan vain tjottailla. Kun kierto oli mitä oli, ajattelin tilata ovistikkuja ihan vasin selvittääkseni tapahtuuko minkäänlaista ovulaatiota tässä kropassa. Tänään on kp11 ja tikkuun ei määräajan puitteissa tullut viivan viivaa. Ei tässä kierto ainakaan entisellään ole, mutta ei kai se mikään ihme ole. Limat sen sijaan puhuisivat lähestyvän oviksen puolesta.
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
Vuosi 2012
Tammikuussa pakkasimme tavaroitamme edellisessä asunnossamme ja kuun lopulla muutimme. Vaikka alkuun suhtauduin nykyiseen kaupunginosaamme hieman epäilevästi, on minun rehellisyyden nimissä myönnettävä, että olen viihtynyt. Hyvä näin.
Helmikuussa tein positiivisen raskaustestin.
Maaliskuussa olin Pikku Ukon kanssa kotona. Väsymys on tainnut olla kohtuullisen kovaa, sillä talvenselkä on taittunut jonkinlaisessa koomassa.
Huhtikuun lopussa palasin töihin. Pikku Ukon ja Miähen yhteiselo kotona hieman jännitti, mutta hyvin selvisivät.
Toukokuussa täytin 38 vuotta. Mieti, 38!!! Olen ikäloppu.
Kesäkuussa elimme normiarkea. Muu kansa mietti kesälomia, minä laskin päiviä äitiysloman alkuun.
Heinäkuussa teimme pienen reissun kera teinien. Muistot tapahtumasta ovat yllättävän hyviä.
Elokuussa Pikku Ukko täytti vuoden. Myös raskausvaivat alkoivat painaa ihan todenteolla ja jäin sairaslomalle sydämen rytmihäiriöiden takia.
Syyskuussa aloitin äitiysloman. Rytmihäiriöt helpottivat samassa suhteessa elämän hidastumisen kanssa.
Lokakuussa Minimies otti varaslähdön ja saapui seuraksemme.
Marras-joulukuussa olemme eläneet huikeaa elämää perheenä väsyneinä, onnellisina, kiukkuisina, iloisina, itkuisina, pyjamassa, surullisina, huipulla... Koko elämän tunneskaala on ollut mukana, mutta juuri se tekeekin elämästä niin hienoa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Ps. Sain täti punaisen seurakseni 13 päivän välillä. Ja kun hänen läsnäolonsa kesti edellisellä kierroksella noin viikon, rätittömien välipäivien määrä oli olematon. Vieraileekohan hän tästä eteenpäin tällä tahdilla vai oliko tämä vain raskauden jälkeistä ja pillerien aloittamisen ja lopettamisen aikaansaamaa häiriötä?
Helmikuussa tein positiivisen raskaustestin.
Maaliskuussa olin Pikku Ukon kanssa kotona. Väsymys on tainnut olla kohtuullisen kovaa, sillä talvenselkä on taittunut jonkinlaisessa koomassa.
Huhtikuun lopussa palasin töihin. Pikku Ukon ja Miähen yhteiselo kotona hieman jännitti, mutta hyvin selvisivät.
Toukokuussa täytin 38 vuotta. Mieti, 38!!! Olen ikäloppu.
Kesäkuussa elimme normiarkea. Muu kansa mietti kesälomia, minä laskin päiviä äitiysloman alkuun.
Heinäkuussa teimme pienen reissun kera teinien. Muistot tapahtumasta ovat yllättävän hyviä.
Elokuussa Pikku Ukko täytti vuoden. Myös raskausvaivat alkoivat painaa ihan todenteolla ja jäin sairaslomalle sydämen rytmihäiriöiden takia.
Syyskuussa aloitin äitiysloman. Rytmihäiriöt helpottivat samassa suhteessa elämän hidastumisen kanssa.
Lokakuussa Minimies otti varaslähdön ja saapui seuraksemme.
Marras-joulukuussa olemme eläneet huikeaa elämää perheenä väsyneinä, onnellisina, kiukkuisina, iloisina, itkuisina, pyjamassa, surullisina, huipulla... Koko elämän tunneskaala on ollut mukana, mutta juuri se tekeekin elämästä niin hienoa. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.
Ps. Sain täti punaisen seurakseni 13 päivän välillä. Ja kun hänen läsnäolonsa kesti edellisellä kierroksella noin viikon, rätittömien välipäivien määrä oli olematon. Vieraileekohan hän tästä eteenpäin tällä tahdilla vai oliko tämä vain raskauden jälkeistä ja pillerien aloittamisen ja lopettamisen aikaansaamaa häiriötä?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)